Camino Sureste, mitä jäi mieleen ?

Mieleen jäi paljon, todella paljon. Reitti oli täysin erilainen aikaisempiin reitteihin verrattuna. Ensimmäisen viikon vuoristot. La Manchan ylänkö Don Quijote’n tuulimyllyineen. Toledo’n kaunis kaupunki ympäristöineen. Pääsiäisviikon seremoniat. Madrid’in Läntinen vuoristo kotkineen, sekä kirkkohistorian kehto, Avila upeine muureineen.

Siinä todellinen läpileikkaus keskisen Espanjan elämään. Nykyiseen ja menneeseen. Olihan tämä läpileikkaus maantieteellisestikin. Espanjan manner idästä länteen.

Jos oli retki Espanjan kansakunnan ytimeen, niin oli tämä myös retki maan ilmasto-oloihin. Alussa oli sateista, sitten oli kylmää, ja sateista. Sen jälkeen kylmää ja vähemmän sateista. Aivan lopuksi saatiin hiukan maistaa lämpimämpääkin kävelysäätä. Siis huhtikuussa. Täytyy muistaa, että reitti kulkee pääasiassa hyvin korkealla merenpinnan tasosta. Lähes tuhannessa metrissä tai ylikin. Se selittää kylmyyttä.

Toden totta, Torreviejassa lomaillessamme naureskelimme, että kyllä sitten saadaan aurinkoa kun lähdetään Caminolle. Ja katin kontit. Vasta viimeisellä viikolla sitäkin oli.

Sureste reitti oli meillä ohjenuorana. Se oli ladattu maps’iin ja sitä seurattiin. Itse maastossa se olikin tarpeen, kun samoja seutuja saattoi kulkea useampikin reitti. Alkumatkasta sotkivat Camino de Lana sekä Cartagenasta Madridiin menevä Camino Real. Sitten Albacete’n seudulla mukaan tuli Camino Levante, joka alkaa Valenciasta ja kulkee rinta rinnan Suresten kanssa koko loppumatkan.

Jatkuvasti sai olla tarkkana nuolien kanssa ja hyvin usein tarkistaa maps’ista mikä on oikea oma suunta.

Pyhiinvaellustunnelmaa saimme kokea ennen kaikkea pääsiäisviikon tapahtumissa Toledo’n seudulla, sekä kirkkohistoriaa täynnä olevassa Avilan kaupungissa. Viimeiset kynttilät sytytimme Zamoran katedraalilla kiitollisina siitä, että taas kerran saimme kokea unohtumattoman Caminon terveinä ja hyvävoimaisina.

Majoitusten suhteen tämä oli eräänlainen Amazing Race. Pääsääntöisesti majoitukset piti varmistaa aina edellispäivänä. Usein kävi kuitenkin niin, ettei se ollut mahdollista, joten piti lähteä aamulla ilman tietoa siitä, mistä illalla majapaikan saa.

Aina se majapaikka löytyi, mutta ilman jonkinlaista espanjan kielen taitoa olisi ollut aika ylivoimaista selvitä. Ehkä juuri siksi tämä reitti on niinkin vähän kuljettu. On niin haasteellinen. Reilut neljä viikkoa mekin reitillä vietimme ja neljä muuta vaeltajaa tapasimme, yhden japanilaisen ja yhden australialaisen sekä ranskalaisen, jotka kulkivat jalan sekä yhden espanjalaisen pyöräilijän. Siinä kaikki.

Eli, hänelle joka etsii rauhallista, jopa yksinäistä reittiä, niin tämä on hyvä. Ei missään nimessä tylsä, mutta espajankieltä on hyvä osata enemmän kuin ne tavalliset hola’t ja adiokset.

Varsinaisia albergueita reitillä on vain muutamia, sitten on niitä kaikenlaisia kunnallisia tiloja, urheiluhalleja ym. Sekä se yksi tila härkätaisteluareenan yhteydessä. Eritasoisia muita majoitusliikkeitä löytyy melkoisen hyvin, mutta niissä sitten hintataso rasittaa peregrinon budjettia voimakkaammin.

Majoittumiskustannukset tältä Caminolta muodostuivat selvästi suuremmiksi kuin aikaisemmilta. Osittain se oli oma valinta, kylminä päivinä kaihdoimme tietoisesti kaikkein vaatimattomimmat majapaikat ja menimme suosiolla hostelliin.

Kahdeksan yötä olimme albergueissa, tai niiden tapaisissa. Neljä niistä oli täysin ilmaisia. Majoittumiseen meni yhteensä rahaa 1066.58€. Uskoisin myös ruokakustannuksen olevan jonkin verran korkeampi kuin tavallisesti. Varsinaista ruokaa valmistimme itse vain kahdesti. Aamu- ja iltapalat sen sijaan lähes aina.

Kustannuksista pieni vinkki kaikille, sorruin siihen jälleen kerran itsekin. Pyydä myyjältä/tarjoilijalta aina ensin lasku, älä näytä ensin seteliä. Eräs tarjoilija näki kympin kädessäni kysyessäni mitä maksaa. Ensin nousi kuusi sormea, sitten seitsemän, ja kahdeksan. Lopuksi sanoi yhdeksän euroa. Otin kyllä opiksi, ensin lasku sitten seteli esiin.

Reitti on todella monipuolinen, tylsemmäksi ennakkoon luulimme. Joka tapauksessa täysin erilainen kuin meidän jo monet kulkemamme reitit. Ensimmäisenä mieleen tulee pitkät etapit ilman minkäänlaista kylää, jossa saada täydennystä, kahvin tai edes veden. Pakko kuljettaa evästä ja vettä päivän pituudesta ja lämpötilasta riippuen. Usein taukojen pitämiseenkään ei muuta paikkaa ollut kuin tien penkka.

Mitä sitten jäi mieleen luontoelämyksistä. Ensiksikin villikanit, niitä oli todella paljon. No, kun on  kaniruokaa niin tottakai on haukkoja. Sitten kotkat. Reitti meni pari kertaa oikein kotkien valtakunnassa. Uljaita luontokappaleita läheltä nähtynä. Kännyllä on vaikea ikuistaa, mutta muistikuvat pysyvät. Kolmanneksi, haikarat, niitä asuu täällä pohjoisemmassa kirkontornit täynnään. Monesti ihmetellään, eikö niillä mene hermo kun kellot kumajavat yhtenään. En tunne lintujen kuuloa, mutta pakko niillä hyvä kuulo on olla. Tätä kirjoittaessa Zamoran Plaza Mayor’in puistossa Mustarastas laulaa meille iltalauluaan. Elämys tämäkin.

Mitä enemmän ikää mittariin tulee, sitä enemmän selvästi tarvitsemme harkintaa. Kuinka paljon kilometrejä päivässä on järkevää kävellä. Emme enää kaihda käyttää kulkuneuvoja. Jalkojen levottomuus nukkuessa kyllä kertoo, että lepopäivä on paikallaan. Meille Camino on olotila, arkicamino. Arkista oloa, ei mikään suoritus.

Varusteista sen verran, että kevätaika Espanjassa on niin ailahteleva, että pitää hyvin olla varustautunut kylmyyteen ja sateisiin. Nämä keskisen Espanjan reitit kulkevat niin korkealla meren pinnan tasosta, että vielä näin huhtikuun lopulla voi aamuisin olla pakkasta, vaikka päivällä olisikin yli 20 astetta lämpöä.

Kenkinä meillä oli Salomonin maastojuoksukengät. Ne ovat huomattavasti kevyemmät kuin varsinaiset vaelluskengät, eikä hiosta niin paljon kuumalla. Molemmat käytimme, kuten aina, tuplasukkia, eli silkkinailoniset nilkkasukat alla ja ohuet juoksusukat päällä. Yhtään rakkoa tai muuta vaivaa ei ollut kummallakaan.

No, oli ne jalat kyllä kovilla ja monesti päivien jälkeen tuntui, että ei yhtään enää. Lähinnä se johtui ylipainosta. Siis reppu painoi aina vaan liikaa. Hyvinkin yli sen 10% nyrkkisäännön. Eli max. 10% omasta painosta. Eväät ja vesi, niitä vaan on pakko kantaa, kun välikyliä ei ole. Vasta viime päivinä, Avilan jälkeen oli vähän useammin.

Vielä muistan mainita vedenkeittimen( uppokuumennin kai oikea termi), se oli ihan ehdoton tällä reissulla. Lähes joka aamu ja joka ilta saatiin kahvit ja teet ilman baarin etsimistä.

Kokonaisuutena hieno kokemus. Täydensi loistavasti meidän Espanjan laajan maan tuntemusta. Maaseudun rauhallista elämänmenoa, välillä jopa ihan tyhjyyttä täydensivat upeat suuret kaupungit, Albacete, Toledo ja Avila. Halusimme ne nähdä ja kokea. Nyt se on tehty.

Suuren suuri kiitos kaikille mukana olleille, toivomme kirjoituksillamme auttavamme osaltamme tulevia polvia, jotka laittavat kengät jalkaan ja repun selkään lähteäkseen Caminolle. Niin mekin aiomme tehdä, yhä uudelleen, suunnitelmissa on uusi Camino tulevana syksynä.

Buen Camino ................ toivottavat Arja ja Kimmo