Kaksi Caminoa yhdellä reissulla

Oikeastaan kolme. Ensimmäinen on molemmille, Primitivolle ja Nortelle yhteinen. Irunista Villaviciosaan.

Villaviciosan jälkeen käännyin Primitivolle. Ennen Caminoa tapahtunut odottamaton suunnitelman muutos vaikutti sitten siihen, että Lugosta siirryin takaisin Nortelle. Primitivolla tärkein tavoitteeni oli päästä kävelemään Hospitales osuus, joka jäi edellisellä kerralla harmittavasti väliin. Ja kun näytti siltä, että aikataulun puitteissa ehtisin kävellä Norten loppuosan, otin haasteen vastaan.

Reitti Irunista Villaviciosaan on monella tavalla miellyttävä, vaihteleva, upea ja suhteellisen helppo. Itse kuljin sen tällä kertaa melkoisen pitkin etapein, mutta noin keskimäärin se on helppo jakaa vaikka miten lyhyisiin/sopiviin päivämatkoihin. Merellisenä reittinä tämä alkupätkä on oikeastaan koko Norten parasta antia. Omasta mielestäni ainakin kaikkein kauneimmat meren rannat ovat tällä osuudella.

Primitivo, jo alkaen Villaviciosasta, on erilainen. Se kulkee sisämaassa. Reitti on vaihtelevaa maastoa, ylä- ja alamäkineen. Mitä pidemmälle edetään, sitä enemmän on korkeuseroja ja sitä suurempia ne ovat. Matkalla on viehättäviä pienempiä kaupunkeja ja kaksi suurempaa, Oviedo ja Lugo. Se, missä on suuri ero Norteen, on teiden ja polkujen pinnat. Primitivolla asfaltilla kävelyä on äärimmäisen vähän. Pääosa reitistä kulkee kauniita vuoristopolkuja seuraten. Haasteellinen reitti kyllä on, siitä ei pääse mihinkään.

Norten loppuosuus, Gijonista eteenpäin oli minulle uusi tuttavuus. Uusi, ennestään tuntematon toi kokemukseen oman uteliaisuus elementin. Niin kauan kuin reitti kulki meren läheisyydessä, se oli suhteellisen helppoa. Tosin asfaltilla tapahtuvaa maantiekävelyä oli paljon, mutta ei se uusissa maisemissa niin pahalta tuntunut. Ribadeon jälkeen alkanut vuoristo-osuus on lähestulkoon samanlaista kuin Primitivon vuoristo. Reitit kulkevat itse asiassa hyvinkin lähellä toisiaan. Kuitenkin Norte reitillä on selvästi enemmän maantiekävelyä.

Nyt kun olen molemmat kävellyt, niin olen ehdottomasti sitä mieltä, että Primitivolta kannattaa Lugosta siirtyä Nortelle. Sen voi tehdä kävellen Camino Verdeä seuraten tai sitten bussilla tai vaikka taksilla. Matkaa esimerkiksi Baamondeen on vain parikymmentä kilometriä. Miksikö? Syy on luostari Sobrado Dos Monxes'issa. Se on niin upea kokemus, että pelkästään sen takia kannattaa siirtyä.

Majoittuminen näillä reiteillä on helppoa. Etappeja voi suunnitella itselleen sopivan mittaisiksi, käyttääpä sitten majoittumiseen kunnallisia tai kirkollisia albergueita, yksityisiä albergueita, tai hostelleja ja hotelleja. Mielestäni parhaan kokemuksen saa yhdistelemällä näitä kaikkia. Kaikkialla eri vaihtoehtoja on runsain mitoin. Eli ainakin majapaikan aina saa, sen verran vähälukuisesti kulkijoita on ainakin tällaiseen off-season aikaan. Tarkoittaa, että heinä- elokuussa majapaikat ovat kyllä kansoitettuja ihan muilla kuin pyhiinvaeltajilla. Lokakuun puolivälin jälkeen on kyllä hiukan otettava etukäteen selvää aukioloista, koska jotkut yksityiset paikat tuppaavat jo sulkemaan talvikaudeksi.

Koska olin tällä kertaa liikkeellä itsekseni, olivat majoittumiseni pääasiassa albergueissa. Hostellissa tai hotellissa yövyin ainoastaan kahdeksan yötä. Alberguet jakautuivat siten että kirkollisia oli 4kpl, kunnallisia 10 kpl ja yksityisiä 18 kpl. Kaikkiaan majoittumisiin meni 659.85 euroa joka tekee keskiarvona 16.50 yöltä.

Muista kustannuksista en pitänyt tarkempaa kirjaa, mutta siitä päätellen mitä tililtä rahaa nostin, kului rahaa kaikkiaan noin 30.00 euroa päivässä, tuo majoittuminen mukaan lukien.

Lennot sitten tuohon päälle. Menomatkalla lensin Barcelonan kautta Bilbaoon. Sieltä matkustin bussilla lähtöpaikkaan, Iruniin. Paluumatka oli ensimmäistä kertaa lentämällä heti Santiagosta lähtien. Ensimmäinen lento oli Santiago - Rooma. Roomasta piti olla suora lento Helsinkiin, mutta se peruuntui hyvissä ajoin ja sain korvaavan reitityksen yhdellä lisä välilaskulla Riikassa. Lennot maksoivat hiukan alle 150.00 eur  meno, ja n. 180.00 paluu. Uutena kokemuksena paluu lentämällä Santiagosta saakka oli miellyttävä verrattuna siihen, että ensin matkustaa junalla tai bussilla monta tuntia esim. Madridiin ja vasta sieltä lentää. Eikä se lentämällä paluu yhtään kalliimmaksi tullut, puhumattakaan jos vielä yöpyy Madridissa, kuten me olemme tehneet.

Lukuisilla Caminoilla on tullut seurattua, miten yksinäiset henkilöt toimivat ateriointien kanssa. Nyt lähdin siitä liikkeelle, että mitään en laita itse. Edes kahvia en keittänyt. Joka päivä onnistuin saamaan ravintolaruokaa, muutaman kerran se oli hilkulla, mutta onnistui. Aamuja, iltoja ja evästystä varten hankin kaupasta leipää, juustoa, kinkkua sekä jugurttia. Aamuisin otin jugurtin ja leipää ennen liikkeelle lähtöä. Kahvin aika oli sitten kun tuli ensimmäinen avoin baari. Muuten juomana oli aina vesi. Siis vesijohtovesi.

Mukana kuljetettava vesi oli säiliössä repun sisällä. Aika tarkkaan koitin säätää veden riittävyyden, että veden paino olisi minimissään. Kaksi kertaa muistan sen olleen niin tarkalla, että vesi loppui kilometri ennen päivän päämäärää. Muutaman kerran join myös tien varrella olleista vesipisteistä. Niitä on kyllä näillä reiteillä hyvin.

Vielä vähän muista varusteista.

Kengät, ne vaeltajan tärkeimmät varusteet. Uskalsin lähteä reissuun samoilla kengillä, joilla olin kävellyt jo kevään Caminon, eli 850 km. Salomon Wing Access GTX kengät kestivät tämänkin reissun rasitukset hyvin. Kilometrejä tuli lisää 957, eli 24.5 km päivässä keskimäärin. Vasta kotona huomasin, että niihin oli tullut pienen pienet vekit molemmille sivuille, molempiin kenkiin. Ehkä se 1800 km on sitten jo hiukan liikaa kyseisille kengille.

Yhtään rakkoa, eikä muutakaan vaivaa jalkoihin tullut. Vaivaksi en laske sitä, että molempien jalkojen kolme sisempää varvasta olivat saaneet mustan värityksen kynsiin. Oli ne alamäet antaneet hiukan kyytiä varpaille. Joka ikisellä etapilla, lyhyemmälläkin, käytin tuplasukkia, eli alimmaisena silkkinailoniset nilkkasukat ja päällä ohuet juoksusukat. Joka aamu laitoin jalkaan pestyt sukat.

Housut olivat katkolahkeiset. Muistaakseni pärjäsin shortsi pituudella noin puolimatkaan saakka, ennen kuin piti aamuisin laittaa lahkeetkin, muutaman tunnin jälkeen pois otettavaksi. Matkoja, iltoja ja varalla oloa varten oli toiset pitkälahkeiset vaellushousut.

Tavallisia alushousuja oli kolmet, lisäksi oli merinovillaiset pitkät kalsarit sekä paita. Merinoilla oli käyttöä sen yhden kerran kun nukuin ilman makuupussia ja peittoa.

Paitoja oli kolme t-paitaa, yksi kauluksellinen iltoja varten. Iltaisin tosin käytin pääasiassa fleeceä, varsinkin reissun loppupuolella.

Takkina/ puserona oli ainoastaan hyvin tuulettuva juoksutakki.

Päähineenä oli lätsä, lähinnä aurinkosuojaksi. Pipokin oli, sitä en käyttänyt kertaakaan. Käsineitä ei ollut, eikä ollut tarvettakaan.

Sadeviitta/poncho oli tällä kertaa kunnollinen. Sellaiseksi sitä voi mainostaa, vaikka olikin halvalla Lidl'stä ostettu. Piti hyvin sateen ja tuulen, ja oli helppo vetää ylle yksinkin. Lisäksi oli helppo kääriä takaisin omaan, edessä olevaan taskuun pieneksi, kevyeksi nyytiksi.

Otsalamppu oli ihan välttämätön, koska olin aina niin aikainen, että lähdin liikkeelle pimeässä. Näppituntumalta käytin lamppua joka päivä noin kahden tunnin ajan. Alkoihan ne patterit aikalailla hiipua loppua kohti, mutta riittivät.

Tällä kertaa oli uutena varusteena vyölaukku, aikaisemman olkalaukun tilalla. Ja se olikin ehdottomasti paras uutuus varusteissani. Packsafe laukku oli aivan uskomattoman helppo avata ja kiinnittää. Kertaakaan ei tullut tilannetta, että se olisi edes yrittänyt unohtua. Aina kun otin sen esimerkiksi taukobaarissa pois vyötäröltä, laitoin sen hihnasta kiinni repun olkaimiin. Laukku tuntui kotona suurelta, mutta käytössä se ei sitä ollut. Ja kaikki tarvittava mahtui, pikkuevästä, kuten suklaalevyä myöten.

Surulliseksi tullut makuupussi oli hyvä. Käytännössä ilmankin olisi tullut toimeen. Syksyisin ovat yötkin niin lämpimiä, että rakennukset pysyvät lämpiminä yön yli, toisin kuin keväällä. Lisäksi lähes kaikissa käyttämissäni yöpaikoissa oli peitot tai filtit. Silti itse tykkään nukkua omassa pussissa, oli peitot tai ei. Onneksi se "katosi" vasta viimeisellä viikolla.

Kävelysauvat ostin Bilbaon Decathlon urheiluliikkeestä. Bilbaossa sen sijainti on erinomainen. Ilman sauvoja en noille reiteille lähtisi. Sauvat ovat tietysti makuasia, kuka tykkää kuka ei. Mutta ovat ne näin iäkkään ukon ylä- ja alamäkiin hyvät kaverit.

Opaskirjana oli mukana Ciceronen The Northern Caminos kirja. Käyttöä sillä oli Norten loppuosuudella lähinnä siksi, että siitä sai hyviä vinkkejä ympäristön nähtävyyksistä. Itse suunnistamiseen en sitä tarvinnut. Siihen käytin maps.me'n karttoja reittikäppyröineen. Helppoa kuin heinänteko. Majapaikkojen etsintään käytin pääasiassa Gronze.com nettiopasta. Siellä on suht ajan tasalla olevat tiedot.

Olen pyrkinyt kirjoittamaan blogia sillä mielellä, että siitä saisi edes jotakin hyödyllistä tietoa sellaiset lukijat, jotka ovat aikeissa lähteä noille reiteille. Tietysti kaikki näkemykset ovat omia subjektiivisia näkemyksiäni. Tokihan jokainen valitsee varusteensa, lentonsa sekä majapaikkansa ihan itse. Tällainen oli minun Caminoni, tällä kertaa.

Lopuksi haluan kertoa kaikille tutuille ja tuntemattomille lukijoille, että se esikirjoituksessa kertomani muutos omassa elämässämme on saanut hyvän ja onnellisen päätöksen. Täytyy sanoa, että jos oli oma Caminoni fyysisesti sieltä rankemmasta päästä, niin oman Caminonsa kävi vaimoni Arja täällä kotona sen talomme myymisen kanssa. Ei ollut sekään prosessi ihan helpoimmasta päästä. Oman kuusiviikkoiseni aikana Arja sai viimein talosta kaupat aikaan, välillä aivan huikeiden vaikeuksien kautta. Loppuviimein talosta tehtiin kaupat heti samana päivänä, kun olin tullut yöllä puoli kolmen aikaan kotiin.

Nyt opettelemme elämään kaupunkilaiselämää talven yli ja seuraava Camino on jo odottamassa keväällä. Vuorossa on Camino Sureste, joka alkaa Alicantesta. Menemme sinne ensin lomailemaan ja kävely on suunniteltu alkavaksi maaliskuun lopulla. Palaamme silloin "ääneen" täällä blogissa.

Vielä kerran kiitos kaikille mukana olleille lukijoille. On ilo kirjoittaa kun tietää, että juttuja myös luetaan,  ja runsaasti.

Hyvää Joulunaikaa ja tulevaa Camino Vuotta 2019.

40. Päivä. O’Pedrouzo. - Santiago de Compostela. 20 km

Lämpimästä albergue Cruzeirosta piti lähteä kylmään, sateiseen aamuun. Matkaa oli tallattavana vielä pakolliset 20 kilometriä, ennen kuin pitkä urakka oli täynnä. Tunnelma oli kuitenkin niin korkealla, ettei sadekaan sitä kyennyt latistamaan. Jo seitemän aikaan tiellä oli kymmenittäin kulkijoita. Siihen aikaan on lähdettävä, jos aikoo klo 12.00 messuun ehtiä. Minulla ei siihen ollut aikomus, vasta iltamessuun. Otsalamppujono välkkyi kivasti porukan astellessa kohti määränpäätä. Huvitti erän talon pihalla haukkuva koira. On siinä koiralla urakka haukkua kaikki sadat ja tuhannet kulkijat päivästä toiseen. Ja varis säesti kovalla äänellä talon katolla.

Lähellä lentokenttää polku on vielä kovinkin maaseutumaista. Iso Santiagon kaupunki tuntuu vielä kaukaiselle.

Lavacolla on kertomusten mukaan saanut nimensä juuri tästä joesta, jossa entisaikojen pyhiinvaeltajat pesivät vaatteensa. Sana tulee verbistä lavar, eli pestä. Aika oli siis ennen Rexonaa sun muita perspirantteja. Saattaa tuossa olla perääkin.

Vasta Lavacollassa pääsin aamukahville. Aikaisemmat baarit olivat kiinni ilmeisesti vaan kun on sunnuntai. Siitä sai myös viimeisen tarvittavan leiman passiin.

Seuraava etappi olikin jo Monte Gozo patsaineen. Kuljin nytkin sitä reittiä keskustaan joka menee pyhiinvaeltajapatsaiden kautta. Se tuntuu mielekkäämmälle, on vähemmän katukävelyä.

 

Kellon ollessa sopivasti puolen päivän maissa, päätin kävellä suoraan Pyhiinvaeltajien toimistolle. Se ei ollutkaan niin helposti tehty tällä kertaa. Plaza Obradoirolla oli suuri juoksutapahtuma. Maali siinä keskellä aukiota. Yhden fiksun poliisin neuvomana löysin oikotien alas toimistolle.

Todistuksen käteen saatuani menin istumaan Pilgrim Office rakennuksen pieneen kappeliin. Istuin kauan ja kelasin läpi Caminoani hetki hetkeltä. Niin ala- kuin ylämäetkin, niihin puserretut hikipisarat. Muistelin tapaamiani kanssavaeltajia. Kohtaamiset olivat erilaisia kokemuksia. Kuitenkin tunsin eläneeni ennen kaikkea oman Caminoni. Ensimmäistä kertaa yksin. Se oli päällimmäisenä mielessä joka päivä ja joka hetki, kukaan ei ollut käskemässä. Tee sitä tee tätä. Itseni ja läheisteni puolesta sytytin kaksi elävää kynttilää.

Vaikka Caminoni oli oma Caminoni, elin joka ikinen päivä ja välillä yölläkin niissä asioissa joita kotona tapahtui. Siellä Arja, vaimoni, kävi läpi omaa Caminoansa. Eikä se ollut mikään helppo Camino. Talomme myymisen vaiheet olivat varsinaista ylä- ja alamäkeä. Kaiken sen kuusi viikkoa, jotka minä olin täällä etäällä se kaupan vääntäminen kesti. Ja tämän hetken tilanne on sellainen, että kun tulen tiistaiyönä kotiin niin kaupat lyödään kättä päälle samana päivänä.

Täältä käsin olen hetkittäin kävellyt kuin tulisilla hiilillä jännittäen mitä seuraavaksi tapahtuu. Sen kokeminen on opettanut ainakin sen, mistä nyt halusin kappelissa istuessani esittää ilmoille koko retkeni ajan mielessä pyörineen rukouksen...
Herra, anna minulle tyyneyttä suhtautua rauhallisesti niihin asioihin, joihin en voi itse vaikuttaa, ja anna rohkeutta tarttua niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa, sekä ymmärrystä erottaa ne toisistaan.

Tuohon rohkeutta juttuun on mielestäni juuri paikallaan liittää se San Agustin’in (espanjalainen lääkäri ja pappi joka eli 400- luvulla) sanomaksi tallennettu mietelause. Eli, maailma on kuin kirja, ne jotka eivät matkusta, lukevat siitä vain yhden sivun.

Muutama sivu on tuota kirjaa tälläkin reissulla tullut luettua. Rohkeasti olen ovia avannut, ihmisiä kohdannut ja kokemuksia saanut. Koskaan ei voi tietää mitä oven takana on , jos ei ovea avaa.

Istuin kappelissa kauan. Oikeastaan kävin läpi koko Caminon, päivä päivältä. Kertasin mielessäni kaikki ne tapaamani henkilöt. Henkilöt, kanssavaeltajat, monien kanssa koin upeita hetkiä, vaikka tahtoikin olla niin, että minulla oli niin paljon pidemmät etapit ja kovempi vauhti, että toiset tuppasivat jäämään jälkeen. Pisin yhteinen taival samaa tahtia oli se runsaan viikon rupeama Primitivolla niiden espanjalaisten mahtavien vaeltajien seurassa.

Tuon liikuttavan muistelutuokion jälkeen suunnistin Restaurante Roma’an, tuttuun ravintolaan jo perinteeksi muodostuneelle päätösaterialle. Totta kai minut tunnistettiin ja palvelu oli sen mukaista.

Levolle en malttanut, vaikka tunsin itseni todella väsyneeksi. Ja ramasihan se runsas, hyvä ateria. Silti halusin mennä Plaza Obradoirolle nauttimaan tunnelmasta. Sekin kuului jo perinteeseen.

Ilta puoli kahdeksalta vielä messu Katedraalissa. Sekin jo perinne, siellä tapasin vielä kerran kaikki Lumikit. Sitä on vaikea sanoin kuvata, miltä sellainen kohtaaminen tuntuu, se vain on niin liikuttava  tunne itse kullekin vaeltajalle, molemmin puolin. Siinä on jotain erikoista, kun tietää kunkin lähtevän täältä samanlaisen kokemuksen kokeneena ja tietää, että tuskin koskaan enää tavataan. Haikealta se tuntuu.

Messun sanoma oli tietysti se, kuinka laajalle ympäri maailman on Apostoli Jaakobin sanoma kiirinyt. Tänäänkin tänne Santiagoon tuli pyhiinvaeltajia kymmenistä maista. Enempää analysoimatta selvä sanoma on se minkä toimittava ”ministero” totesi lopuksi. Toivottavati teidän Caminonne jatkuu siellä kotona ja missä ikinä kuljettekin.

Minulle tuo hetki iltamessussa oli jotenkin liikuttava. Minun piti olla täällä Matin ja Helenan kanssa. Kuinka etuoikeutettu minä olen, tässä ja nyt. Ja kuinka mielelläni olisin tässä heidän kanssaan. Sydämestäni toivoin Matille terveyttä ja että ehkä voisimme toteuttaa Caminon yhdessä kolmannella yrittämällä.

Minun retkeni on nyt päätöksessään. Kävelyä tällä retkellä tuli yhteensä 957 kilometriä. Kävelin 39 päivää. Keskiarvoksi se tekee 24.5 km/päivä. Voin tässä todeta, että oikeastaan mitään vaivoja ei ollut, sellaista pientä köhää lukuun ottamatta. Enempää en tässä yksinkertaisesti osaa analysoida. Teen sen sitten kotona, kun olen hiukan toipunut.

Kiitos teille kaikille jotka olette olleet kanssani.  Palataan asiaan ......

39. Päivä. Arzua - O’Pedrouzo. 20km

Eilen illalla olin messussa Arzua’n kirkossa. Messu oli muuten ihan tavallinen iltamessu Eucaristia toimituksineen. Messun päätteeksi toimittava pappi kutsui kaikki pyhiinvaeltajat eteen. Piti puheen jossa hän korosti elämänmittaista Caminoa. Santiago on siinä vain yksi etappi. Meille pyhiinvaeltajille Camino jatkuu, ainakin toivottavasti jatkuu, läpi koko loppuelämän. Kuljemme, avoimin mielin, nöyrinä ja iloisina, toisiamme aina auttaen Luojaamme kunnioittaen ja Häneen uskoen.

Päätteeksi hän pyysi kunkin kertomaan, mistä kaukaa maailman kolkista olemme Caminolle tulleet. Noin viitisen kymmentä meitä oli, parikymmentä eri kansakuntaa. Kaukaisimmat taisivat olla Mexikosta. Lopuksi pappi siunasi meidät pirskomalla pyhitettyä vettä joukon ylle.

Muutama meidän Norte porukasta oli läsnä ja liikuttavan messun jälkeen ulkona virisi vielä henkevä keskustelu muutamien kesken Uskon asioista. Kaikki olimme yhtä mieltä siitä, että Camino on hyvä tie suvaitsevaisuuteen erilaisten uskontokuntien välillä.

Olen iloinen siitä, että olen saamassa tämän pitkän ”yksinäisen” Caminoni päätteeksi tällaisen kohtalaisen suuren annoksen uskoa elämän mittaisen Caminon jatkumiseen. Juuri sitä olen ollut täällä toteuttamassa.

Pitkä, pitkä Camino on koko pituudeltaan ollut suuresti sitä, että ”nyt metsä kirkkoni olla saa, voi täällä palvella Jumalaa”, mutta nämä viimeiset päivät ovat sitten kruunanneet Caminoni kirkollisesti.

Uusi aamu koitti Arzua’n Albergue Turisticolla. Vain neljä peregrinoa oli nukkunut 16- paikkaisessa alberguessa rauhalliset unet. Pakko minunkin on vähän kehaista paikkaa. On hyvät tilat, ensiluokkainen keittiö ja oleskelutila, lupsakka isäntäpari. Paikkaa ei löydy ainakaan minun käyttämistäni oppaista. Sen sijaan nimellä Pension Arzua löytyy se puoli jossa on huoneita. Sama talo kyseessä. Paikka on pääkadusta vasemmalla juuri ennen ydinkeskustaa. Opaste on pääkadulla.

Aamulla sää oli jo muuttumassa. Pimeän ajan näki kävellä kuun valaistessa tietä. Ilma oli viilentynyt ja tuuli aika kovaa pohjoisen suunnalta. Taivaanrannassa näkyi jo pilvirintama. Jo seitsemän jälkeen tiellä ei ollut yksinäistä, ei nyt sentään jonoakaan, vielä,

Kuuden kilometrin kohdalla on se uusi baari, joka uskoakseni on yhdellä kaikkien caminoreittien parhaalla paikalla, omistajien kannalta katsoen. Ja oli auki, kahvithan siinä piti minunkin ottaa. Ottaa, niin kuin varmaan noin sataviisikymmentä tuhatta muuta peregrinoa vuodessa. Siitähän kulkevat lähes kaikki ne 300.000 vaeltajaa, jotka Santiagoon vuodessa saapuvat. Vain Portugalin ja Sanabresin reitit eivät kulje siitä. Veikkaan, että heistä joka toinen ainakin ostaa jotain.

Tuli siinä mieleen, että olisi oivallinen paikka kenkätehtailijoille pitää galluppia moisessa paikassa. Saisi kyllä asiantuntevia mielipiteitä vaelluskenkien hyvistä ja huonoista ominaisuuksista. Tuskinpa missään muualla maailmassa kohtaa niin paljon vaelluskenkien käyttäjiä yhden reitin varrella. Tarkoitan tällä samaa, mikä on tapana tehdä gallup joka ikisen suuremman maratonin jälkeen osanottajille.

Pari kilometriä tuosta eteenpäin on tien varrelle kehittynyt viime vuosien kuluessa aikamoinen nähtävyys, nimittäin baari nimeltä Olutpuutarha,

Sinne on kerätty eri muodostelmiin asiakkaiden tyhjentämiä olutpulloja, joihin asiakkaat ovat saaneet kirjoittaa viestejään. Pulloja on varmaan tuhansia.

Pari evästaukoa vielä pidin tien varteen tehdyillä taukopaikoilla, lähellä O’Pedrouzoa reitti kulki läpi aivan mahtavan eucalyptus metsikön.

Siitä kun tuli aurinkoiselle tielle niin vielä piti vähentää vaatetusta, vaikka vain kilometrin verran oli majapaikkaan.

Jo kolmannen kerran tulin samaan albergueen. Tämä on moderni, iso (yli sata paikkaa) yksityinen albergue Cruzeiro. Aukeaa jo klo 12 ja kympin maksaa peti.

Mahdoton tuuri oli, etten kastunut matkalla, mutta kun tulin sisään niin heti alkoi ulkona sataa ja rajusti. Pohjoinen rintama on tuonut kylmää ja sadekuuroja pitkin iltapäivää. Menu’n sain tutussa ravintolassa ja loppupäivä menee lepäillessä sekä koko tämän Caminon sulattelussa. Huomenna vielä se pakollinen kaksikymmentä kilometriä, kunnes tämäkin retki saa päätöksensä.

38. Päivä. Sobrado Dos Monxes - Arzua. 22 km

Herätyskello soi klo 6.00. Tällä kertaa se oli minun. Olin yksin alberguessa, kaikki muut olivat luostarin majoituksessa. Kiireettömästi sain laittaa valot ja ” metelöidä” miten halusin. Söin vähän ja vähän ennen seitsemää menin La Plaza kahvilaan kahville. Se avataan jo klo kuusi.

Tasan seitsemältä otin suunnan kohti Arzua’a.  Katuvaloja riitti parin kilometrin verran, sitten piti sytyttää lamppu. Sää oli pilvistynyt, ei kuuta, ei auringon nousua. Ei ollut kylmä, eikä kuuma. Sopiva sää kävelyyn. Pimeää riitti lähes parin tunnin ajan, jolloin olinkin jo ensimmäisellä taukobaarilla.

Tauon jälkeen askel kulki mukavasti kylästä kylään. Sellaista tavallista maalaismaisemaa tuoksuineen. Jossain vaiheessa sain kävelyseuraakin, mutta niin hissukseen etenivät että jatkoin itsekseni.

Pari pientä evästaukoa vielä pidin. Bussikatokset olivat hyvät siihen tarkoitukseen. Arzua’an saapuminen tapahtuu komeaa eucalyptus kujaa pitkin, taisi siinä joku tammi ja kastanjapuukin olla,

Kuva ei kerro, kuinka jyrkkä ylämäki siinä on. Saapuminen Arzua’n pääkadulle oli melkein shokki. Siis reppuselkäisiä kulkijoita eteni kohti kaupunkia ihan jonossa. Yhdellä silmäyksellä ainakin kolmekymmentä. Ja kello ei ollut vielä yhtä.

Minulla välähti muistikuva eräästä yksityisestä alberguesta reitin vasemmalla puolen, jota muistin kehutun jossain. Suunnistin siihen suuntaan ja löysin heti. Soitin ovikelloa, nainen avasi. Sain varata pedin ja jättää repun. Sain avaimen ja lupasin palata noin tunnin kuluttua kun he avaavat.

Samalla kohdalla pääkadulla on ravintola, sinne menin menu’lle. Kilpailuasetelma täällä tekee sen että sain koko retkeni halvimman menu’n. Kuitenkin aivan normaali kahden lautasen menu, leipineen ja viineineen sekä postre. 7.50€. Valittavana oli kolme lajia kumpaakin lautasta. Ihan hyvä mielestäni.

Kovin paljon ei tästä paivästä ole kerrottavaa, mutta palaan pari päivää taaksepäin.
Roxica’n alberguelle oli tullut seitsemän Lumikkia. Neljä saksalaista, kaksi italialaista ja yksi hollantilainen. Vaan olipa heidän joukkoonsa lyöttäytynyt yksi Kääpiö. Kääpiö oli pienikokoinen, hiukset poissa mutta valkoinen parta puki kauniisti. Kääpiö oli espanjalainen, Valenciasta kotoisin. Luonteeltaan juuri kuin Vilkas.

Lumikit olivat kantaneet hirmuiset kassilliset evästä edellisen kaupungin Supermarketista. Ilta kun ehti, niin Vilkas sai hyvällä espanjan taidollaan puhuttua luvan talon emännältä, että saa käyttää talon keittiötä. Talon emännällä olisi toki ollut menu tarjota vieraille. Vaan Vilkas otti ja alkoi kokata  illallista Lumikeille. Nuorin saksalaisista taitoi myös hyvin espanjankielen, hän toimi assiatenttina.

Pöytään kipattiin ensiksi kulhoihin kolme Dia-market kassillista salaatteja, oli parsaa, salaattia, tomaattia, sipulia ja vaikka mitä. Päälle kaikki mahdolliset oliiviöljyt sun muut kastikkeet mitä talon keittiöstä löytyi. Lähes jokaisen Lumikin kassista löytyi, totta kai, pullolliset paikallista viiniä, punaista väriltään.

Salaattiaterioinnin aikana Vilkas laati suuren padallisen pastaa kaikenlaisilla kasviksilla höystettynä, sekaan kippasi ihan kaikkia mausteita mitä vain talon keittiöstä ikinä löytyi. Pian kannettiinkin pöytään höyryävä pastapata,

Viinipullot tyhjenivät illan mittaan. Vilkasta ylistettiin vähintään universumin parhaaksi cocineroksi. Vilkas melkein valui vaatimattomuuttaan pöydän alle, vai olisiko useampi pullo viiniä moiseen vaikuttanut. Myöhään iltaan jatkui kikatus Lumikkien keskuudessa? Kunnes he kaikki nukkuivat seuraavan yön onnellisina täysin vatsoin.

Ja tämä tarina on tosi. Se toistui ainakin kolmena iltana peräkkäin, jotka minä olin näkemässä.

No niin, on tämä aivan pökerryttävää tämä reppuselkäisten vaellus täällä ranskalaisella reitillä. Silloin en laskenut kun istuin syömässä, mutta kun myöhemmin istuin iltapäivän kahvilla siinä pääkadun varrella, niin hetkessä laskin sataan. Eli useita satoja päivässä tarvii majapaikan joka päivä. Kyllä täällä kuulemma kapasiteettia on yli tuhannellekin.

37. Päivä. A Roxica - Sobrado Dos Monxes 16 km

Viivytellen läksin hyvän aamupalan nauttineena kylmään aamuun. Täysikuu valaisi tietä, ei tarvinnut lamppua lainkaan. Uskomaton tunne aamun hämyssä astella.

Tie kohosi hiljalleen ylemmäs, rinteessä kellui sumunauha. Heti sen yläpuolella ilma lämpeni huomattavasti. Pidin kuitenkin t- paidan päälle vetämäni merinopaidan toistaiseksi. Arvatenkin tien taas lakeutuessa tuli viileämpi.

Pian auringonnousun valo alkoi voittaa kuun valaisun. Kohta päivän valjettua tulin pihaan, jossa minut haukuttiin oikein joukolla. Laskin, että haukkujia oli kymmenen. Vähän pelokkaammalta voisi hetken kestää tuon lauman ohittaminen, usein on kyllä niin että ne koirat vaistoavat pelokkuuden ja ärtyvät sellaiselle tavallaan kuin kiusatakseen.

O’Meson’issa oli Casa Suso kahvila auki. Sain kahvit ja leiman passiin. Taas viivyttelin jatkamista. Oli enää puolet päivän etapista jäljellä. Merino pois, aurinko alkoi lämmittää. Muutaman askelen ehdin ottaa kun tuli jo niin lämmin, että takki ja lahkeetkin joutivat reppuun.

Loppumatka sujui kevyesti polun varren asukkaiden kanssa kauniista päivästä nauttien.

Juuri ennen Sobradoa oli sellainenkin ihmetys kuin tavallinen järvi lumpeineen. Tavalliset sorsat siellä sukeltelivat päivän muonaa etsiskellen.

Sobradon suuren, vanhan luostarin kirkonkellot kumauttivat kaksitoista lyöntiään juuri kun kävin ottamaan kuvaa.

Luostarin albergueen olisin ehdottomasti halunnut mennä, mutta se makuupussi, tai siis sen puuttuminen laittoi valitsemaan yksityisen. Albergue Lecer on parin sadan metrin päässä luostarilta. Sinne pääsin heti sisään, peseydyin, edes pyykkiä ei tullut, pukeuduin ja etsiydyin yhteen keskustan monista ravintoloista leppoisalle menu’lle.

Sobradon Cistercian luostari on kai vanhin edelleen toiminnassa oleva luostari Espanjassa. Se on perustettu jo vuonna 932. Täällä toimi jo 900- luvulla pyhiinvaeltajia varten Santiagon silloisen arkkipiispan perustama sairaala.

Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että tämä Norten reitti yhdessä Primitivon kanssa obat ne vanhimmat pyhiinvaellusreitit kohti Santiagoa,  tiettävästi nykyisin ns.pääreittinä pidetty ranskalainen on syntynyt paljonkin myöhemmin.

Aamulla en voimut vältää omituista ajatusleikkiä siitä, kuinkahan paljon täällä reittien varrella on sellaisten ihmisten jälkeläisiä, jotka joskus kerran täällä vaellettuaan ovat muuttaneet tänne asumaan. Satojen vuosien varrella varmaan lukuisia. Nykyisinkin vuosittain tänne tulee asumaan kaikkialta maailmasta kymmeniä ihmisiä. Tällainen ajatus tuli vain mieleen eilisestä majatalon emännästä, joka ei lainkaan ollut syntyperäisen espanjalaisen näköinen. Paremminkin joku maatalon emäntä Sonkajärveltä.

Toisaalta sitten, suuri on se määrä ihmisiä, jotka aikojen kuluessa ovat näiltä seuduilta lähteneet suureen maailmaan, etenkin etelä-Amerikkaan. Esimerkiksi sisällissodan melskeissä noin kuusi sataa tuhatta muutti pois maasta.

Tunnetuimpia on Kuuban Castron veljekset, joiden isä oli 1900 luvun alussa espanjalaisten joukkojen komentaja Kuubassa. Hän oli lähtöisin täältä Lugon seudulta. Toinen tunnettu oli Simon Bolivar, joka oli kotoisin Primitivon alkupäässä sijaitsevasta Bolibar nimisestä kylästä. Kylässä on nykyisin Bolivaria käsittelevä museo.

Sen leppoisan aterioinnin päälle suunnistin luostarin puutarhaan ihan vaan oleilemaan. Aurinkoinen iltapäivä houkutteli. Sääennusteen mukaan nämä olivatkin viimeiset tunnit tällä caminolla, jotka piti vetää D- vitamiinia kroppa täyteen. Huominen on jo pilvinen ja lauantaiksi säätäti lupailee huomattavan kylmää rintamaa pohjoisesta, ja sadetta,

Luostari on ollut pahoin tuhoutuneena satoja vuosia, aina 1500- luvulta asti. Sen jälleenrakennus on aloitettu vasta vuonna 1956. Munkit muuttivat takaisin 1965. Itse pääkatedraali, aivan suunnaton rakennus on säilynyt periaatteessa ehjänä, mutta sisäremontti on edelleen kesken. Eli kirkkosalissa ei ole kuin ristiinnaulittu alttaripäädyssä. Ulkoremonttia juuri aloitellaan.

 

Klo 19.00 oli iltamessun aika . Cistercias veljestön perusperiaatteita on äärimmäinen vaatimattomuus. Kappeli jossa messu pidettiin on niin yksinkertainen kuin vain olla voi. Yhdellä seinällä ristiinnaulittu, ikonit molemmin puolin. Kivinen alttaripöytä keskellä, päällä vihreä verka. Yhdellä seinustalla urut, ei muuta. Istuimet ovat ympyrän muodossa. 

Palveluksen toimitti viisitoista munkkia, pääosin laulamalla. Kieli oli espanjaa, ei siis latinaa kuten monesti. Kaikki munkit olivat valkoisissa kaavuissa, joissa on huppu. Yksi soitti urkuja säestäen kaunista laulua. Meitä ”kirkkokansaa” oli saman verran kuin munkkeja.

Tällainen täydellinen hiljentyminen osui paremmin kuin hyvin tähän tämän pitkän Caminon lähes viimeisiin päiviin. Uskoakseni  tämä palveli paremmin sellaisena rauhoittumishetkenä, jollaisen kaiken kokemuksen sulattaminen ja muistoihin liittäminen vaatii. Varmasti parempi paikka rauhoittua ja sulatella tämä Camino täällä kuin Santiagon sinänsä upeassa, mutta hälisevässä, ylitäydessä. Katedraalissa. Tämä hetki tulee jäämään kohokohdaksi tällä Caminolla......................................

36. Päivä. Baamonde. - A Roxica. 25 km

Aamun kävely alkoi sumuisella mielialalla, sumuinen oli ilmakin. Apein tunnelmin ja tappiomielialalla astelin pimeää autotien laitaa kolmisen kilometriä, ennen kuin edes tarvitsi sytyttää lamppua.

Mieli oli maassa. Eilen tapahtui se mitä olin koko retken ajan oikeastaan eniten ikäänkuin aavistellut. Minulta pöllittiin se hyvä, kallis makuupussi. Olin eilisellä etapilla saanut hiukan kosteutta reppuun, ensi kerran tällä caminolla. Albergueen tultuani, tapani mukaan ensimmäisenä, tyhjensin repun kokonaan ja ripustin makuupussin seinällä olevaan naulakkoon avoimena kuivumaan.

Suihkun ja pyykin jälkeen läksin puolen kilometrin päässä olevaan ravintolaan syömään. Reissu kesti kirkkoon ym. tutustumisineen pari tuntia. Palattuani istuin vielä yli tunnin puutarhassa kirjoittelemassa ja nauttimassa aurinkoisesta, lämpimästä iltapäivästä. Välillä poikkesin huonellakin, mutta silloin ei lamppu syttynyt. Vasta illalla kun oli aika käydä nukkumaan, tajusin että makuupussia  ei missään.

Eihän siinä silloin enää ollut mitään tehtävissä. Ei kun vaatteet päällä nukkumaan. Isossa alberguessa ei tietenkään ollut edes filttejä. Onneksi näin syksyaikaan tuollaiset kivitalot pysyvät yönkin lämpiminä auringon päivällä lämmittäessä seinät.

Oma aavistukseni minulla on. Tuollaiseen suureen albergueen pääsee sisään periaatteessa  kuka vain haluaa. Esimerkiksi pihapuolen ovi oli koko päivän avoinna. Silti epäilykseni kohdistu erääseen kanssavaeltajaan, joka oli nähnyt minun useana aamuna pakkaavan keittiössä makuupussiani. Nähnyt kuinka kätevä se oli ja merkinkin. Halti micropac, maksoi yli 200€.

Hyvä ja kallis se olikin. Olisi pitänyt jäädä vartioimaan, mutta se nyt ei silloin tuntunut tarpeelliselta. Eikä tapahtunutta oikein uskaltanut odottaa tapahtuvaksi, vaikka kyllä olen ollut tietoinen että kaikki laadukas ja kallis kiinnostaa pitkäkyntisiä,

Silloin illalla, saati aamulla ei alberguella enää hospitaleroa ollut, eikä kylässä lainkaan poliisiasemaa. Eli ei siinä muuta voinut kuin niellä tappionsa. Onneksi tässä ei enää montaa yötä ole ja ainakin kaksi seuraavaa yötä olen yksityisissä albergueissa, joissa yleensä on  peitot tai filtit. Eli nukkumisen suhteen tuskin ongelmia tulee.

Sitten tähän päivään. Viiden kilometrin kohdalla tuli valinnan paikka. Oli suuntatolpat oikealle ja vasemmalle. Oikealle menevässä oli kymmekunta kilometriä vähemmän matkaa Santiagoon kuin vasemmassa. Kirja käteen ota, ei mitään havaintoa oikean puoleisesta, ei myöskään nettioppaassa. Maps’n GPS reitti vei vasemmalle, siis sinne. Tällä kertaa vasemmiston vaihtoehto voitti vaalin. Oikealle menevä reitti jäi minulle täysin arvoitukseksi.

Viidentoista kilometrin hujakoilla on Miraz. Siinä on baari heti kun tullaan kylään. Baarilla on myös uudehkon näköinen albergue pihapiirissä. Sieltä sain leiman (cellon). Nyt kun on alle 100 km jäljellä niin ainakin periaatteessa pitää olla kaksi leimaa päivää kohti, jos tahtoo saada todistuksen kävelystään.

Baarilla oli samaan aikaan saksalainen äiti/tytär yhdistelmä. Tytär sanoi minulle nähneensä minut aikaisemmin caminolla. Minä en muistanut, se nyt ei ihme ole. Tytär kysyi, koska olen Irunista lähtenyt. Kävi ilmi, että lähdimme samana päivänä. Eli siellä Irunin alberguella hän oli minut nähnyt. Hissukseen ovat tulleet, kun nyt sain kiinni, vaikka olen sen Primitivo retken tehnyt välillä.

Miraz’issa on toinenkin ja kolmaskin albergue. Toinen on brittiläisen CSJ (caminon ystävien yhdistys) yhdistyksen ylläpitämä. Varsinkin sen tarjoama aamupala on saanut suurta mainetta. Muistan hyvin Primitivolta Gradon vastaavan. Tämä albergue on pikkuisen pois reitiltä, mutta oli hyvät opasteet. Kolmas, O’ Abrigo, yksityinen on viimeisenä. Siisti, uuden näköinen, on myös ravintola.

Puolen päivän jälkeen ilma kirkastui. Samalla kyllä kirkastui kulkijapojan ilme. Aamun masennus katosi sumupilven myötä. Reitti kulki aivan fantastisia polkuja ylämaalla, korkeimmillaan n.750 metrissä. Siellä ylämaalla oli useita porukoita metsätöissä. Moottorisahat lauloivat kuoroissa ja korjuukoneet hyrräsivät perässä. Ensi kerran näin tällaisen leikkurin jolla siistittiin pusikoita.

Niin mukava siellä oli tallustella, että en pitänyt mitään kiirettä. Olin varannut majapaikan illaksi, joten sain tulla nautiskellen. Nautin auringosta ja lämmöstä, se oli sellaista suomalaista hellekeliä, täällä Espanjassa helteestä puhutaan vasta kun on yli 30 asteen lukemia. Oma pieni mittarini näytti varjoisalla metsäpolulla +27 astetta. Niin tuuletontakin oli etteivät lähistöllä olleet tuulimyllyt jaksaneet pyöriä lainkaan.

Kolmen maissa olin perillä A Roxica’n yksityisellä alberguella. Tämä on pieni maatalo, vain 10 paikkaa. Siksi soitin, ja vamistaakseni, että saan täällä myös illalla aterian.

Mutta kyllä osasi kylmä tuoppi maistua heti sisään päästyäni. Tällaiset päivät, jotka kinkkisesti alkavat ja näin onnellisesti päättyvät ovat niitä parhaita hetkiä Caminolla.......... kuin myös elämässä.

Huomiseen.........

35. Päivä. Vilalba - Baamonde. 20 km

Lämmin aamu. T- paita ja lyhyet lahkeet oli sopiva. Aamusta tuntui että tänään saa nauttia kunnon poluista. Huvikseni otin kuvan, miltä tuollainen aamuinen pihapiiri näyttää kun siihen otsalampunvalossa tupsahtaa. Koirien haukuntaa ei kuviin saa. Joka talossa kyllä haukkutervehdyksen saa .

Hyviä polkuja oli kuuteen kilometriin saakka. Siinä oli baari auki ja sai aamukahvin.

Yksi vanha, ei niin vanhan näköinen silta oli matkalla. Erikoista siinä oli se, että kävelyalusta oli tehty laatoista, mutta siten että laattakivet olivat pystyasennossa. Sitä paitsi, ei taida olla montaa kuvaa silloista blogissa aikaisemmin. Eli parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

Pian sen jälkeen polku kyllä jatkui, mutta niitä vanhan hyvän polun uudeksi tekijöitä koneineen oli hommissaan.

En lakkaa ihmettelemästä, mitä älliä tuossa on. Moneen muuhun  asiaan näin kulkijan kannalta voisi rahaa laittaa, jos sitä on EU’n kassasta saatu. Tulee ensimmäiseksi mieleen tuo hygieeninen siisteys. Ei olisi huono, jos vaikka sellaisia Baja’majoja laitettaisiin sinne missä selvästi on ”ulkohuussissa” käyty, paperikasat kertovat paikat. Sehän on niin, että ainoastaan ranskalaisella reitillä on suht riittävästi baareja, missä asioida. Muilla reiteillä käydään luonnossa.  Miestenvessoja kyllä löytyy, mutta se kakkosasia on kaikille yhtä ongelmallista.

Toinen, vähän laajempi ongelma, joka koskee niin espanjalaisia kuin vaeltajia, on tuo, että täällä ei ole minkäänlaista pullojen palautusjärjestelmää. Kaupungeissa on roskisten yhteydessä lasinkeräysastiat, mutta maaseudulla ne pääasiassa heitetään ojiin. Valtava urakka olisi saada panttisysteemi toimimaan, mutta taloudellisesti se olisi ihan kaikille kannattavaa, ja luonto kiittäisi.

Niinpä niin, ehdin jo ajatella, että tulipa helppo ja miellyttävä kävelypäivä, kunnes noin puolimatkasta päivä jatkui taas asfaltilla aina tänne Baamondeen saakka.

Alberguen ovella olin tasan klo yksi, kun ovi aukesi. On muuten hiukan suurempi albergue, liki sata paikkaa (94)tarkalleen. Saa nähdä tuleeko tänään täyteen.... heh, tuskin.

34. Päivä. Abadin - Vilalba. 20 km

Aamu oli oikea luontohavaintojen aamu. Yöllä oli alkanut tuulla rajusti. Onneksi pohjoisen suunnalta, eli kävellessä oli myötäinen. Pimeässä ei nähnyt oliko sadetta tulossa. Moneen otteeseen harkitsin ponchon laittamista. Se pitäisi hyvin tuulta. En kuitenkaan siihen ryhtynyt, kun sadetta ei kuulunut.

Eilen minut ohitti siellä vuoristopolulla koira. Sellainen kultaisen noutajan näköinen. Kurainen, muuten riskin näköinen. Tänään aamun hämärässä se sama koira ohitti minut taas. Missähän lienee ”koira-alberguessa” yönsä viettänyt. Kohti Santiagoa näyttää olevan matkalla.

No, vähän tuosta eteenpäin tapasin polun varrella peregrinon. Tämä oli jo kolmas kerta kun tapasin saman miehen. Miehellä on sellaiset varusteet, että oli selvästi nukkunut taivasalla metsässä. Sellainen pitkä, laiha rääpäle mies on. Tuli mieleen Ringo Starr takavuosien Beatles’ista. Siis varmasti ei moneen päivään ollut peseytynyt. Edellis kerran kun miehen tapasin, hänellä oli nuotio keskellä polkua ja kysyi olisiko minulla jotain syötävää. Silloin ei ollut. On miehellä makuualusta, makuupussi ja sellainen ”avaruuslakana” , mutta ei telttaa. Tuolla majoittumisella on englanninkielinen termi, bivvy. Sille ei oikein vastinetta suomenkielessä ole. Vielä, sanoi olevansa Etelä-Afrikasta.

Hyvin olisivat sopineet yhdessä kulkemaan tuo koira ja mies. Vaan niinhän se on, että jokaisella on oma Caminonsa, kuten jo monta kertaa olen todennut. Koirallakin.

Ei aikaakaan kun oli seuraava luontoelämys tai kokemus paremminkin. SUSI asteli vastaan polulla. Nopeasti se livahti metsään. Siinä ei olisi nopeallakaan älyllä ehtinyt ottaa kuvaa. Niin läheltä sen näin, n,50 metriä, että sata varmasti oli oikea susi. Olen kyllä tiennyt, että susia on täällä päin. Siitä oli viimeksi juttua ollessani Primitivolla lähes näillä main.

  

Tuossa alimmassa kuvassa näkyy hyvin jälleen se kuinka täällä Galiciassa on ajettu aivan älyttömiä määriä soraa, tai olisiko tuo jopa kivituhkaa, poluille ja teille joilla ei siihen missään nimessä sitä olisi tarvinnut. Uskallan sanoa, että kaikki reitit yhteen laskien varmaan satoja kilometrejä. Hyvä tarkoitus varmaan tekijöillä, lopputulos, hyvä mennyt huonommaksi kävelijän kannalta katsoen.

Kuuden kilometrin kohdalla oli se Castromayorin albergue. Siinä olisi kahvitkin saanut, mutta ei ollut vielä tarvis. Viehättävän näköinen paikka, mutta niin kaukana kaikesta.

Puolimatkassa oli mukavasti baari auki, vähän sivussa reitiltä. Pidin pidemmän tauon. Onneksi olen suunnitellut nämä viimeisen viikon etapit sopivasti lyhyemmiksi, että osun Santiagoon oikeana päivänä. Alkutaipaleella tällainen 20 kilometrin päivä olisi ollut lähes lepopäivä, mutta nyt on puntit jo niin tyhjänä, että yhtään enempää en olisi tarvinnut. Huomaan myös, että  askel on lyhentynyt ja samalla  vauhtikin hidastuu.

Mitään varsinaista vaivaa ei edelleenkään ole. Onneksi sää suosii, silloin pysyy henkinen vire kohdallaan. Kävellessä tuolla koko päivän itsekseen, ehtii ajatella monenlaisia asioita, kerrankin huolella. Vai miten se siinä mustikanpoiminta laulussa sanottiin.

Useita päiviä on mennyt ilman että olen nähnyt yhtään kanssavaeltajaa, jos ei lasketa pyöräilijöitä. Alberguen pitäjätkin ihmettelevät sitä miten vähän nyt on porukkaa liikkeellä. Ymmärtää sen hyvin näiden yksityisten ihmettelyn, siinä on elanto kyseessä. On tehty isolla rahalla hienot tilat ja harmittaa se jos ne tyhjänpanttina seisovat, ja kulut kuitenkin juoksevat.

Tuon kun kirjoitin, niin jo tuli porukkaa lisää. Tämä albergue Pedreiras, siis yksityinen, on modernisti sisustettu, hyvällä paikalla keskustassa. Hyvä ravintola, myös menu, on lähellä. Helppo löytää, taksiaseman kohdalla, kellarikerroksessa. Tiedoksi niillekin, jotka tekevät pitkän päivän Baamonde’en saakka.

33. Päivä. Lourenza - Abadin 26 km

7.00 astuin ulos ovesta, normaali varustein, takki päällä ja lätsä päässä. Lätsän päällä pidän otsalamppua pimeällä. Heti piti pysähtyä. Oli lämmin, ellei suorastaan kuuma. Takki pois ja lätsä pois.

Pari sataa metriä kadulla, sitten piti sytyttää lamppu. Olin perehtynyt reittiin, se olisi nousuvoittoinen koko päivän. Se ensimmäinen oli pelkkä verryttely. Aamupäivän reitti kulki oikein mukavissa tammi- ja eucalyptus metsissä. Linnutkin olivat iloisia lämpimästä aamusta, pitivät konserttiaan. Punarinta täällä on yleisin lintu, se laulaa kauniisti kun sille päälle sattuu. Näin myös leppälintuja ja eritysen koristeellisia tiklejä. Erilaiset haukat ovat muös yleisiä.

 

    

Parin tunnin kävelyn jälkeen tulin Mondonedo’n kaupunkiin. Siellä sain aamukahvit. Mondoñedo on kohtalaisen suuri kaupunki. Siellä on myös albergue, jos haluaa yöpyä ja tutustua paremmin sen historiallisiin nähtävyyksiin. Katedraali kaksine torneineen on suuren remontin alla.  Lisäksi kaupungissa on todella suuri luostari. Katedraali on kuvan vasemmassa ”kolossa” ja luostari oikealla.

 

 Seudulta on kaivauksissa löydetty myös rakennusjäänteitä esihistorialliselta ajalta, eli yli kymmenen tuhatta vuotta sitten olevalta ajalta,

Mondonedon jälkeen alkoi päivän vuoristo-osuus. Onhan ” ne” löytäneet vuoristoa tänne Nortellekin. Tänään sää suosi. Vuoret olivat koko ajan jonkinlaisen usvan takana, mutta sekin oli sinänsä kaunista.  Sai olla oikea sumuisten vuorten vaeltaja.

Yleensä sumu alavilla mailla tarkoittaa että on kylmä. Tänään täällä oli päin vastoin. Sumu tiesi lämpöä, niin  laaksoissa kuin vuorillakin. Ylhäällä eivät edes tuulimyllyt jaksaneet pyöriä, niin tuuletonta oli.

San Vicenzo’n kappelin edessä penkillä pidin pidemmän evästauon. Samalla siinä jututin metsästäjiä, jotka juoksuttivat koiriaan pitkin rinteitä, ilman saalista ainakin sillä hetkellä. Metsästys on hyvin yleistä täällä viikonloppuisin.

Oli hyvä hetki pitää se tauko, sen jälkeen heti alkoi päivän kuntotesti. Testiä kesti toista tuntia. Ja maisemat palkitsivat vaivannäön.

En muista mainitsinko eilen, että näillä etapeilla on ihan välttämätöntä kuljettaa evästä mukana. Ainakin jos on liikkeellä viikonloppuna. Etapit ovat niin pitkiä ja vaativia, että ilman evästä näistä tuskin selviää. Vesi ei sen sijaan ole ongelma, etapeilla on useita paikkoja, joissa saa raikasta vuoripurojen vettä.

Päivän viimeisillä kilometreillä oli muutama ”kiertotie”. Ne ehkä lisäsivät vähän matkaa, mutta tuli se Gontan viimein näkyviin. Siellä olisi siistin näköinen albergue, mutta sitten pitäisi kuitenkin kävellä tänne Abadin’iin ruokailemaan. Gontan’issa ei ollut ainoatakaan baaria edes auki.

Valitsin majapaikakseni yksityisen albergue Xabadin’in ihan sillä että se on ensimmäinen kun tulee kaupunkiin.

Tällaista tänään........ vielä on viikko tätä marssia jäljellä. Jaksaa, jaksaa.......

32. Päivä, Ribadeo. - Lourenza. 29 km

Ribadeossa siirryttiin  taas Asturias’ista Galician  puolelle.  Betonisissa kilometritolpissa alkoi olla lukema, joka kertoo kuinka paljon on matkaa Santiagoon. Samoissa tolpissa piti alkaa oppimaan, että se simpukkakuvio on toisin päin kuin Asturias’issa. Siis Asturias’issa simpukan kanta on menosuuntaan ja Galicia’ssa päin vastoin, simpukan säteet osoittavat menosuuntaan. Tosin täällä Galiciassa ne ovat vähän miten sattuu.

Aamu oli lämmin. Heti alkuunsa sai heittää puseron reppuun. Auringon tullessa esiin näki, että sumua oli edelleen ilmassa. Mutta kävelyyn  sää oli mitä mainioin.

 Aa

Kummallinen vaisto, tai mikä lie kokemus oli illalla patistanut käymään kaupassa ostamassa evästä. Pitkä päivä edessä ja tuskin paljon mahdollisuuksia saada syötävää. Ensimmäinen baari oli kolmen tunnin kävelyn jäkeen. Kiinni kun oli lauantai. Toinen baari sitten kuuden tunnin jälkeen, kiinni kuten arvata saattoi.  Kyllä olisi vatsassa kurninut jos en olisi varautunut isolla empanadalla, juustolla ja parilla jugurtilla.

Vasemman käden puolella olevat vuoret verhoutuivat tänäänkin sumupeitteeseen, jotenkin tuntui kivalta se ajatus että ne Primitivon polut eivät todellakaan kaukana olleet.

Päivään mahtui kolme sellaista kuntotestin mittaista nousua. Tarkoitan kolme yli kahdenkymmenen minuutin rypistystä. Siellä oikeassa kuntotestissähän testi kestää sen kaksikymmentä minuuttia tai kun syke nousee laskennalliseen maksimiin. No, täällä kyllä testaajat joutuisivat  pakkolomalle, ei täällä voi mäkeä kesken jättää, nousee syke miten korkealle vaan. Ja jos ei kakskyt minuuttia riitä, niin sitten on otettava aikalisä,

Päivän etappi piti oppaiden mukaan olla 28 km, mutta jos kilometritolppiin on uskominen niin yli 29 oli tämän päivän  rutistus. Perillä oli hiukan etsimistä, että albergue löytyi. Samalla kysymisellä selvitin myös ruokapaikan. En edes käynyt pesulla kun jo kiiruhdin ainoaan paikalliseen ravintolaan menu’lle.

Onneksi vielä senkin jälkeen oli supermarketti auki, etta sain evästä huomisellekin etapille.

Lopuksi pitää kertoa se yksi aivan fantastinen kohtelisisuusjuttu, mikä täällä Espsnjassa on. Kun olet ravintolassa tai vaikka baarissa syömässä ja sisään tulee kuka tahansa espanjalainen, niin takuu varmasti hän toivottaa  Buen Proveche. Oli sitten minkälainen resupekka tahansa, ihan varmasti tulee se  Buen Provecho. Ja vielä jos naapuri lähtee viereisestä pöydästä ennen sinua niin vielä toivotetaan se Buen Provecho, eli kai se on suomeksi vaan se Hyvää Ruokahalua


Täällä Galician albergueissa on yksi todella hyvä juttu. Nimittäin wifi, se on kaikkialla Galiciassa olevissa albergueissa yhteinen. Eli kun on kerran kirjautunut järjestelmään niin aina kun tulet galicialaiseen albergueen niin wifi toimii ilman mitään kirjautumisia, on toiminut aina, tullaan sitten mitä reittiä tahansa,

31. Päivä. La Caridad - Ribadeo. 23 km

Aamun avaus oli sukeltaminen asfaltilta ruohikkoiselle polulle alas laaksoon. Se pakollinen kenkien kastelu oli laitettu peregrinojen kiusaksi. Muilta osin kuljettiin lähes koko päivä asfaltilla.

Aamulla oli sakeaa sumua. Parissa risteyksessä piti oikein tarkistaa maps’ista suuntaa, niin ikäänkuin ristiriitaisia merkinnät olivat. Täällä La Caridad’in sudulla on lukuisia tällaisia puuristejä. Niitä on varmaan kymmenittäin. Ne vähän sekoittavat itse reittimerkintöjä. Ne ovat suunnattu miten sattuu, eli itse suunnistamisen kanssa niillä ei ole mitään tekemistä,

Pääsasiassa aamun reitti kulki katuvaloissa, säästin otsalampun pattereita. Huomasin kyllä jälleen kerran, että jos katuvalot ovat sellaista keltaista sorttia niin keltaisia nuolia on tosi vaikea havaita.   Selvisin kyllä, mutta edelleen ihmettelen noiden ristien tarkoitusta. Niissä on CSJ kirjaimet, jonka voisi yhdistää Brittien Caminon ystävien järjestöön, mutta tuskin näillä siihen on yhteyttä,

Toden näköisesti joku paikallinem juttu. Pari päivää sitten oli lähdettäessä Soto de Luina’sta tien varsilla kymmenittäin vanhoja polkupyöriä, kaikki maalattu valkoisiksi, niihin oli ripusteltu kauniisti kukkakoreja. En kuvia saanut kun niin aikaisin olin liikkeellä että oli vielä pimeää.

Noin viiden kilometrin jälkeen oli valinnan paikka. Virallinen camino menee sisämaassa. No tietysti ei sinne. Tämä oli viimeinen päivä, jonka Norte kulkee vielä meren tuntumassa. Siispä totta kai, rannan suuntaan. Reitti on erittäin hyvin merkitty, mutta sumuisena päivänä aika tylsän tuntuista maantiekävelyä se oli,

Meren kohina kertoi, että lähellä meri oli, mutta sumu esti näkyvyyden. Tapia de Casariego kaupunki on sitten uloimpana niemenä. Siellä pidin pidemmän tauon. Tapiassa on albergue, ehkä kaikkien caminoiden upeimmalla paikalla. Jos vaan tahtoo edetä lyhyempiä etappeja, miin jo pelkän maiseman takia on tämä hyvä paikka yöpyä.

Tapia’sta reitti jatkui edelleen rantoja seuraten. Surffaajien paratiiseja oli useita ja alan harrastajia näkyi laineilla. Sumu oli kuitenkin niin sakeaa, että kaikkein uloimman niemikierroksen jätin tekemättä,

Ribadeo’on saavutaan pitkää siltaa pitkin. Sillalla on pituutta 600 metriä. Minulle,  Jolla on elinikäinen siltafobia, se oli kova paikka, hyvä kun selvisin. Pitkä se silti oli,

Kaupunkiin tullessa vastaan hortoili useampikin reppuselkäinen, kuka minnekin suuntaan. Reittimerkinnät ovat lievästi sanoen sekavat. Mutta se, minne minä olin menossa, oli selvääkin selvempää. Albergue A Ponte on hoitanut opastamisen esimerkillisesti.  Ei pienintäkään mahdollisuutta mennä väärin, talo on heti kun tullaan itse kaupunkiin,  

Myöhemmin minulle selvisi, että se kunnallinen albergue tosiaan on pari kilometriä ennen kuin tullaan sillasta yli. Eli ne, jotka tulivat vastaan, olivat ilmeisesti menossa sinne.

A Ponte on yksityinen albergue, siisti, vähän hinnakkaampi, mutta etuna on , että olet kaupungin tumtumassa, ruokapalveluineen. Erittäin hyvä ruokapaikka on heti seuraavalla poikkikadulla, kun alberguelta lähdetään keskustan suuntaan,

Tämä oli siis viimeinen päivä, jonka Norte kulkee meren tuntumassa, sumu vähän latisti merellistä tunnelmaa, mutta onneksi vain vähän, sain sentään muutaman kuvan, ja tunnelma pysyi positiivisena,

Huomenna reitti kääntyy sisämaan suuntaan? Kohti Santiagoa., vielä olisi pari sataa kilometriä tallattava, ennen kuin Pyhä Kaupunki on saavutettu, mutta.....
Päivä kerrallaan........

30. Päivä. Luarca - La Caridad. 31 km

Itsekseni sain nukkua isossa alberguessa. Isäntäkin ihmetteli, että mihin on kaikki peregrinot oikein hävinneet. Yöllä oli selvästi satanut. Aamulla ei enää, mutta pilvistä oli, ja lämmintä.

Hyvä aamupala viereisessä kahvilassa herätti lopullisesti. Hiukan tönköt jalat sulivat nopeasti, kun pääsi kiipeämään ulos kaupungista. Rantakaupunki kun on, niin ylöspäin lähdetään, totta kai. Mutta kyllä nyt minunkin on myönnettävä, että on sitä maantiekävelyä täällä Nortella turhan runsaasti. Jää kyllä kaipaamaan niitä upeita puistomaisia vuoristoteitä ja polkuja aikaisemmin Primitivolla, vaikka ne tietysti rankempia olivatkin. Täällä sitten taas voi päivämatkat olla pidempiä, väsymättä liikaa. Tälläinen ikäukkokin.

Pieniä kyliä oli matkalla, mutta kahvipaikkaa ei tullut ennen kuin puolenpäivän aikaan olin Navia’ssa. Siellä pidin pidemmän tauon. Navia on vähän samantapainen satamakaupunki kuin Luarca, tosin ei läheskään niin idyllinen. Navia’ssa on iso, uuden näköinen albergue heti kaupunkiin tultaessa. Eli helposti olisi mahdollista tehdä lyhyempiä päivämatkoja.

Navia’sta lähtö eteenpäin oli jälleen sellainen reilun puolen tunnin ponnistus. Samaan aikaan alkoi sade. Äkkiä piti puun alla vetäistä poncho niskaan, ettei pahemmin kastunut. Välillä satoi kovempaa ja välillä vähemmän kovaa. Toisaalta oli ihan mukava kuunnella sateen ropinaa huppuun ja kulkea omissa ajatuksissaan.

Niin ajatuksissani olin, että yksi risteys meni ” pitkäksi”. Erään talon koira nosti metelin ohikulkiessani ja täti tuli ihmettelemään meteliä. Ei, ei, ei tänne, camino menee tuolla alempana. Kiittelin tätiä ja koiraa ja palasin muutaman sata metriä takaisin.

Hetkittäin vasemman käden puolella olevat vuoret olivat näkyvissä, mutta suurimman osan ajasta pilvet roikkuivat niiden yllä.

Puoli neljän maissa olin perillä. La Caridad’iin tultaessa on ensin municipal/kunnallinen albergue. Minä valitsin seuraavan, yksityisen Casa Xana’n. Se on lähempänä keskustaa. Tosin keskustan läheisyydestä ei iloa ollut, kun ei siellä ole yhtään ravintolaa, jossa voisi syödä oikeata ruokaa, pinchoja kyllä. Nopean kierroksen tehtyäni palasin ”kotiin” ja kysyin emännältä, mitä tehdä.

Älä huoli, täti sanoi, hän tekee sulle aterian. Ja tuossa tuokiossa oli pöydässä ihan maittava annos, paistetut kananmunat, muutama nakki ja ranskalaiset. Lisäksi oli iso kulhollinen salaattia kastikkeineen.

Vähän siinä keskustassa pyöriessa alkoi kylmätä, että miten tässä käy. Takana oli kuitenkin melkoinen määrä kävelytunteja ja jos ei sellaisen urakan jälkeen saisi kunnon ruokaa niin äitiä ikävä tulisi. Ja huomennakin pitää jaksaa kävellä.

Kuvia ei tältä päivältä montaa tullut. Aamupäivällä ei oikein kuvattavaa ollut, ei suuremmin iltapäivälläkään, ja silloin vielä satoi.

Huomenna on uusi päivä ja uudet kuvattavat. Oletus on, että saan taas ihailla rantoja ja sateen pitäisi jäädä tähän päivään.