Cerro Muriano - Villaharta

13. Vaelluspäivä. 21 km

Olipahan päivä. Vähän erilainen kuin päivät tähän saakka. Yöllä myrskysi ja satoi. Heräsin klo 4.30 kovaan rutinaan ikkunalla. Nukuin lähinnä ikkunaa. Sen jälkeen ei uni enää tullut. Unen vei blogi. Olin illalla pähkäillyt tuntikausia kuvien siirtämisen kanssa ja se ongelma palasi ajatuksiin heti herättyä.

Jotain kummallista on tässä iPhone rakkineessa.  Kuvansiirtotapahtumasta on poistunut kokonaan se toiminto missä on painike: valitse tiedosto. Olisin kiitollinen jos lukijoissa on joku joka on ollut vastaavassa tilanteessa blogger blogiohjelman kanssa ja osaisi neuvoa mitä tehdä? Olen nollannut välimuistin, ei auta.

Toistaiseksi olemme saaneet ladattua kuvat Arjan Samsungilla, mutta nyt sekin tökkii.  No, jos kuvien liittäminen jää, jatketaan kuitenkin kirjoittamalla.   

Mennääs asiaan. Viiden aikoihin satoi oikein myrskyämällä. Kahdeksalta, kun lähdimme satoi enää rauhallisesti, jos lainkaan. Sadeviittat saivat viimein käyttöä. Aurinkorasva vähemmän. Lämpöä oli sentään noin kymmenen astetta. Reippaasti kun asteltiin, niin ei ollut kylmä. 

Päivän etappi alkoi hyvää kevyenliikenteen väylää monta kilometriä. Tien varrella, oikealla puolella oli suuren suuri varuskunta-alue. Sotilasajoneuvo poikineen, ihmisiä sen sijaan ei näkynyt, portilla päivystäviä raskaasti aseistettuja vartijoita lukuunottamatta. Sotilasaluetta jatkui aina etapin puoliväliin saakka, jos ei pidemmällekin.

Reitti polveili välillä kivoja polkuja, välillä maantien laitaa. Noin puolet oli asfalttia ja puolet polkuja, joissa siellä täällä vesiesteitä. Onneksi sentään olemme jo poissa sieltä savisilta pelto- osuuksilta, missä savi tarttuisi kenkiin ja tekisi kulkemisen lähes mahdottomaksi.

 Koko ajan noustiin korkeammalle, aukeilla paikoille tuuli kovaa ja sade tuli vaakatasossa. Lahkeethan siinå toki kastuivat ja kengätkin hörppäsivät, ei kuitenkaan pahasti. Onneksi tuuli tuli takavasemmalta, ei edestä. Rallateltiin vaan, että: 

Vaikka esteitä on

joskus tiellä kohtalon

voimme kaikki ne voittaa kun 

yhdessä näin 

käymme ain rinnakkain

ystäväin.

Sade ropisi niskaan aika- ajoin reippaammin. Puskapissallakin piti käydä. Viitan alla se sujui piilossa. Ei arvannut ottaa edes reppua pois, niin kovaa ropisi. Kohta puolimatkan jälkeen näköpiiriin tuli ”kangastus” , punainen coca-cola kyltti hehkui kaukaisuudessa. Olimme varautunet pitämään evästauon moottoritien sillan alla. Mutta kangastus olikin Baari. Ja se oli avoinna.  

Onnellisina astelimme sisään. Ovella ravistelimme viitat, silti saimme lattialle suuret lätäköt lahkeista ja kengistä. Baarinperällä oli tuli takassa, sen ääressä kaksi miestä, jotka olimme nähneet jo aikaisemmin. Miehet viittoilivat meidätkin takan ääreen.! Kahvit ja tortillabocadillot saatiin. Miehet lähtivät ja saimme paikat ihan parhaassa lämmössä. Jo kuivui lahkeet ja sukat kuin myös kengätkin.

Reilun puolen tunnin lämmittelyn jälkeen oli reipas mieli jatkaa taivallusta. Tähän saakka oli tultu koko ajan loivasti ylöspäin. Nyt tie/polku muuttui kumpuilevaksi, ei mitään isoja nousuja, mutta sellaista mukavaa kumpuilevaa. 

Kahden aikoihin oltiin perillä Villahartassa. Baari Mirasierra löytyi kivuttomasti. Jälleen hyvin ystävällinen vastaanotto, kiva huone. Ei tosin lämmitystä. Lämmin vesi sentään. Oikein maukas ja  riittävä menu. Baarissa sentään patterit lämpimänä, sinne saatiin kengät kuivumaan. 

Telkkari näyttää kuinka pohjois-Espanjassa on oikein vuosisadan talvi. Siperian ilmastonmuutos on tuonut   Bilbaon seudulle puolimetriä lunta samoin kun Pamplonaan, missä nyt on aivan mahdotonta vaeltaa ranskalaisella reitillä. Meillä onneksi on virtaus tulossa lämpimältä Atlannilta. Huomiseksi povaavat jopa ukkosta ja kovaa sadetta. Meille se tarkoittaa joko pitkää märkää kävelyä tai sitten bussikyytiä. 

Jos nyt pitäisi päättää, niin bussi on toden näköisempi kuin 38 km rankkasateessa.

Cordoba - Cerro Muriano

12 Vaelluspäivä. 18 km

Yöllä oli satanut. Aamulla, kun lähdettiin ei enää. Hyvä niin. Kaupungista oli helppo lähteä, reitti oli hyvin merkitty. Yhdessä risteyksessä kuitenkin käveltiin ohi. Ehkä 100 metriä, kun ei huomattu kylttiä. Kyltit Cordobassa on laitettu korkealle talojen seiniin, kuten tässä erään kirkon kulmalla. Tuo pieni laatta isojen kuvien alla.

Kaupunkialuetta käveltiin noin tunti, useampi kirkko, luostari ja vehreä aukio oli matkalla. Viimeisessä baarissa, Bar Pedro, pysähdyttiin kahville. Siitä edettiin vielä toinen tunteroinen, ennen kuin tultiin asumattomille seuduille ja alkoi kiipeäminen Sierra Morena vuoristoon. Kiipeämistä olikin sitten koko loppupäivän.

Polut olivat mukavia ja maisema muuttui täysin aikaisemmasta. Poissa olivat oliivitarhat. Tilalle tuli Rautatammet ja korkkipuut. Polku oli paikka paikoin kivistä. Selvästi meidän pohkeissa on tallella jonkinlainen lihasmuisti syksyn jäljiltä, niin ketterästi me molemmat harpoimme ylös päin kiveltä kivelle.

Reitti on edelleen aivan loistavasti merkitty. Ei suorastaan ole mahdollista eksyä, kun menosuuntaan on useampiakin nuolia ja sinne mihin ei pidä mennä on selvät X- ruksit.

Ennustettua sadetta ei kuulunut, ei kaivattukaan. Evästauolla, puolimatkassa saatiin ottaa puserot ja lahkeet pois, niin alkoi aurinko lämmittää. Ylhäällä oli jonkin verran tuulta, mutta se tuli takaa antaen hyvää boostia etenemiseen.

Muita vaeltajia ei edelleenkään nähty, siis ihmisiä. Sen sijaan pariinkin otteeseen kohtasimme polulla pieniä vaeltajia, nimittäin liikkeellä oli pitkiä, pitkiä toukkajonoja. Ne ovat Isokulkuekehrääjä yöperhosen toukkia, jotka kulkevat toisiinsa kiinnittyneinä pitkissä jonoissa ravintoa hakemassa Pinja männyistä. Ensimmäinen näkemistämme jonoista oli noin kaksimetrinen ja toinen jopa neljä metriä. Toukan " karvat" ovat hyvin myrkyllisiä, eli parempi olla silittelemättä. Kukin toukka on noin tulitikun mittainen.

Päivän etapin aikana noustiin alle sadan metrin tasolta aina 560 metriin. Täältä löytyi mukava, ystävällinen majatalo. Bar X on nimi. Hyvä lämmin huone, lämmin suihku ja erinomainen menu ovat se mitä peregrino tarvitsee ja arvostaa. Täällä sen saa kirjaimellisesti pyhiinvaeltaja hengessä. 

Päivän kävelyllä jo oli puheena, miten syvästi Cordoba Mezquitoineen kosketti meitä. Nyt olemme oikeasti Caminolla. Tai sitten Camino on syvästi meissä sisällä. Tuohon tunteeseen oli kuin piste i'n päälle caminohenkinen vastaanotto tässä majatalossa.

Tälle päivälle lupailtua sadetta povataan nyt sitten huomiseksi. Saas nähdä, joko tulee sadeviitoille käyttöä. Olivat ne tänäänkin päällimmäisinä repussa, mutta aurinkorasvalla oli enemmän käyttöä.

Huomiseen. Samalla kanavalla.

Kaksi yötä Cordobassa

Tähän saakka on tultu

Totesimme viikon vaelluksen jälkeen kuinka sopiva matka Malagasta Lucenaan on tehtäväksi viikossa. Jos on kaksi viikkoa aikaa, on Malagasta  Cordobaan suorastaan ihanteellinen. Meidän mielestä.

Meillä meni Lucenasta tänne Cordobaan viisi päivää. Yhden niistäkin voisi vielä tinkiä, jos on hyväkuntoinen kulkija. Nimittäin Castro del Riosta on suora, merkitty reitti Cordobaan. Matkaa on 39 km, jonka hyväkuntoinen kyllä kävelee. Maastokaan ei kovin haasteellista ole. Silloin ohitetaan Espejo ja Santa Cruz.

Eli 11 päivää vaellusta, yksi päivä Cordobassa leväten ja aivan uskomattoman upeaa kaupunkia ihaillen sekä kaksi matkapäivää. Siinä oivallisen Caminon ainekset, jos on aikaa kaksi viikkoa. Cordobasta takaisin Malagaan pääsee helposti bussilla tai junalla. Busseja menee useampi päivässä suoraan lentokentälle.

Meille tämä kaksi viikkoa on ollut loistava alku pitkälle retkelle. Miniloma kesken kaiken teki oman kevennyksensä. Reitti on ollut suhteellisen helppokulkuista, muutamaa alkumatkan vuoristo-osuutta lukuunottamatta. Majapaikkoja on löytynyt kiitettävästi, tasoakin voi aika paljon valita. Alberguet ovat olleet käytettävissä yhtä lukuunottamatta. Sääkin on ollut suorastaan loistava, ollakseen helmikuuta. Sellaista hyvää suomalaista kesäsäätä. No, on aamuisin vähän viileää, koska ollaan pääasiassa vuoristossa.

Camino Mozarabe

Mozarabella siis ollaan. Äkkiseltään nimi Caminoreittinä on varmaan monelle vieras. Kuitenkin tätäkin reittiä ovat pyhiinvaeltajat kulkeneet jo pyhiinvaelluksen alkuvuosista saakka. Samaan aikaan kun kristinusko juurtui Apostoli Jaakobin myötä Espanjaan, saaden pyhiinvaelluskohteeksi Santiagon Katedraalin, oli Espanjan mantereelle alkanut muslimien valloitusretki. Se valloitus alkoi nimenomaan näiltä Malagan, Granadan ja Cordoban seuduilta. Sillloin elettiin 700 - 800 lukua.

Muslimeista huolimatta tänne jäi runsaasti kristittyjä, jotka eivät halunneet kääntyä uskonnossaan. Heitä kutsuttiin nimellä Mozarabes. Ja suorittaakseen sen aikaisen uskovaisen velvollisuuksiin kuuluvan pyhiinvaelluksen Santiagoon, he käyttivät tätä reittiä. Siitä nimi Camino Mozarabe tulee.

Cordoba

Cordoba on keskisuuri kaupunki, 327000 asukasta. Hyvin tiiviisti rakennettu, pitkä ja kapea kaistale laaksossa. Vanhakaupunki on keskellä hyvin tiiviinä kapeine, ihastuttavine kujineen. Nähtävää täällä on enemmän kuin tarpeeksi. Kaikki kaunis, vanha arkkitehtuuri on erittiäin pienellä alueella, eli helposti kävellen löydettävissä.

Jo tuhat vuotta sitten ovat aikalaiset sanoneet,ettei tätä voi sanoin kuvata, niin upeaa se on. Siihen on helppo yhtyä. Pakko tulla itse tutustumaan. Siksi en halua monia kuvia tähän laittaa. Halutessa niitä kyllä netistä löytää.

Mutta se tunnelma, sitä ei löydä netistä. Eikä sitä todella voi sanoin kuvata. Sitä kun astut sisään maailman ainutlaatuisimpaan moskeija/ katedraaliin. Elegia soi rauhallisesti, katselet käsittämättömän suurta, punavalkoista holvikaaristoa ja kaikkia lukemattomia taideteoksia seinillä, katoissa, ikkunoissa ja lattioilla. Silloin kyllä pysähtyy, haukkoo henkeä ja hieroo silmiä. Voiko tämä olla tottakaan.

Paikalle on alkujaan rakennettu kirkko jo 600 luvulla. 700 luvulla siitä tuli muslimien myötä moskeija ja sitä laajennettiin moneen otteeseen. 1200 luvulla, recoquistan aikaan siitä tuli jälleen katedraali ja on sitä ollut näihin aikoihin saakka. Itse  katedraali on rakennuskompleksin "sisällä". 

Ekumeenisuuteen kasvaneena, ottamatta kantaa eri uskontojen oikeellisuuteen, tuntuu jotenkin kummalliselta että tuollaisessa pyhätössä eivät kuitenkaan muslimit saa rukoilla. Sen ovat Espanjan hallitus ja Vatikaani kieltäneet, ainakin toistaiseksi.

Moskeija/katedraali, eli Mezqiuta, on ehdottomasti Cordoban tärkein nähtävyys. Lisäksi on suunnnaton määrä muuta. Pieniä kujia joissa koristeelliset ovet ja ikkunat lähes kilpailevat kauneudessa. On lukemattomia aukioita, joissa turistioppaat kailottavat suurille ryhmilleen tarpeellista ja tarpeetonta suihkulähteiden tarinoista ja samantien pyytävät heittämään kolikot heidän taskuunsa suihkulähteen sijaan.

Rakennustyyli, niin taloissa kuin aukioilla, on hyvin samanlaista kuin Madridissa, mutta paljon suppeammalla alueella. Kaiken kaikkiaan, näkemisen arvoinen kaupunki.

Ja kaikki tämä "Liisan Ihmemaa" on ehdottomasti yhden Caminovapaapäivän arvoista. Niin helposti koettavissa, että päivästä tulee samalla kunnollinen lepopäivä. Mieli lepää ja jalatkin saavat tarpeellista kevytliikuntaa.

Liikunnasta puheen ollen, Caminolla kilometrejä on tähän saakka kertynyt 225 km, eli 20.45 km/ päivä. Tuntuu jokseenkin kohtuulliselta ja piirun verran yli alkuperäisen suunnitelman.

Majapaikkamme Hostal Maestre, ihan lähellä kaikkea, henkii tunnelmaa, joka on läsnä tässä kaupungissa joka paikassa. Hostelli on siisti, huoneet kookkaita, hyvät sängyt, on lämmitys, tv ja hintakin vielä hyvin peregrinon kukkarolle sopiva, 28.80/ yö kahden hengen huone. Varattiin päivää ennen Booking.com kautta. Huomioitava on kuitenkin, että perjantai/ launtai ovat selvästi kalliimpia. Mehän tultiin sunnuntaina.

Huomenna Camino jatkuu. Ennustajaeukot ovat tähynneet taivaalle siihen malliin, että saattaa vähän sateisemmaksi muuttua. Eletään eteenpäin niin nähdään. 

Kanava vaikenee tältä päivältä.

Santa Cruz - Cordoba

11. Vaelluspäivä.  26 km

Yöllä sää oli pilvistynyt. Samalla yölämpötila oli noussut noin kymmenen astetta viimeaikaisista. Sääennuste lupaili pilvistä koko päiväksi. Optimisti laittoi aurinkorasvaa kasvoille ja käsiin ynnä kinttuihin, pessimisti kaivoi sadeviitat päällimmäiseksi reppuun.

Arja on meistä se optimisti. Se toissapäiväinen onks tässä järkee, kuuluu niihin hetkiin, kun päivän pitkä etappi on uuvuttanut fyysisesti ja henkisesti, energiat kulutettu loppuun, eikä enää mikään ole kivaa. Sen tunteen tietää jokainen joka on pitkiä vaelluksia tai pitkiä juoksuja tehnyt. Jossain vaiheessa väistämättä optimististakin tulee pessimisti.

Se siitä. Kahdeksalta ulostauduttiin pilviseen aamuun. Jo kilometrin kävelyn jälkeen piti ottaa alle laitetut merinoalusasut pois. Tuli hiki. Kuutisen kilometriä oli ensin  hiljaista maalaistietä, asfalttia. Sitten käännyttiin hiekkatielle, joka polveili mukavasti. Sellaista oli kiva ja helppo kävellä.

Oliiviviljelmät alkoivat loppua ja tilalle tuli viljapeltoja. Oli hernettäkin ja kaalia, osa pelloista toki vielä ruskealla mullalla. Muutamin paikoin oli uudennäköisiä puita istutettu. Niissä oli vaaleanpunaisia kukkia aluillaan, olisiko kirsikoita, arveltiin.

Ensimmäisen evästauon aikana pilvet alkoivat kaikota ja optimistin varusteille tuli käyttöä. Maisema alkoi muuttua yhä loivapiirteisemmäksi. Tuulta ei ollut lainkaan. Ylämäissä pukkasi hikeä paitaan ja otsalle. Muutama motoristi pörräsi tuhatta ja sataa hirmuinen pölypilvi perässään. Autoilijat osasivat hiljentää kohdalla.

Toinenkin evästauko pidettiin ei ollut minkäänlaista ravitsemusliikettä koko päivän etapilla, pelkkää peltoa vaan. Ja muutama isohko maalaistalo.

Saapuminen Cordobaan oli erikoinen. Vielä kilometri ennen kaupunkia siitä ei näkynyt mitään.

Taakse päin katsoessa ei ikinä uskoisi että on suuren kaupungin laidalla. Sitten se vaan tupsahtaa eteen. Muutama kortteli ja oltiin jo aivan keskustassa.

Komean roomalaisaikaisen sillan kupeessa oli useampi terassiravintola houkuttelemassa. Nälkäkin jo oli. Eikä meillä ollut kiire hostellille, kun oli varattu. Yhtä ravintolaa vilkaistiin, oli pitkä jono . Toisessa sitten jonotettiin vartti,että päästiin pöytään. Espanjassa on varsin yleistä, että tullaan ulos syömään sunnuntai- iltapäivisin koko perheen joukolla, ja vielä kun sattui näin hyvä ilma.

En tiedä näkyikö 26 kilometriä naamasta kun saimme eteemme aivan supermahtavat annokset. Talon salaatti ja talon kanaa. Ja tietysti päivän b- vitamiinipirtelöt. Nautinnon täydensi yli 20 asteen lämpö ja d- vitamiinin lähde taivaalla.

Täysin vatsoin tallustelimme sitten lähellä olevalle hostellille. Hostel Maestre on nimi. Aiomme huilata täällä kaksi yötä, alkuperäisen suunnitelman mukaan. Tietääksemme Cordobassa on niin paljon nähtävää, ettei edes olennaisinta ehtisi nähdä yhdessä iltapäivässä.

Päätän raporttini Cordobasta tähän. Palataan huomenna asiaan....

Castro del Rio - Santa Cruz

10. Vaelluspäivä. 23 km

Olipa täydellinen Caminopäivä. 

Ajatella, että sai poliisilta ilmaisen majoituksen ilman että tarvitsi putkaan mennä, huh. Oli suorastaan mukava nukkua, säteilylämmitin antoi juuri riittävästi lämpöä.

Aamun kävely aloitettiin parin + asteen säässä pikku veryttelyllä viemällä avain sovittuun piiloon poliisiasemalle. Sitten etsiydyttiin ulos kaupungista. Matkalla nähtiin se kiikkustuoli jota meillä ei vielä ole. Vähän kookas oli tämä.

Aurinko nousi kivasti kun kaupunki jäi taakse, täydellinen aamun tunnelma.

Täydellinen oli myös tunnelma eilispäivästä ja illasta. Kaikki ne "caminoenkelit" ,kaikki koirat, kissat, haikarat, kaikki oliividuunarit, kaikki kanssavaeltajat, jopa kaikki poliisit, tekevät tämän Caminon. Sen tunnelman, sen ytimen, jonka tunsimme sisimmässämme eilisiltana, kun kohtasimme ensimmäiset reppuselkäiset "kanssakärsijät". Pyhiinvaellushan on ikiaikaisesti ollut kilvoittelua. Sitä tämä nyt on. Kirjaimellisesti Arja jo sanoi, että onks tässä mitään järkee. Mun vastaus oli, että aina olen maratonilla kysynyt samaa itseltäni. Silti olen aina juossut. Siksipä tässä nyt kävellään, oli järkee tai ei.

Tänään käveltiin koko päivä taas oliiviviljelmien keskellä. Ilma lämpeni nopeasti kun aurinko nousi. Sen myötä noustiin itsekin aivan upeisiin maisemiin. Maasto on kovasti muuttunut. On sellaista mukavasti kumpuilevaa oliivitarhaa, ei enää kunnon vuoria.

Puolen päivän aikoihin, noin puolimatkassa tultiin Espejo nimiseen kaupunkiin. Hiukan piti taas kiivetä, jotta löytyi kahvipaikka keskusaukiolta, läheltä kukkulalla sijaisevaa muslimiaikaista linnaa.

Kahvin kanssa saatiin herkulliset sandwich'it. Aika täydellistä.

Espejo' on olisi voinut jäädäkin, olisi albergue, ja olisi ollut karnevaalit illalla. Emme nyt kuitenkaan jääneet. Pikkukujat kukkulakaupungissa haastoivat hiukan. Aika vaikea olisi löytää ulos sokkeloista ilman maps' in apua. Emme kyllä suosittele kenenkään lähtemään tälle reitille ilman sitä. On nuo reittimerkinnät varsinkin kaupungeissa sen verran harvassa, että kokemusta ja apuvälineitä tarvitaan.

Puolen päivän jälkeen sää tuli suorastaan kesäiseksi, täydellistä sekin. Ei tuullut lainkaan, aurinko paistoi. T-paita ja lyhyet lahkeet antoivat pontta askellukseen. Täydellistä. Tunnelma kohosi taivaisiin, kun erään kosteikon lähellä kuului tuttu kurjen huuto. Täällä ne meidän kesäkurjet viettävät talven, tuumasimme. Täydellistä sekin.

Helppokulkuinen hiekkatie jatkui koko iltapäivän. Oliivitarhoissa työt jatkuivat. Moottorisahat pärisivät, oksia karsiessa, traktorit vetivät äkeitä kivisessä maastossa, ja karsituista oksista oli sytytetty roihuja antamaan savumerkkejä naapuritarhoille.

Iltapäivän evästauko vietettiin tienristeyksessä, ojanpenkalla istuen. Kengät pois, sukat pois ja paitakin pois. Aurinko antoi D- vitamiinia purkin täydeltä ja sukat kuivuivat bocadillon pituisella tauolla. Täydellistä jälleen.

Tasan klo 15.00 oltiin perillä Santa Cruz nimisessä pikkukaupungissa. Heti kaupunkiin tultaessa on tien varressa oikein hostellien keskittymä. Alberguemajoitusta kaupungissa ei ole. Useampi hostelli kyllä. Meille oli suositeltu hostellia Casa Jose. Sinne mentiin. Jo vastaanotto oli esimerkillisen ystävällistä, kylmät oluttuopit eteen tervetuliaiseksi. Johtuikohan se siitä. Täydellistä, joka tapauksessa.

Uutuuttaan hohtavaan huoneeseen majoituttiin. Siistissä, tilavassa kylppärissä lämmin suihku tuntui taivaalliselle. Täydellistä jos mikä. Eikä parempaa sen päälle voi ollakkaan kuin herkullinen menu talon viihtyisässä ravintolassa.

Masut pullollaan tehtiin pieni sightseeing kävely lauantai-iltapäivän autioittamassa kaupungissa ja sen päätteeksi osuttiin meidän heikkoon kohtaan, pastelleriaan. Suussa sulavat juustokakkupalat, cafe con leccen kera upposivat kevyesti jälkiruuan jälkiruuaksi. Samalla saatiin tuore patonki huomiseksi aamupalaksi ja evääksi. Eikö vaan olekin täydellistä.

Tästä ei Caminopäivä paljon paremmaksi voi tulla. Täydellistä meidän mielestä. Juuri tästä syystä täällä Caminolla halutaan olla.

Huomenna taas uudet kuviot. Pysykää mukana.

Baena - Castro del Rio

9.  Vaelluspäivä. 20 km

Hyvin nukuttiin viileässä tuvassa. 7.45 uskaltauduttiin ulos, siellä oli pakkasta -3 astetta. Pienen pieni harharetki piti tehdä uudemman kaupungin puolella, kun yksi opastustaulu on selvästi väärässä paikassa. Uskoimme sitä ja pian olimme pari korttelia hukassa. Katsoin maps’ia kun ei nuolia näkynyt ja sanoin että nyt tää näyttää ihan väärin. No, väärinhän se näyttää kun on väärällä kadulla. Paikallinen täti pysähtyi autolla ja neuvoi oikealle kadulle. Jo alkoi maps’ kin näyttää oikein ja löydettiin ulos kaupungista.

Alkuun mentiin useampi kilometri ison tien laitaa, kunnes viimein käännyttiin hiekkatielle oliiviviljelmien sekaan. Aamutuimaan oli melkoinen trafiikki samaan suuntaan, kun isännät kuskasivat työntekijöitä viljelmille. Maastureita meni jonossa, täynnä väkeä, kattotelineillä raivausvehkeet, haravat ja bensatankit. Perässä ajoi traktorit peräkärryineen ja vielä muutama telatraktori suurine äesharoinen.

Koko päivän etappi meni maaseudulla, ensin sitä hiekkatietä noin puoliväliin. Siinä pidettiin lyhyt tauko. Sitten loppureitti oli päällystettyä maalaistietä, todella hiljaista sellaista. Sen puolivälissä pidimme pikarantaloman, eli evästauon vuolaana virtaavan joen rannalla.

Paitaa ei tällä kertaa tarvinnut riisua, ei edes takkia vaikka mieli teki. Aina kun luuli että nyt, niin sellainen puhuri tuli koillisen suunnalta että ei tullut kuuloonkaan. Kovin koittaa se Siperian ilmastonmuutos työntyä tänne Iberian niemimaalle saakka. Ovat täällä uutisoineet, että on kylmin koskaan mitattu helmikuu. Oli tai ei, ei se ole meitä haitannut. Joka päivä olemme nauttineet jokaisesta hetkestä. Tämän päivän ilonaihe oli se kun näimme ensimäisen haikarapariskunnan siellä joen rannalla aloittelemassa keväisiä pesäpuuhiansa.

Reippaasti kävi askelet, koillistuuli oli näet meille myötäinen. Jo kahden aikoihin oltiin Castro del Rio nimisessä pikkukaupungissa. Suoraan, no, hiukan pikkukujilla seikkaillen löytyi Policia Local. Josta saatiin avain alberguelle. Konstaapeli opasti hienosti ja ystävällisesti niin ruokapaikat kuin kaupan sekä tien alberguelle.

Albergue on vaatimaton, kymmenkunta petiä, yksi suihku/wc ja suurehko olohuone. Ei keittiötä, eikä edes mikroa. Mutta eipä ole paha hintakaan. Nimittäin täysin ilmainen ja voi olla niin monta yötä kuin haluaa, sanoi konstaapeli.

Menu' lle mentiin Capricho nimiseen ravintolaan siellä tapasimme ensimmisen kanssavaeltajan. Mies Itävallasta. Nyt on toinenkin vaeltaja tullut albergueen, eikä se ole hän. Reppu on, henkilö on jossain? No, nyt tuli, on puolalainen kaveri.

Ilomielin tapaamme toki toisia peregrinoja, sehän on yksi niistä asioista joka kuuluu Caminoon. Caminolla kaikki olemme veljiä ja siskoja keskenämme, sanoi Pepe ensimmäisellä Caminollamme. Sitä se on ollut, yksi asia joka tähän niin paljon koukuttaa.

Taas yritetään laskea lampaita ja nukkua hyvät unet monien vällyjen alla.

Kiva kun Teitä lukijoita on niin runsaasti mukana matkallamme. Kiitos siitä.

Cabra - Baena

8. Vaelluspäivä. 26 km

Hyvin olivat säätieteilytalon ennustajaeukot arvanneet. Aamulla tosiaan oli nokassa sellainen nollakelin tuntu kun sen ovesta ulos sai työnnettyä. Samaa näytti mittarikin.

Illalla, puolikymmenen maissa nousi yhtäkkiä hiki otsalle ja vilu puseroon. Sähköt meni koko talosta. Huoneen seinällä lämpöä jauhava masiina tietysti sanoi työsopimuksn irti välittömästi. Talon emäntä kiiruhti oitis kertomaan, että vika on kauempana, ei talossa. Kestää puolituntia . Taisi olla tuttu juttu hänelle kun noin tarkasti osasi sanoa. Sen se kesti , sitten taas saatiin lämpöä.

Reittiä ulos kaupungista ei tarvinnut arvailla, edes pimeässä. Maps.me näyttää oivallisesti kaiken mahdollisen. Helppoa kuin heinänteko,suunnistaminen nykyään. Melkoinen ylämäki noin aamun avaukseksi sai veren kiertämään ja koneet käynnistymään. Sitten jatkettiin leppoisaa astelua junaradan pohjaa pitkin.

Aurinko nousi aikanaan. Se sai manteli, pähkinä ja luumupuiden kukat hehkumaan. Lukemattomien lintujen konsertti täydensi tunnelman. Paikkakunnan tädit olivat joukolla lähteneet myös aamulenkille. Muutama pyöräilijä pyrähti ohi tai vastakkaiseen suuntaan. Erikoisia luonnon taideteoksia sai ihmetellä, kuten myös sitä, että tunnelin päässä on edelleenkin valoa.

Puolen päivän aikoihin tultiin Dona Mencia nimiseen kaupunkiin. Siihen loppui kävely tasaista junaradanpohjaa. Ihan keskustassa aukiolla soi Despacito nupit kaakkoon volyymilla erään baarin suunnalta. Taitaa olla kahvitauon paikka , tuumattiin. Olikin taas kerran ainoa avoin baari koko kaupungissa. Dona Menciassa olisi ollut myös albergue. Tällä kertaa me halusimme kävellä pidemmälle, mutta Lucenasta tänne on periaatteessa hyvä päivämatka.

Lepohetki olikin paikallaan, sillä heti keskusaukiolta alkoi monen kilometrin nousu. Pari vuorta siinä sitten iltapäivän mittaan ylitettiin, niiden välisessä laaksossa  oli kutsuvasti kaivonkansi tien varressa aurinkoisessa oliivitarhassa. Siihen juututiin istumaan ja eväitä nauttimaan. Paidat pois, lahkeet pois ja kengätkin. Sukatkin siinä kuivuivat hetkessä. Ei meinannnut malttaa lähteä jatkamaan niin mukava siinä lämmössä oli istuskella.

Hyvävoimaisina sitten saatiin määränpää, Baenan kaupunki näköpiiriin, vanha kaupunki, missä albergue sijaitsee on tuolla korkealla kukkulalla, aikamoisen nousun päällä.

Nousukin sujui ihmeen helposti, albergue löytyi sokkeloisten kujien takaa, ja oli jopa auki. Periaatteessa tänne voisi jo odottaa muitakin vaeltajia, koska tämä kaupunki on se missä yhdistyvät Malagasta ja Almeriasta tulevat reitit. Vaan eipä ole toistaiseksi muita näkynyt.

Yksityinen albergue, Ruta del Califato on tilava, hieno rakennus, aivan mahtavalla paikalla, mutta petipaikkoja on vain kymmenelle. Keittiötäkään ei ole, ei edes mikroa. Sikseen hinta, 10 eur hengeltä tuntuu vähän yläkanttiselta, kun ei edes lämmitystä ole. No, on sentään kasa filttejä.

Hyvä ruokapaikka on keskusaukiolla ja kauppa siinä lähellä. Aivan kukkulan laella on keskiaikainen linna, joka on käynyt läpi suuren restauroinnin ja avattu uudelleen 2010. Linna on entisöity mielestämme poikkeuksellisen aistikkaasti käyttäen kutakuinkin samanväristä kalkkikiveä kuin alkuperäinen on ollut. Ylhäällä kukkulalla on myös Dominikaanimunkkien vanha luostari, sekin keskiajalta.

Tällaiset seikkailut tänään, huomenna varmaan jotain muuta. Pysykää kanavalla.............................

Lucena - Cabra

7. Vaelluspäivä. 13 km

Palattiin päiväjärjestykseen. Neljän päivän miniloma jälkikasvun kanssa osui hyvään aikaan. Saatiin levätä ja samalla hoitaa Arjan orastava vilustumisköhä pois . Pienen pieni rakonalkukin sai kyytiä.

Yhdeksältä aamulla Malagan bussiasemalla odotteli kaksi intoa puhkuvaa reppuselkäistä kyytiä Lucenaan, josta vaellus keskeytettiin. Bussiaseman kahviossa pikakahvit siis todella pika, oli nimittäin aivan supernopea tarjoilu. Ikinä emme missään ole vastaavaa nähneet. Hyvin ehtii kahvit saada, juoda ja maksaa, vaikka olis vain viisi minuuttia aikaa.

Bussimatka Lucenaan kesti kaksi tuntia ja kohta jo oltiin keltaisten nuolten opastamana astelemassa kivantuntuista, vanhaa junaradan pohjaa kohti Cabran kaupunkia. Vanha junaradan pohja on tasaista koko matkan. Tie on asfaltoitu 2/3 osalta ja 1/3 osa on jätetty soralle, siitä kulkija valitsee itselleen sopivan alustan. Junarata on ollut täällä käytännössä oliivien kuljetukseen maaseudulta Lucenan alueella oleviin öljypuristamoihin. Suuria puristamoita näyttää Lucenassa olevan edelleen.

Tie kulki, missäs muualla kuin oliivitarhojen keskellä, koristeltuna täydessä loistossa olevilla mantelipuilla. Tuoksukin huumasi paikoin. Aurinkoinen, lämmin sää sai levänneet vaeltajat puskemaan aika vauhtia, vaikka ajoittain kova vastatuuli asetti haasteita niin etenemiseen kuin pukeutumiseenkin.

Pikkuhiljaa ollaan tultu vuoristoisempiin maisemiin, niin että lämpötila on laskenut rannikon lukemista lähes 10 astetta ja huomisaamuksi ilmastotieteilysivut lupaavat tänne noin nollaa.

Cabra on paljon suurempi kaupunki, kuin opassivuilta sai ymmärtää. Majapaikaksi valitsimme Pension Guerreron. Albergueta täällä ei ole. Pension on ihan keskellä kaupunkia, monen kirkon ympäröimänä. Paikka on siisti ja lämmin. Henkilökunta tosi avuliasta ja ystävällistä, siis kuten aina Espanjassa. Kauppakin löytyi kulman takaa. Matkaevastä tosin ei aina tarvitse kaupasta ostaa. Heh. heh.

Vähän haikealta tuntui jättää jälkikasvu jatkamaan lomaansa, mutta Caminollehan me tultiin. Eli, ei muuta kuin mukavan breikin jälkeen levänneenä kohti uusia seikkailuja. Huomenna onkin taas vuorossa kunnon 26 kilometrin etappi.

Tulettehan mukaan..........

Tähän saakka tapahtunut.....

Meille tämä ” kuuden päivän Camino” on ollut ikäänkuin verryttelyä pitkää koitosta varten. Mielestämme tässä olisi hyvät ainekset sellaiseen  viikon mini-caminoon, sellaiselle jolla ei ole enempää aikaa käytettävissä.

Malagaan on helppo tulla, suoria lentoja saa edullisesti. Majoituksia löytyy jokaiseen makuun, mutta jos tulee aikaisella lennolla  niin jopa samanä päivänä voi lähteä reitille. Lentokentältä pääsee lähijunalla tai bussilla keskustaan. Siellä aloitusleiman credencial’ iin (pyhiinvaeltajapassiin) saa arkena Iglesia Santiago kirkolta (su ei auki). Sunnuntaina leiman saimme Katedraalilta. Santiago kirkolta kävely alkaa. Reitin löytää jostain oppaasta, niitä on monia. Itse käytämme Associacion Amigos de Camino de Santiago de Malaga yhdistyksen sivuja. Sieltä saa reitin ladattua myös maps.me app’sin päälle. Pienikin espanjan kielen osaaminen on avuksi, koska kaikki oppaat ovat sillä kielellä, mutta kyllä ne kadunnimet löytää ilmankin. Toisaalta, kun on parikymmentä kilometriä pois Malagasta tullut, niin eipä siellä juuri muuta kuin espanjaa puhuta.

Alku vanhankaupungin kujilla on vähän haastava, mutta kun siitä selviää niin koko 10 km ulos kaupungista on käytännössä yhtä katua aina Puerta de la Torre’en saakka. Siinä on tiukka käännös. vasempaan ja vasta siitä alkaa viitoitus keltaisilla nuolilla. Sen jälkeen oppaat voi vaikka pakata reppuun, niin hyvin reitti on merkitty. Parin kilometrin jälkeen tulee Junto de los Caminos kylä. Siellä on pari baaria, joissa on hyvä levähtää ja ottaa vähän energiaa, koska jatko 12  km Almogiaan on jo kunnon nousua ja laskua hiekkateitä ja polkuja pitkin.

Pari vaihtoehtoa on, jos jostain syystä 22 kilometriä tuntuu liialta ensimäisen päivän urakaksi. A. Malagan keskustasta Avenida Almeidalata lähtee bussi 21, jolla pääsee aina Junto de las Caminos kylään saakka. Kävelyn voi sitten alkaa siitä. B. Voi kävellä Junto de las Caminos’iin ja yöpyä siellä, Hostel Jose Carlos’issa ja jatkaa kävelyä seuraavana päivänä.

Meidän kävelytahdilla tämä kuuden päivän etappijako tuntui jokaiselle sopivalle. Kaksi lyhyintä oli 16 km , molemmat hieman vaativampia ja pisin 24 km, se taas helppoa hyvää maantietä. Asfalttia, jota monet tuntuvat vierastavan kuin ruttoa, on todella vähän ainakin jos jättää sen kaupunkikävelyn pois ja menee bussilla.

Albergueita on kaikissa etappien kylissä, myös Anteguerassa (joka nyt ei ollut auki). Ainoastaan Lucenassa ei ole. Kaikki alberguet ovat olleet Donativo periaatteella, eli maksat sen minkä katsot kohtuulliseksi. Alberguessa on lipas johon maksu laitetaan. Kaikki alberguet ovat olleet sellaisia, että avain pitää hakea jostain, joko lähibaarista tai paikalliselta poliisilta.

Vielä yksi juttu. Jos tällainen kuuden kävelypäivän  Camino alkaa kiinnostaa, Lucenasta pääsee takaisin Malagaan tosi kätevästi bussilla. Busseja kulkee monta päivässä ja niillä pääsee tarvittaessa suoraan lentoasemalle. Pitää vain muistaa lippua ostaessa sanoa, että tahtoo lentoasemalle.

Mielestämme tällainen vaellus on varsin helppo tehdä. Espanjalaiset itse ovat kovinkin ahkeria vaeltamaan vuorilla ja reittejä näillä seuduilla on tiheään, lisäksi varsinkin viikonloppuisin näkee suuriakin pyöräilyporukoita, mutta olemalla liikkeellä pyhiinvaeltajapassilla on se etu että on suht. varma majapaikka alberguessa, koska ilman credencialia niihin ei pääse. Suht. varma sikäli että tämä reitti on kuitenkin aika vähän kansoitettu, ainakin toistaiseksi, siis sesonkiaikanakin.

No, jos sitten on uskonnollisia tarkoitusperiä, niin kuin pyhiinvaelluksessa pitäisikin olla niin Malagassa sitä löytyy ja ainakin nyt oli Anteguerassa  Iglesia Santiago kirkko avoinna ja illalla klo 19.00 messu. Tokihan kirkkoja löytyy joka ikisestä kylästä, monesti useitakin, aukiolo on tapauskohtaista.

Toivottavasti katsaus herättää  ajatuksia. Kuten mainitsin, meille tämä oli eräänlainen veryttelytaival. Ensi keskiviikosta lähtien sitten siirrytään ”asiaan” ja aletaan laittaa töppöstä toisen eteen oikein kunnolla. Toivottavasti kunto ja terveys kestää, että voimme jatkaa raportointia täällä blogissa siten kuin ajatukset ja yhteydet toimivat.

Kiitos tähän saakka teille lukijoille, joita on ollut uskomattoman paljon.

Lucena

6. Vaelluspäivä. 20 KM

Menihän se yö. Ihan hyvin. Nukkuessa, kaikki vaatteet päällä, pipo päässä makuupussissa. Filttejä ei ollut, eikä minkäänlaista lämmitystä. Käytävän ulko-ovi oli vielä sellainen ritiläaukkoinen suoraan ulos. Kummasti sitä vaan ihmiset lämmittää pienen huoneen.

Aamulla 8.15 oli treffit poliisin kanssa. Halusi, että tuomme henkilökohtaisesti avaimen hänelle. Vielä pariin kertaan tiukkasi että osaamme varmasti ulos kaupungista,oli jopa valmis lähtemään näyttämään oikean paikan. Näytin kännykästä maps.me karttaa reittiviivoineen niin uskoi että löydämme tien. Uskomatonta palvelua ja huolenpitoa, annamme näille poliiseille 10pistettä ja papukaijamerkin.

Päivän etappi alkoi yllätyksellä. Jo parin kilometrin jälkeen oli joki joka virtasi voimakkaasti betonisen sillan yli, mistään ei päässyt kiertämään. Pakko mennä yli. Repuista löytyi kaksi tyhjää muovikassia, jotka toinen veti kenkien päälle, toimi. Toisen piti ottaa kengät ja sukat pois ja kahlata  nilkkoja myöten jääkylmässä vedessä. No, pikkujuttu se oli, ei paha.

Heti tuon vesiesteen jälkeen alkoi jonkinlainen luonnonsuojelualue jonka halki hyväpintainen hiekkatie jatkui useita kilometrejä. Alueella oli paljon lintuja, erityisesti ruskeita kanalintuja, jotka tulkitsin Viiriäisiksi. Olimme aikaisemmin nähneet viiriäistarhan ja samoilta nämä näyttivät. Pikkulinnuista tunnistimme Peipon, Leivosen, Leppälinnun, västäräkin ja tietysti Pääskysen. Paljon muitakin pikkulintuja on suurissa parvissa, mutta niiden tunnistamiseen eivät meidän ornitologiset taidot riitä.

Tien varressa oli useita tauluja joissa kielletään keräämästä kanalintujen munia. Entäs kun alueella näkyi myös runsaasti kaneja, vai onko se kaniini. Kuuluukohan kanin ruokavalioon linnunmunat, en tiedä, mutta jos kuuluu niin niiden suihinhan ne linnumunat menee.

Ilma lämpeni puolen päivän aikoihin taas voimakkaasti. Yhdeltä oli pienessä mittarissamme jo +20 astetta. Viimeiset vajaa 10 kilometriä oli vielä uuvuttavaa loivaa ylämäkeä. Oliivipuista ei varjoa saanut eikä vilvoittavaa tuultakaan ollut. Kaunista katseltavaa ja helppoa käveltävää tällainen maasto kuitenkin on.

 Hikihän siinä tuli t-paidassa ja shortseissakin. Vähän kyllä saimme katseita kun astelimme suurehkoon Lucena’n kaupunkiin noissa asuissa ja otsa hiessä. Paikalliset kun kulkee vielä ihan talvitamineissa.

Täällä Lucenassa ei albergueta ole joten majapaikaksi valikoitui Pension Sara ihan keskustassa. Nyt sitten tulee Caminoomme pieni breikki, kun huomenna siirrymme muutamaksi päiväksi tavallisen turistin rooliin. Ajamme bussilla takaisin Malagaan ja vietämme isovanhenpien laatuaikaa lastenlasten kanssa, jotka tulevat tyttäremme perheen kanssa”hiihto”lomalle sinne. Takaisin Peregrinoiksi muuntaudumme taas ensi keskiviikona, jolloin tulemme  bussilla tänne Lucenaan ja kävelemme jo lyhyen etapin ja sitten edelleen toivottavasti aina Santiagoon saakka.

Yritän viikonloppuna laatia jonkinlaisen välikatsauksen tästä kuuden päivän taipaleesta. Olkaa kuulolla ja palataan keskiviikona Camino Mozarabelle.

Encinas Reales

5. Vaelluspäivä.  16 KM

Palataas hetkeksi eiliseen. Se ruokapöytä siis siirrettiin siihen lämpöpuhaltimen alle. No, mitäs sitten syödään kun ei haluta mennä ”ulos” syömään, sitäkin kun tulee ihan riittävästi vielä. Ja kun käytössä on vain mikro, se vaatii vähän mielikuvitusta. Lähellä oli kauppa. Meidän valinta tällä kertaa oli, että ostimme kaksi Tortillaa, siis perunamunakasta 1,55 kpl. Lisäksi purkki lihapullia kastikkeessa 0,35 kpl. Salaattipussi alkupaloiksi 1.00 kpl ja kaksi 0,5 L olutta 0,60 kpl. Eipä ollut kallis ateria kahdelle ja Tortilloista jäi toinen lähes kokonaan tämän päivän evääksi. Tortillat mikrossa 4 minuuttia ja ei ku syömään.

Illalla yhdeksän aikoihin istuttiin pöydän ääressä lämpimässä, kun alhaalta kuului että joku tuli. ( albergue on toisessa kerroksessa). Tuli kaksi poliisia, mies ja nainen. Olivat nähneet valoa ikkunassa ja tulivat ottamaan henkilötiedot, passit ja credencialit, joilla siis albergueen yleensä saa tulla. Toinen luki numerot passista ja toinen kirjoitti paperille. Mites se vanha vitsi kahdesta poliisista meni .. Avain oli saatu päivällä lähibaarista, ei siellä mitään passeja kysytty. Juteltiin hetki konstaapelien kanssa, että hyvähän se on että meitä pidetään silmällä, hah, haa. Asia tuli selväksi, toivottivat hyvät yöt ja lähtivät. Meitä kyllä jäi huvittamaan, että onneksi ei oltu vielä tehty makuuhuonetta siihen puhaltimen alle. 

   

Yöllä ei ollut yhtään kylmä. Aamulla ei pidetty kiirettä, edessä oli ”vain” 16km. Kotona oli jo sovittu että sellainen sana kuin kiire ei kuulu sanavarastoon tällä Caminolla. Vasta 8.30 lähdettiin +4 asteiseen aamuun. Reitti johti heti alkuun oikein haasteeliseen alamäkeen rotkon pohjalle ja heti takaisin ylös. Yhteen kilometriin meni aikaa 45 minuuttia. Siinä vaiheessa oli jo niin lämmin että merino alusasut piti riisua. Hyvä että riisuttiin, sillä nousua jatkui vielä monta kilometriä. Koko vuorenrinne oli yhtä oliivitarhaa ja tarhoissa touhua riitti.

Leikkaamisen ja äestämisen lisäksi porukat olivat korjaamassa tummia oliiveita. Se on kai joku tietty lajike joka kerätään tummana. Kerääminen tapahtuu yksinkertaisesti. Verkko laitettaan puun alle ja oksia haravoidaan haravalla tai jopa jonkinlaisella ravistimella joka on raivaussahan päässä. Verkosta sitten vaan oliivit laatikoihin tai suoraan traktorin lavalle.

Oliivi on Andalucian maakunnalle taloudellisesti merkittävä. Koko maailman oliivituotannosta Espanja tuottaa noin kolmanneksen ja tuosta Espanjan osuudesta noin85% tuotetaan juuri Andalucian alueella . Keskimäärin yksi oliivipuu tuottaa puristettuna n.2.2 litraa oliiviöljyä, joten siitä vähän ymmärtää miten paljon niitä puita pitää olla, että maailma pysyy öljyttynä.

Vaikka jälleen kerran noustiin korkeuksiin, yli 800 metriin niin jo 11.00 aikoihin oli niin lämmin että sai otta lahkeet ja puseron pois. Eikä tuulta ollut  nimeksikään. Pian sen jälkeen oli vuorossa kahvipaussi Cuevas Bajas kylässä. Korkealta oli upeat näkymät kauas horisonttiin, tämä kaupnki etualalla ja jo huominenkin näkyi.

Hiukan kahden jälkeen tultiin Encinas Reales pikkukaupunkiin. Ajuntamiento/ kaupungintalo löytyi helposti. Astuttiin sisään, ystävällinen virkamies soitti heti jollekin ja opasti meidät Policia Local huoneen ovelle. Sanoi, odottakaa hetki. Kohta tuli naispuolinen poliisi, tervehti kädestä pitäen, pyysi passit, otti kopiot ja leimasi credencialit. Hetki juteltiin, sitten lähti POLIISIautolla viemään meidät alberguelle, matkalla opasti hyvät  ruokapaikat.

Albergue on pieni, kymmenkunta sänkyä, tilavat pesupaikat, ei keittiötä, ei edes mikroa. Lämmitystä ei ole, mutta huoneet on niin pieniä, että uskomme tarkenevamme makuupusseissa merinot yllä, saapas nähdä.

Villanueva de Algais

Hostellissa oli lämmin. Nukkumaan mennessä jo sammutettiin lämpöpuhallin. Sähköpatteri jäi päälle. Kahdelta yöllä molemmilla oli niin kuuma, että sekin sammutettiin.

Aurinko nousee täällä noin 8.00. Puoli kahdeksalta on jo hämärää, että näkee ilman lamppua. Me lähdettiin liikkeelle 7.45. Edessä 24 kilometrin etappi. Kaupungista ulostulo oli jälleen helppo. Alkuun oli viitisen km asfattitietä, kunnes tultiin oliivitarhoille. Siellä oli hyväpintaista hiekkatietä mukava astella. Aurinko alkoi pikkuhiljaa hivuttaa lämpötilalukemia +3’sta ylöspäin, se oli lähtiessä. Samaan tahtiin sai vähennellä päälle ladattuja vaatekertoja.

Oliivitarhoissa on parhaillaan säpinää, kun puista karsitaan huonoja oksia pois ja maata puiden ympärillä muokataan, ikäänkuin äestetään. Kamalan kivisiä nuo tarhat on, silti oliivit näyttävät viihtyvän.

Muutamia maalaistaloja ohitettiin, koirat tervehtivät iloisesti kummallisia kulkijoita ja kukot kiekuivat kuorossa. Juuri ennen astelemista Cartaojal kylään oli valtava vuohifarmi kalkatuksineen, pienet kilit temmelsivät tarhassa. Sopivasti kolotti kahvihammasta, kylässä oli kaksi baaria, toinen oli jopa auki. Cafe con lecce/maitokahvi molemmille. Isäntä laati pika pikaa huippuhyvät juusto/kinkku bocadillot, lämmitetyt ja kävi vielä kysymässä saako laittaa oliiviöljyä patongille. Tyypillinen tapa täällä laittaa oliiviöljyä leivälle, ei mitään voita tai margariinia.

Lähes tunnin tauko teki hyvää jaksamiselle. Reitti jatkui tovin verran asfaltilla kunnes taas oli vuorossa seikkailu oliivitarhoissa. Aurinko lämmitti jo niin, että t-paita ja lyhyet lahkeet riitti. Vielä pidettiin yksi tauko auringossa istuskellen, kiirettä kun ei ole. Ei täyty alberguet tällä reitillä ainakaan tähän aikaan vuodesta. Ja paljon olisi saanut vaeltajia olla että tämä paikka täyttyisi, kunnallinen/municipal. Isossa dormitoriossa on 22 petiä ja oleskelutilaan mahtuu lattialle lisää, patjoja on. Keittiö on, astioitakin on, mutta ei hellaa eikä kattiloita, liekö viereisellä baarilla osuutta asiaan. Mikro sentään on ja toimii.

Kylmä sisällä oli taas kun tultiin, yli viikkoon ei ole kukaan käynyt. Dormitoriossa/ makuutilassa on ilmalämpöpumppu, mutta SE EI TOIMI. Onneksi huomasin kokeilla oleskelutilan puhallinta ja ihme kyllä, SE TOIMII.
No, nyt kannettiin ruokapöytä puhaltimen alle ja sitten kun tulee unten aika, pöytä pois ja patjat tilalle niin siinä on sitten makuuhuone.

Tämmöistä tämä Caminoelämä on, kaikkea voi sattua ja kaikestä pitää jotenkin selvitä. Nyt koitetaan selvitä tästä yöstä. Katsotaan mitä huominen tuo tullessaan.

Hyvää myöhäistä Ystävänpäivää kaikille lukijoillemme.

Upea Antequera

Vähän ennen kello kuutta kuului naapurisängystä - laitetaanko valot päälle? Ei laiteta, sanoin äkäisesti. Ei silti etteikö voisi laittaa, mutta reaktio liittyi siihen kuinka olimme kotona viimeisen kuukauden aikaan kyllästyneet Olli Heleniuksen lauluun - valot päälle. Sitä kun toitotettiin Radio Suomen kanavalla päivästä toiseen, joskus kolmekin kertaa päivässä. Unen tokkurassa pelästyin, ei kai taas.

No, valot kuitenkin laitettiin päälle. Kahdestaan kun ollaan niin ei ole sitä peregrinoa joka aina haluaa nukkua pidempään. Useimmiten se on pyöräilijä, joka ei halua lähteä pimeään, vetää mielenosoituksellisesti peittoa korville. Ei ole myöskään sitä joka jo viiden aikaan alkaa otsavalolla tuikkia nukkujia silmiin, etsiskellessään levällään olevia kamojaan.

Me kyllä todella herättiin. Makuupussista, kolmen filtin alta kun nousi kymmenasteiseen huoneeseen, niin kyllä heräsi heti. Aamupalallakin istuttiin keittiössä filtteihin kääriytyneinä. Kyllä meitä nauratti.

Puoli kahdeksalta lähdettiin viileään aamuun, +6 astetta. Päivän teema oli kiertää El Torcal vuori, 10 kilometriä koko ajan ylöspäin, vuori koko ajan harmaana hahmona oikealla, vehreät laaksot vasemmalla. Ylhäällä, noin 1000 metrissä meidät otti vastaan epätodellisen tuntuinen maailma. Vaikea sanoin kuvata, kuvat kertokoon minkälainen.

Pitkä evästauko pidettiin ihastellen ja ihmetellen Las Chimeneas vuoren tuulen tuivertamia rosoisia muotoja. Lopulta uskaltaudutiin laskeutumaan pienen pientä polkua pitkin pohjoisrinnettä alas kohti Antequera’a. Sinne oli vielä noin kuusi kilometriä matkaa.

Alhaalla oli iso joukko oikeita vuorikiipeilijöitä köysineen ja hakkuineen, kypärät päässä juuri lähtemässä uhmaamaan pohjoista seinämää pystysuoraan ylös.

Tuhannesta metristä oli tultu alas noin 500’aan ja lämpö nousi niin että t- paita riitti. 13.30 oltiin Antequeran turistitoimistolla josta saatiin opastus Santiago- kirkolle, jossa albergue löytyikin. Kirkko oli auki, albergue sen sijaan kiinni. Seurakunnan puhelinnumerossa vastasi automaatti. Alberguen portailla istuen sitten varattiin hostellista huone. Lähellä, hyvä, halpa ja on LÄMMIN.

Upea kaupunki näyttää olevan. Äkkiä laskien ainakin 17 kirkkoa, useampi toimiva luostari ja paljon muita kauniita rakennuksia. Lähistöllä on myös kaivauksissa löydettyjä esihistoriallisia luolia sekä tietysti mahtavat mahdollisuudet vaeltamiseen vuoristoisessa kansallispuistossa. Ilmankos kaupungilla näkyikin monia reppuselkäisiä turisteja- ei kuitenkaan Peregrinoja. Menisihän täällä useampikin päivä jos turisti olisi, mutta näin Peregrinona vain syodään, käydään kaupassa ja nukutaan. Ja huomenna taas eteenpäin.

Villanueva de la Concepcion

Ihmeellinen on tekniikan maailma. Joku nyt tökkii noiden kuvien kanssa. Eiliset sain lisättyä, ehkä sit huomenna tähän.

Hyvin nukuttiin vähän viileässä. Aamupala laitettiin alberguella, varsinaista keittiötä ei ollut, mutta mikro sentään. Kahdeksalta ulos ja toinen päivä alkoi lämpimänä mutta vähän pilvisenä. Hyvä kävelysää siis. Reitti oli vuoristoisempi kuin kuviteltiin. Helppoa kuitenkin Primitivon jälkeen. Ainoatakaan kylää ei päivän 19 km etapilla ollut, eväillä selvittiin. Uudet vesisäiliötkin toimivat hyvin.

Oli kyllä terapeuttista vaeltaa superkauniissa maastossa, kuin kukkatarhassa, lintujen konsertti oli huumaava, ihan muuta kuin syksyisillä Caminoilla. Jos joku havittelee Caminoa, jossa saa kulkea yksin ajatustensa kanssa, niin tämä on juuri oikea paikka. On sitten niin rauhallista. Muutama maajussi nähtiin, oliivipuita leikkaamassa, ei muita koko päivänä.

Puoli kolmen maissa oltiin perillä, ensin käveltiin alberguen ohi, heh, oli niin piilossa kadun kulmassa. No, ovella taas soitto poliisille ja kertoivat mistä avaimen löytää. Talo on suuri, mutta vain 8 petiä. Keittiö on, mutta vain muutama lautanen, ei keittoastioita, vaikka on hella. Mikro on ja se toimii. Makuusalissq on sähköpatteri, SE Ei TOIMI. Että. viileähkö yö jälleen tiedossa.

Keskustan ravintolassa syötiin ja kylän kaupasta ostettiin aamupalatarpeet ja eväät huomiseksi. Pientä iltapalaa napostellen kaikki mahdolliset kuteet päällä tässä kirjoittelen. Katsotaan nyt miten viileässä ensi yö nukutaan. On tää vähän extremeä tämäkin, kasvattaa luonnetta, niin kuin sekin kun 17 kilometrin kohdalla olis jo voinut hyvin lopettaa kävelyn, mut oli vaan pakko jatkaa vaikka edessä oli iso ylämäki ylös kylään, 2 km vielä.
Kuvat tältä päivältä ovat kaikki vähän samanlaisia, luontoa, luontoa, jne. Laitan yhden jos onnistuu, jos ei niin huomenna sitten.

Ensi askelet Almogia’an

Yksi askel, sillä alkaa pitkäkin matka. Se on nyt otettu,Malagassa. Katedraalilla oli juuri sunnuntaimessu, kun astuimme sisään. Kysyimme ovimieheltä voisimmeko saada leimat pyhiinvaeltjapasseihimme. Mies ohjasi meidät sakastiin. Leimat saatiin ja ystävälliset toivotukset pitkälle Caminolle. Hetken osallistuimme messuun. Lämpimin tuntein otimme sen kuuluisan ensimmäisen askeleen Katedraalin edessä.

Reitti ulos kaupungista on helppo. Yhtä suoraa katua kymmenkunta kilometriä ja ollaan Puerta de la Torressa, jossa otetaan tiukka vasen ( hyvin merkitty), alitetaan A7 moottoritie ja ollaan Junto de. Los Caminos kylässä. Oli kahvin aika, ja bocadillon. Siitä alkoi kauniit maaseutupolut. Rinteet loisti kukkaketona ja manteli- sekä pähkinäpuut kukkivat.

Aamulla sanottiin uutisissa, että talvi loppuu tänään Andaluciassa ja niin kävi. T- paita ja shortsit oli oikea asu puolen päivän jälkeen. Emme tuota kotoa lähtiessä osannet kuvitellakaan, saati sitten vielä eilen kun uutisissä näytettiin miten pohjois Espanjassa on metrikaupalla lunta ja ennätys pakkaset. Ihme miten ne vaeltajat ranskalaisella reitillä voi yleensä kulkea. Onneksi ollaan täällä etelässä.

Kadestaan asteltiin oikeastaan ihan meditatiivisessa tilassa, niin tunteikasta oli jälleen kokea aitoa Caminoa, sen henkeä parhaimmillaan, ylä- ja alamäet meni kuin tanssien vaan. Kerran tuli kymmenkunta koiraa vastaan omistajineen, tervehtivät iloisesti- koiratkin. Muutama sunnuntaipyöräilijä myös.

Just kello neljä oltiin Almogian  Bar   Centrolla ja saatiin vielä syödäksemme. Albergue löytyi helposti ja avainkin kun soitettiin ovella olevaan numeroon. Kylmähän täällä oli, mutta lämpöpuhallin toimii ja lämmittää. Vesi suihkussa myös lämmintä. Muita Peregrinoja ei näy, kuten arveltiinkin. Paperien mukaan noin kerran viikossa täällä on majoituttu.

Kuvia en nyt tähän saa, jotain häikkää tekniikassa, lisään sitten kun ne löytyy 😰