Pyykinpesun aika

Ei ollut paljon pestävää

Tarkoitamme otsikolla sitä, että ei ollut juurikaan harmeja matkalla. Jalat ja muukin elimistö toimi moitteettomasti. Eikä varusteissakaan paljoa sanomista ollut.

Kuten jo tekstistä ilmeni, olimme erittäin tyytyväisiä siihen, että päätimme tällä kertaa kävellä Finisterraan saakka. Jotenkin se antoi uutta perspektiiviä suhtautumisessa pyhiinvaelluksen merkitykseen historiallisesti. Jo pelkkä paikan näkeminen valaisee sitä, mitä on saanut lukea kirjoista ja nähdä kuvista.

Jatkaminen Via de la Plataa Sanabrian reittiä pitkin oli upea vaihtoehto. Se reitti oli huomattavasti kauniimpi ja vaihtelevampi kuin osasimme odottaa - ehdottomasti kaunein meidän kulkemamme. Toistaiseksi.
Reitti oli myös juuri sopivan rauhallinen. Mitään ruuhkaa majoitusten suhteen ei ollut, toisin kuin ranskalaisella reitillä näyttää vielä lokakuussa olevan. Toisaalta oli kuitenkin toisia vaeltajia jatkuvasti ympärillä.

Varusteista

Kengät toimivat moitteettomasti. Nyt pohjat olivat riittävän tukevat ja GTX-kengät pitivät veden loitolla, mitä nyt lahkeesta valuva vesi aika ajoin pyrki kengän kauluksesta sisään. Sitä ongelmaa on aika vaikea välttää mitenkään. Gaiterit estävät jotain, mutta ovat mielestämme hankalat käyttää. Voi olla vika käyttäjissä, en tiedä.
Ehkä seuraavaksi kerraksi hankimme Arjalle puoli numeroa suuremmat samanlaiset kengät, koska jonkin verran tuli kipuja varpaisiin runsaissa alamäissä.

Sitten sukat: tällä reissulla meistä tuli vannoutuneet tuplasukkien käyttäjät. Oli paljon parempi ratkaisu kuin olimme etukäteen kuvitelleetkaan.

Housut: katkolahjehousut olivat ehdottoman positiivinen kokemus - tosi kätevät. Lopulta löysimme Arjallekin sellaiset Madridin El Corte Ingles tavaratalosta tulomatkalla.

Sadeasut pitivät vettä meille riittävällä tasolla. Repun sadesuojat voisivat olla pitävämmätkin. Ei niistä ongelmaa ollut, kun oli vain yksi kunnon sadepäivä.

Makuupussit ottaisimme mukaan, jos uudelleen tuolle reitille lähtisimme - ehkä jopa kesäaikaan. Reitti on vuoristoinen ja vuorilla on viileää aina.

Matkustus

Menomatkalla lensimme Madridiin ja sieltä matkustimme junalla Salamancaan.
Paluumatkalla junalla Santiagosta Madridiin ja lento sieltä Helsinkiin.

Pari sanaa vielä Finisterra/Muxia matkoista.
Finisterraan voit tietysti mennä bussillakin - monet tekevät niin. Bussivuoroja on useita päivässä. Liput kannattaa ostaa etukäteen, koska matkustajia on paljon pitkin päivää vielä lokakuussakin.
Takaisin Finisterrasta sama juttu. Liput voi ostaa bussiaseman vieressä olevasta toimistosta.
Finisterrasta Muxiaan pääsee myös linja-autolla. Tosin bussia pitää vaihtaa Cee-kaupungissa: hiukan hankalaa, eli jos ei kävele niin taksi on helpompi vaihtoehto. Ja vielä: Sunnuntaina ei ole lainkaan bussivuoroa Cee'stä Muxiaan.
Muxiasta sitten tulee Santiagoon vain kaksi bussivuoroa päivässä, toinen aikaisin aamulla ja toinen iltapäivällä.

Tässä vaiheessa kiitämme kaikkia lukijoita. Toivomme, että näistä jutuista on ollut iloa ja ehkä jotain hyötyäkin Teille.
Tällä tietoa seuraava Caminomme tulee olemaan Camino Portugues huhtikuussa 2017 ja liput on jo syksyksi Nortelle. Joten jutut näillä blogisivuilla tulevat jatkumaan - olkaa kuulolla.

Buen Camino
Arja ja Kimmo

Muxiaan muistelemaan

20.10. 2016  Hyvä vaihtoehto

Aikaa oli vielä jäljellä ja Finisterra oli jo nähty. Paljon ei tarvinnut pohtia mitä seuraavaksi.

Seuraavaksi Muxia'an

Finisterrasta on kävelyreittiyhteys Muxiaan. Matkaa on noin 30 kilometriä. Välillä on kylä, jossa on majoitusmahdollisuus.

Meillä olisi ollut aikaa kävellä, mutta taas television säätäti uhkaili sateella. Sattumalta majapaikassamme Muxiaan meno tuli puheeksi ja saimme seuraksemme tanskalaisen pariskunnan taksikyytiin.

Muxia on pieni kaupunki kannaksella itse niemen ja mantereen välissä. Mantereen puolella, lahdelmassa on viehättävä satama suurelle joukolle kalastusaluksia.

Paikkana Muxian niemi on hyvin samantapainen kuin Finisterrankin ja samalla tavalla suuren meren äärellä. Oikeastaan se voisi yhtä hyvin olla pyhiinvaellusten päätepiste, mutta historiallisesti kuuluisammaksi on muodostunut Finisterra.

Kuitenkin näyttää siltä, että lukuisat vaeltajat kokevat mielekkäämmäksi tulla päättämään vaelluksensa Muxiaan.

Muxia on huomattavasti rauhallisempi paikka. Eli hyvä paikka rauhoittua ilman sitä turistihässäkkää, joka vallitsee Finisterrassa.

Kaupungissa on kunnallisen alberguen lisäksi lukuisia yksityisiä ja lisäksi hostelleja ja hotelleja. Eli majoituskapasiteettia jokaiseen makuun.

Muxian suuri nähtävyys on uloimmalla niemellä, aivan meren äärellä oleva merimiehille omistettu kirkko sekä sen läheisyyteen nyttemmin sijoitettu suunnattoman suurista kivilohkareista laadittu muistomerkki Prestige - tankkerin haaksirikon muistoksi.

Kivipaaden on taiteilija hyvin kuvaavasti jakanut kahteen osaan. Tankkeri katkesi kovassa myrskyssä vuonna 2002 juuri tämän rannan läheisyydessä kahtia ja upposi aiheuttaen katastrofaalisen öljyvahingon rannikolle ja alueen kalastusteollisuudelle. Ihmisuhreja onnettomuus ei aiheuttanut, mutta rannikon puhdistamiseen meni vuosia.

Historian saatossa näille rannoille on haaksirikkoutunut lukuisa laivoja ja niiden uhreille on muistomerkkejä kirkossa sisällä. Siellä voi aistia loppumattoman määrän rukouksia menetetyille omaisille.

Rannikolla meri pauhaa ja valtaisat aallot lyövät rantaan tyrskyten, vaikka ei mitään myrskyä olisikaan.

Oman tunnelmansa luo se, että tyrskyjen äärelle pääsee helposti -  toisin kuin Finisterrassa.

Muxia oli hyvä paikka vain olla ja rauhoittua sekä ennen kaikkea nauttia meren antimista.

Katkaravut (Camarones ) olivat suuria ja maukkaita ja kuuluivat joka ikisen ruokapaikan listoille.

Samoin kuin pienet mustekalat (chipirrones ) tai suuremmat (calamares ) . Äyriäisten lisäksi paikkakunnalla saattoi tuntea olevansa kalaruokien paratiisissa.

Herkkupöytien ääreltä mieli kaipasi takaisin meren äärelle. Kuuntelemaan ja katselemaan.

Aaltojen pauhu hypnotisoi. Aurinko laski.
Piirsi kuvat, muistot Caminostamme.
Aamut, illat, ihanat päivät, öiden äänet.
Kiviset polut, upeat vuoret, laaksot, kylät ja kaupungit.
Lintujen laulut  -  sudetkin.

Aallot löivät rantaan, muisto jokaisen mukana.
Ihmiset Australiasta, iloiset brasilialaiset, Sun Koreasta.
nuoret slovakialaiset, hollantilaiset, tanskalaiset,
muslimi egyptiläinen,
sekä lukemattomat muut peregrinot.
Heitä  oli paljon.
Lisäksi tuhannet repunkantajat katedraalin aukiolla,
väsyneet, onnelliset.
Kymmenet hospitalerot, ystävälliset.
Sekä persoonat baaritiskien takana.
Aina avuliaat espanjalaiset.

Sinne he menivät, kuin aurinko.
Noustakseen jälleen valaisemaan tulevia päiviämme.

Perillä Finisterrassa

19.10  2016  Onko siellä ketään

Olo oli yllättävän malttamaton koko lyhyenpuoleisella etapilla viimeisenä päivänä. Etapin maisemat, kauniit merenrannat ja taustalla siintävät vuoret lipuivat silmien ohi ikään kuin huomaamatta. Mieli odotti vain perille pääsyä.

Miljoonia erilaisia inhimillisiä tunteita on varmasti käyty läpi tässä paikassa satojen vuosien kuluessa.

Siellä se Finisterran niemi majakoineen häämöttää ensimmäisen kerran silmien edessä. Tästä eteen päin majakan henkinen säteily jo tuntuu. Se melkein vetää puoleensa ja kaikki ympärillä oleva jää toisarvoiseksi.

Vihdoin sitten saavuttiin perille kapean niemen kainaloon syntyneeseen kaupunkiin, jonka nimi on aikojen saatossa lyhentynyt muotoon - Fisterra.

Siis itse niemi, se pääpaikka majakoineen on Finisterra ja kaupunki on Fisterra.

Majoituimme keskustaan, Pension Cabo nimiseen majapaikkaan. On muuten aivan linja-autoaseman vieressä.

Salamannopeiden suihkujen ja pyykkien jälkeen singadimme kadun toisella puolella olevalle terassille hotkaisemaan hampurilaiset B-vitamiinipirtelöiden kanssa. Kyllä osasi siinä hetkessä huurteinen olla kohdallaan.

Pitkä iltapäivä oli vielä jäljellä, joten teimme pikapäätöksen, että lähdemme saman tien kävelemään ylös majakalle. Sää oli selkeä, sateeton ja tuuleton. Koskaan ei voi tietää, mitä tulee huomenna.

Se oli oikea päätös.

Ylös niemelle on noin tunnin kävely. Matkalla tuli monta kertaa mieleen, että maisema on täysin erilainen kuin minkälaisen mielikuvan oli netissä nähdyissä kuvissa saanut. Kuvittelin niemeä paljon suuremmaksi, kuin millaiseksi se osoittautui.

Siellä se sitten oli  -  0.00 kilometriä.

Pidemmälle ei päässyt.

No, jaa. muutamia kymmeniä metrejä kyllä. Majakan takana kalliolla oli suuri joukko vaeltajia. Kuka loikoilemassa kallion kielekkeillä. Kuka nautiskelemassa eväitään. Kuohujuomia korkkailtiin.

Meille riitti jälleen hiljentyminen omiin ajatuksiimme.

Tuolla ei yksinkertaisesti voi olla ajattelematta entisiä aikoja. Niitä aikoja, jolloin ei tiedetty.....

Onko siellä ketään........

Vasta vuonna 1492 ihmisille selvisi, että tuon meren takana on elämää.

Ennen sitä niemelle saapuvat pyhiinvaeltajat uskoivat, että maailma loppuu tähän. Takuu varmasti heidän tunnelmansa on ollut toisenlainen kuin meidän, jotka tänään tuonne kaukaisuuteen katselemme.

Meille tänne Euroopan laidalle tuleminen on vain symbolinen päätepiste.

Symbolinen.

Samalla tavalla symbolinen meille on myös oman Caminomme päätepiste, tässä ja nyt.

Ei meidän Caminomme tähän pääty. Tämä on vain yhden etapin päätepiste.

Meidän Caminomme jatkuu. Tulee uusia etappeja. Olemme onnistuneet siirtymään Caminomaailmaan. Se on pysyvä olotila. Vaikka fyysisesti täältä tulemmekin pois, jatkuu meidän Caminomme sisällämme. Fyysisesti tulemme välillä kotiin. Kotiin sulattelemaan tämän reissun ja valmistelemaan itsemme uudelle etapille. Ja sen jälkeen taas uudelle.

Tässä ja nyt, tuntuu, että tulemme kävelemään Caminoita niin kauan kuin vain jalka vähänkin nousee.

Olemme onnellisia siitä, että olemme vielä sellaisessa kunnossa, vaikka ikää jo onkin, että hyvin tunnemme voivamme suunnitella uusia retkiä uusille reiteille. Maailmaan, jonne tunnemme kuuluvamme. Olemme vielä riittävän terveitä tähän touhuun.

Onhan niitä kremppoja elämän varrella ollut, kummallakin. Leikkauspöytäkin on tuttu, kummallekin. Mutta ne on onneksi olleet pikkujuttuja - ainakin  toistaiseksi.

Uskomme siihen, että tämä löytämämme liikkuva elämäntapa voi edes pieneltä osaltaan auttaa pysymään toimintakykyisenä vielä vuosia. Ainakin usko on kova.

Melkoisen tovin siellä kalliolla noita syntyjä syviä pohdiskelimme.

Lähistöllä ollut eräänlainen koko maailman olotilaa koskeva manifesti sai sitten ajatukset siirtymään laajempiin sfääreihin.....

Vallitkoon Rauha maan päällä.

Niin hurskaalta toiveajattelulta kuin tuollainen tolppa tuntuikin, niin antoi se ainakin meille pienen uskon siihen, että tuo toive vielä joskus voisi toteutuakin.

Jos se olisi siitä kiinni, mitä tämä Caminoyhteisö asioista ajattelee, niin toive toteutuisi heti huomenna. Täydellinen yhteenkuuluvaisuuden henki on yksi suurista, johtavista teemoista kaikkialta maailmasta tänne Caminoille saapuvien ihmisten kesken. Siitä on sotiminen ja riitely kaukana.

Ikivanha perinne pyhiinvaeltajilla kautta aikain on ollut se, että poltetaan vaelluksella käytetyt vaatteet. Huvittavaa siinä tietysti on se, että millä vaatteilla ne entisaikain ihmiset sitten kotiinsa kävelivät. Eihän ennen aikaan ollut junia ja busseja, lentokoneista puhumattakaan. Silloin mentiin kotiin takaisin kävellen.

No, joka tapauksessa, sen verran mekin perinteitä symbolisesti kunnioitimme, että jätimme pieneen kivenkoloon muistoksi yhden paidan, jonka selässä oli teksti - Suomalaisella sisulla.

Polttamaan emme tohtineet sitä ruveta. Olimme äskettäin lukeneet jostain, että täällä niemellä olivat jotkut vaeltajat saaneet oikein kunnon maastopalon aikaiseksi tulella leikkiessään.

Sydän täynnä suuria tunteita vähitellen lähdimme talsimaan alas kaupunkiin. Siinä iltapäivän lämmössä mietiskelimme tätä Caminomme ajankohtaa. Tuntui upealta tulla tänne Maailman Ääriin juuri tämän Caminomme päätteeksi. Näin saimme tälle retkelle oivallisen kohokohdan.

Ensimmäisellä kerralla oli täydellisen suurta lopettaa Camino Santiagoon. Olimmehan silloin saaneet kokea vielä huipentumana pääsiäisen tapahtumat. Ehkä sillä kerralla ei olisi osannut enää niin suuresti sisäistää tätä jatkokävelyä ja saapumista tänne.

Toki Santiagoon saapuminen oli tälläkin kertaa hieno kokemus. Mutta tämä Finisterraan tulo oli omanlaisensa huipentuma.

Mitä tällä etapilla tuli toisten kanssa juteltua, niin jäi sellainen vaikutelma, että suurin osa tänne saakka vaeltavista oli vähintäänkin toisella caminollansa.

Tyytyväisenä päivän kokemuksiin, niin kuin yhtälailla koko reissuun, hakeuduimme illaksi kivaan ravintolaan nauttimaan kunnon illallisen.........

Ja...... sehän oli tietysti Pulpoa, Galician rannikkoseudun suurinta herkkua.

Merta kohti

18.10  2016  Tunnelma tiivistyy

Oliveiroan jälkeen vuoret tulevat aina vaan kauniimmiksi. Paratiisimaisten metsien lomassa solisee vuoripuroja, siellä täällä suurempikin joki. Kulkijoita näkyi olevan yllättävänkin runsaasti liikkeellä.

Sykekäyrä sai uuden piikin kohdassa, jossa reitti haarautuu Finisterran tai Muxian suuntiin.

Meille Finisterran suunta oli etukäteen suunniteltu valinta. Siispä risteyksestä vasemmalle.

Vielä oli kilometri poikineen jäljellä mukavaa ylängöllä puikkelehtivaa polkua. Ajatukset pysyivät koko ajan niissä ihmisissä, jotka vuosisatojen kuluessa ovat samaa polkua tallanneet. Ei ihme, että polku on niin hyväkuntoisena säilynyt, kun sitä lakkaamatta askeleet kuluttavat. Eipähän ainakaan pääse pusikoitumaan.

Aika ajoin polku laskeutui laaksoihin joissa purot solisivat. Muutama rakennettu levähdyspaikkakin oli.

Eräässä risteyksessä on vanhaakin vanhempi risti.

Tällaisia "kaksipuoleisia" ristejä olimme reitillä nähneet jo satoja. Niissä on aina ristin toisella puolella Neitsyt Marian hahmo, lapsi sylissään. Ja toisella puolella ristiinnaulitun hahmo.

Tämän ristin oli kyllä kenties satojen vuosien kuluessa sateet ja tuulet piiskanneet niin muodottomaksi, että hahmoja tuskin erotti.

Aikamoisen kasan kiviä ovat vaeltajat ristin juurelle tässäkin kiikuttaneet.

Ristiä ja kivikasaa siinä olimme ihmettelemässä, sekä mietiskelemässä kuinkahan monta askelparia on siitä ohi kulkenut satojen vuosien kuluessa, kun yht'äkkiä saimme nähdä merkillisen ilmiön - suorastaan " taivaan merkit".

Lentokoneet piirsivät meille ihan ikioman ristin.

Mikähän sanoma tuollakin oli, ihmettelimme. Ei tuollaista ihan joka päivä näe, vaikka lentoliikenne nykypäivänä tolkuttoman vilkasta onkin.

Oli risti ainakin oikeassa suunnassa - Finisterran suunnassa. Sitä kohti oli hyvä suunnistaa. Samaan tapaan kuin muinaiset vaeltajatkin ovat tähtimerkkien opastuksella sinne löytäneet.

Viimein SE sitten tapahtui - meri tuli näkyviin.

Se oli sykähdyttävä hetki, jos mikä.

Tuon hetken voi vaeltaja kokea monella tavalla. Satuimme siihen yhtä aikaa kolmen italialaisen nuoren miehen kanssa. Siinä oli tunnelma, kuin orivarsat olisi juuri laskettu laitumelle. Sellaiset pukkihyppelyt pojat heittivät ilmoille.

Meille riitti hetken istahtaminen pientareelle - hengähdys ja hiljainen huokaus. Halusimme tallentaa tuon hetken muistojen pitkään helminauhaan, ikuisesti siellä säilymään.

Tuosta kohdasta alkoi aivan mahdottoman jyrkkä laskeutuminen alas merenrantaan, missä leppoisassa lahdelmassa on kaksoiskaupunki, Cee/Corcubion.

Me olimme katsoneet majapaikaksemme Cee'n puolelta albergue Moreiro'n. Albergue on hyvällä paikalla, lähellä keskustan kaikkia palveluita. Majoitusmahdollisuuksia kaupungissa näyttää olevan vaikka millä mitalla, mutta Moreiro on hyvä yksityinen vaihtoehto. Ainakin talossa on hyvä keittiö ja kerrossänkyosaston lisäksi muutama edullinen 2hh huone.

Cee/Corcubion on hyvä paikka yöpyä ennen Finisterraa, mikäli vain aikaa on, sillä muussa tapauksessa viimeiseksi päiväksi jää matkaa Oliveiroasta lähes 35 kilometriä.

Tästä sitä on viitisentoista kilometriä, mikä tarkoittaa, että Finisterraan ehtii hyvin jo puolen päivän aikoihin.

Horreoiden maassa

17.10  2016  Asuttiinkin horreossa

Galicia'an maaseudulla metsästys on erittäin yleinen harrastus. Suuria metsästysporukoita näkee caminoreitin varrella usein. Pääasiallinen metsästyksen kohde ovat kauriit, mutta jäniksiäkin jahdataan. Onpa siellä täällä joitakin linnustajiakin nähty.
Eniten metsästäjälaumoja näkee viikonloppuisin - varsinkin sunnuntaina. Silloin maalaisteitä pitkin näkee ajelevan maastureita, perässään hauskan näköisiä peräkärryjä - koirankoppeja.

Ohikulkevia vaeltajia metsästäjät tervehtivät iloisesti. Minkäänlaista häiriötä ei kumpikaan osapuoli näytä toisilleen aiheuttavan.
Se ei meille selvinnyt mitä sitten ajattelivat kummallisen näköisiä pakkauksia selässään kantavista kulkijoista nämä kantturat, jotka navettansa luukusta uteliaina pällistelivät.

Ehkä ne olivat moisiin koppakuoriaisiin tottuneet, samoin kuin tämä kunnon vahtikoira.

Mitä lähemmäs rannikkoa tultiin, sitä enemmän tien varsilla oli horreoita. Useimmat niistä on rakennettu täysin kivestä - ainakin ne vanhimmat. 1920 luku näyttää olleen oikea horreoiden rakentamisen kulta-aika. Sen aikaisissa horreoissa nimittäin on useimmiten päädyssä vuosiluku taltattuna kiveen.

Oliveiroa'n kylä oli varsinainen horreoiden valtakunta. Siellä horreoita oli vieri vieressä. Näytti siltä, että jokaisella talolla oli horreoita useampi kappale. Majapaikaksemmekin saimme horreon.

No, se oli sentään tuo punainen talo taustalla - albergue Horreo. Ja hyvä majapaikka olikin. Majoituksen lisäksi paikassa oli hyvä ravintola ja poikkeuksellisen kiva ja ystävällinen henkilökunta. Niin tässä kuin monessa muussakin majapaikassa olemme tulleet näkemään, kuinka tärkeä elinkeino tämä pyhiinvaellus on caminoreitin varrella asuville paikallisille.

Majoitus/ravitsemusyrityksissä työmahdollisuuden saa hyvin usein kolmekin sukupolvea. Lainkaan harvinaista ei ole se, että majoitusasiat hoitaa sirkeä, kielitaitoinen nuoren polven tyttölapsi. Ravintolan baarimikkona häärii tytön isä tai äiti tai molemmat ja keittiöstä huolehtii talon vanha emäntä.

Vanha isäntä saattaa ajella tavaratäydennyksiä ja siinä ohessa taksikyytejä. Niin oli ainakin tässä perheyrityksessä.

Takkatulen äärellä

16.10.  2016 Vilaseriossa

Negreirasta lähtiessämme sade oli poissa. Täysikuu oli jälleen taivaalla johdattaen meitä kohti länttä.

Kuukausi oltiin siis oltu taipaleella ja loppu häämötti. Negreiran kaupunki uinui vielä untaan meidän astellessa iloisin mielin kohti uutta päivää. Lukuisia silmiään hierovia vaeltajia purkautui kaduille useista kaupungin keskustassa olevasta alberguesta. Kapasiteettia kaupungissa näytti riittävän.

Kaupungin jälkeen kiivettiin jälleen sumuisille vuorille. Ei kuitenkaan satanut. Päin vastoin. Vähä vähältä ilma kirkastui ja iltapäivällä aurinko taas lämmitti.

Polku oli kaunista ja helppokulkuista. Keltaisten nuolien ja simpukkamerkkien lisäksi polun varsilla alkoi yhä enemmän olla mainoksia majapaikoista seuraavissa kylissä. Ei mainoksia ihan häiriöksi asti ollut - ei niin kuin Mannerheimintiellä, mutta paljon kuitenkin. Kyllähän niistä moni vaeltaja itselleen majapaikan bongasi.

Meilläkään ei mitään opaskirjaa ollut. Hyvänä ohjeena oli Santiagosta saatu suullinen neuvo:

Majoituskapasiteetti kyllä riittää. Nukkumapaikka löytyy jokaiselle varmasti.

Kyllä me kuitenkin etsimme kortteerimme netistä - eroski.consumer.es sivuilta.

Vilaserio'ssa majapaikaksi valikoitui Casa Vella. Kuvien perusteella viehättävä kotimajoitusta muistuttava yksityinen albergue.

Kodinomainen paikka olikin. Isohko omakotitalo puutarhoineen. Makuusalissa oli kerrossänky paikkoja runsaalle kymmenelle hengelle. Yläkerrassa pari 2hh huonetta lisää.

Olohuone oli suuri, sitä hallitsi valtavan kokoinen takka. Olohuoneessa myös aterioitiin talon valmistama menu.

Pihalla oli tarjolla jälkiruoaksi kiwi hedelmiä ja leikkiseuraksi kissoja.

Majatalo täyttyi pikku hiljaa iltaa kohden. Vieraita tuli yllättävän monelta suunnalta maailmaa. Erityisen rattoisaa juttuseuraa oli brasilialainen kolmikko, joista yksi oli jopa käynyt Suomessa ja tunsi suomalaisia vitsejä ja pahoja tapoja kirosanoineen.

Talon isäntä koitti pitää suuressa takassa yllä jonkinlaista tulta lämpöä antamaan, mutta huonolla menestyksellä. Vähän jokaisella asukkaalla tuli illan mittaan vilu. Taisi talon väellä olla selvästi vajausta polttopuuvarastossa, koska eivät tohtineet suurempaa liekkiä laittaa.

Loppuillasta muutamilla oli suorastaan kylmä. Saksalainen nainen uhkasi jäädä takan ääreen yöksi nukkumaan.

Viileältä meistäkin nukkumaan mennessä tuntui. Kaivoimme rinkoista esille Ourensesta ostamamme filtit, talon tarjoamien filttien lisäksi. Meillähän ei alun alkaen tällä reissulla ollut lainkaan makuupusseja ja joissain majapaikoissa aikaisemmin filteistä oli ollut pulaa.

Kahdesta filtistä huolimatta nyt kyllä ensimmäisen kerran kaikilla caminoillamme koskaan päätimme nukkua päällysvaatteet päällä.

Eikä yöllä palellut.

Kymmenen ihmistä suht' pienessä salissa lämmitti toinen toistaan tehokkaasti.

Kohti Finisterraa

15.10.2016  Löytöretki jatkuu

Vietimme Santiagossa kokonaisen päivän -lepopäivän. Istuskelimme tuntikausia Plaza Obradoirolla, seuraillen saapuvia vaeltajia. Joka ikinen tulija näytti yhtä onnellisilta kuin omat tunnelmammekin olivat. Siinä ei rakot, eivätkä muut matkan rasitukset tuntuneet missään.

Kun sitten uuden  päivän aamuna aloitimme vaelluksen kohti Finisterraa, pilvet enteilivät sadetta.

Eikä aikaakaan, kun alkoi ropista. Ja alkoikin oikein kunnolla. Onneksi ei tuullut.

Bussikatoksessa vedimme sadekamppeet ylle. Eipähän ollut turhaan kannettu sadevarusteita. Ihmeen kauan olimmekin saaneet kantaa niitä repussa. Vasta viimeisenä päivänä ennen Santiagoa niitä oli tarvittu - ja nyt.

Meidän tavallisilla sadetakeilla ja - housuilla on se pieni huono puoli, että lahkeesta pääsee valumaan vettä kenkiin. Siihen lääkkeeksi olimme ensimmäisellä vaelluksellamme kokeilleet gaitereita, kenkien suojia, mutta todenneet ne hankaliksi.

Siinä tuota ongelmaa ihmetellessämme meidät saavutti, pitkässä, pitkässä ylämäessä valkopartainen, vanhempi mies. Selvästi kokenut vaeltajakonkari.

Mies käveli kovaa vauhtia ylämäessä -  pelkät sandaalit jalassa.

En voinut olla kysymättä mieheltä, että kuinka pitkän matkan hän on sandaalit jalassa tullut.

Barcelonasta, sanoi ukko.

Ja monta, monta caminoa ennen tätä, mies jatkoi.

Kaikkea sitä näkeekin täällä, me hämmästelimme. On siis niin uskomattomia juttuja nähty, että jo alkaa tuntua siltä, että mikään täällä ei ole ihmeellistä.

Eipähän kastu kengät, supattelimme. Tai no, kastuu, mutta ei haittaa, kun ei ollut sukkiakaan.

Sade piiskasi yhä kovemmin vasten kasvoja lähestyessämme Negreira'a. Sateessa seikkaili kanssamme merkittävästi enemmän kanssavaeltajia, kuin mihin olimme reissullamme tottuneet.

Tuleehan Santiagoon kaikkiaan lähes kymmenestä suunnasta vaeltajia. Ja aika useat haluavat jatkaa "maailman ääriin", jonne Santiagosta johtaa ainoastaan yksi reitti.

Anjanat ovat espanjalaisen taruston mukaan haltijoita, jotka elävät metsissä. Haltijat haluavat tehdä hyvää kaikille metsässä kulkijoille - totta kai, myös vaeltajille.

Hyvien haltijoiden hengessä majatalon emäntä on antanut nimen majatalolleen -

Albergue Anjanas.

Sen niminen albergue on aivan ensimmäisenä vastassa kun saavutaan Negreiraan.

Voimakas sade sai meidät pysähtymään sinne.

Sarah, emäntä/hospitalera, otti meidät lämpimästi vastaan espanjalaisittain, poskisuudelmin. Välittämättä siitä, että olimme aivan likomärkiä. Vaateista tippui vettä, kengät litisivät ja paperit kastuivat hihoista valuvista pisaroista, kun kirjoitimme nimiämme kirjoihin ja kansiin.

Pääsimme sisään lämpimään, puhtaalta tuoksuvaan huoneeseen - ja lämpimään suihkuun.

Nopeasti olimme valmiit lähtemään ulos aterioimaan ravintolaan, jonne Sarah meidät opasti. Saimme mukaan sateenvarjot. Tosin pahin sade oli tuolloin jo tauonnut.

Palatessamme oli huoneemme oveen ilmestynyt privado - lappu. Huoneessa oli toki kolmekin kerrossänkyä, mutta kun majoittujia oli kuitenkin tullut vähemmän, emäntä halusi antaa meille yksityisyyttä.

Alakerran oleskelutiloihin hän oli sytyttänyt tulen takkaan ja sanoi meille - Romantico......

Kyllä Anjanat toimivat - hyviä ovat haltijat.

Aamulla meitä odotti täydellinen aamiainen olohuoneen pöydällä ja tuoleilla pyykkimme kauniisti viikattuna.

Santiagossa

13.10  2016 Dos peregrinos de Finlandia

Aamulla slovakialaisten pappi tuli, jogurttipurkki kädessään,  juttelemaan kanssamme. Harmitteli kovasti, ettei missään ollut tietoa iltaisesta messusta lähikappelissa, jossa me sattumalta pääsimme osallistumaan messuun.
Yleisesti kuitenkin on niin päin, että albergueilla on ilmoitukset lähellä olevista messuista. Tai sitten hospitalerot kertovat niistä. Täällä informaatiossa oli tapahtunut harmillinen unohdus, ennen kaikkea noiden slovakialaisten kannalta katsoen.

Aamu oli sumuinen ja satoi. Ei kovaa vaan tihuuttamalla. Pimeässä metsässä, otsalamppujen valossa oli aavemainen tunnelma. Kylmät väreet kulkivat ihoa pitkin, kun metsässä alkoi kuulua vihlovaa kirkunaa. Kirkuna liikkui korkealla eucalyptus puiden latvuksissa. Ääniä tuntui kuuluvan useista eri kohdista. Pakko olla jotain lintuja, päättelimme.
Äänet olivat meille täysin outoja.

Kaikessa rauhassa, mieliala korkealla jatkoimme etenemistä kohti Compostelaa. Vähitellen aamu valkeni. Pienen kylän liepeillä oli variksia langoilla ja kun tulimme niiden kohdalle, alkoi tuo sama kirkuna. Onpa omituisia variksia täällä. Ei meidän kotivarikset tuollaista ääntä pidä.
Kai se sitten on niin, että variksillakin on oma kieli täällä - Espanjassa.
Niin kuin ihmisilläkin.

Pian sade lakkasi ja aurinkokin vilahti sen verran, että riisuimme sadeasut pois. Montaa minuuttia sitä autuutta ei riittänyt. Uusi sadepilvi tuli päälle ja oli pakko vetää sadeasut takaisin. Alkoikin tulla vettä oikein tosissaan. Onneksi tultiin kylään, jolla on hauska nimi - Susana.
Kylän risteyksessä kysyttiin baaria.
Tuolla kauempana on, sanoi iäkkäämpi nainen ja viittasi ison tien suuntaan.
Hetken kävelimme epävarmoina. Voi olla, että on, voi olla että ei , mutta onko auki. Ei sitä koskaan tiedä.

Oli nainen oikeassa. Baari siellä oli. Ja oli onneksi oli aukikin.

HERMO  BAARI

Olipa meille sopiva nimi baarilla. Saimme hetken lepuuttaa hermoja huolellisesti. Olihan siinä sadeasujen kanssa temppuillessa jo meinannutkin hermo mennä.

Eihän meillä, eläkeläisillä mitään syytä ole hermojen mennä. Sateen sattuessa sateessa, niinhän se vanha sanonta kuuluu. Täällä , Caminolla, jos hermo menee niin sitten on ihminen kyllä väärässä paikassa. Sitten ei ole ollenkaan oivaltanut Caminon oikeaan henkeä. Tämähän on kokonaisuutena mitä parasta hermojen lepuuttamista.

Ei meillä, eläkeläisillä toki kotioloissakaan mitään syytä ole hermoja kuluttaa. Leppoisaa elämää. Sana kiire on kokonaan unohdettu. Toisin oli ennen.

On ne hermot joskus kiireisinä vuosina kovilla olleet. Tuttuja ovat kehä-ykkösen aamuruuhkat, tai vaikkapa unettomat yöt taloudellisten huolien kanssa. Kaikilla niitä hermoja koettelevia hetkiä elämässään on. Emme me millään lailla poikkeuksia ole.

Kunnialla kuitenkin olemme tähän elämän vaiheeseen selvinneet ja saamme nauttia täällä yhdessä siitä, että olemme löytäneet tällaisen oivallisen elämän eläkeläiselle  - olemme löytäneet Caminon.

Sadeasut yllä piti jatkaa matkaa.

Tunnelma kohosi sitä mukaa kuin maastokin lähestyttäessä Santiagoa. Luonto oli kuitenkin kaunista sateesta huolimatta. Kauniisti usva lepäsi ympärillä olevilla vuorilla.

Useassa kohdassa tie oli katettu pitkillä viiniköynnös rakennelmilla. Reitti kulki maalaismaisessa ympäristössä, kauniissa sellaisessa, aina siihen saakka kunnes........

Katedraalin tornit tulivat näkyviin. Eli saapuminen "pyhään kaupunkiin", meille nyt toisen kerran, on tältä reitiltä täysin toisenlainen kuin ranskalaisen reitin suunnalta.

Yhtä lailla, tässä kohtaa sydän otti kyllä lisää kierroksia. Jotenkin alkoi jännittää.
Mieleen kohosivat muistot siitä, mitä koimme silloin kun sen ensi kerran saavutimme. Silloin se oli jotain suurta. Silloin se oli sellainen - kerran elämässä - kokemus.
Tällä kertaa se on varmasti toisenlainen. Mutta ajatus ja muisto edellisestä sai liikuttumaan. Oli pakko istahtaa kadun varren kaiteelle ja vain tuijottaa noita torneja.

Majapaikkaamme oli tosi helppo tulla tästä suunnasta. Olimme varanneet huoneen kahdeksi yöksi

aivan rautatieaseman lähellä olevasta Hostal Abrente'sta. Eli kun heti Sar- joen ylitettyämme käännyimme vasemmalle niin paikka oli kohta siinä.

Hostellin hintaan ( silloin 35eur/yö ) kuului jopa aamupalakin ja hostellin pitäjä antoi käteen kortin kehottaen näyttämään sitä kun menemme syömään sadan metrin päässä - aseman ohi kulkevaa katua alas päin - olevaan Restaurante Roma'aan. Eikä tarvinnut katua vinkkiä. Ateria oli loistelias ja edullinen ( silloin 9 eur/henkilö ) verrattuna ainakin vanhan kaupungin useimmiten erittäin kalliisiin ruokapaikkoihin.

Loistavan aterian jälkeen oli mukava mennä vaikka jonottamaan pyhiinvaeltajien toimistolle todistusta ( compostela ) suoritetusta vaelluksesta. Tällä kertaa saimme jonottaa puolitoista tuntia. Niin paljon tuohon aikaan oli tulijoita kaikilta reiteiltä. Jälkeen päin saimme kuulla, että sinä päivänä oli kirjoitettu yli 1100 todistusta ja seuraavana päivänä joka oli perjantai, tulijoita oli hieman yli 1400 vaeltajaa. Suuria määriä molemmat.

Perjantai on ilman muuta vilkkain saapumispäivä. Se johtuu siitä, että perjantai illan messu on varmin messu, jossa keinutetaan Botafumeiro suitsutusastiaa.

Todistusten saamisen jälkeen me menimmekin suoraan katedraalille messuun.

Messun kestäessä hieraisimme silmiämme toisenkin kerran. Messua oli toimittamassa aamulla jututtamamme slovakialainen pappi - kuvassa punakaapuinen, tumma hiuksinen vasemmalla.

Yksi messun vaikuttavimpia tunnelman luojia on takuulla se nunna joka uskomattoman kauniilla äänellään "kuljettaa" messua eteen päin pappien toimitusten lomassa.

Liikuttavahenkinen toimitus sai silmäkulmat kostumaan. Ajatukset kulkivat kuluneisiin päiviin. Mieleen painuneisiin hetkiin.

Koettu oli 27 päivää ja takana oli  496 kilometriä.

Kiitos jokaisesta päivästä.

Kiitos jokaisesta kilometristä.

Kiitos unohtumattomista hetkistä yhdessä kulkien.

Kiitos jaloille, että kestivät.

Kiitos vuorista, laaksoista, lumoavasta luonnosta.

Kiitos Hänelle, joka kaiken tämän antoi tapahtua.

Kiitos jokaisesta hetkestä.

Desde Salamanca dos peregrinos de Finlandia.

Ja päätteeksi botafumeiroa keinutettiin urkumusiikin juhlavasti säestäessä.

Iltahartaus

12.10.  2016  Viimeinen ilta ennen Santiagoa.

Kaukana kimmeltää tähti,

jota kohti me raahaudutaan,

niin kuin aavikon ahkerat kuoriaiset,
päivä kerrallaan.

Näin laulaa Tuure Kilpeläinen Erämaa, Erämaa laulussaan.

Mikäpä paremmin kuvaisi meitä täällä raahautumassa kohti tähteä  - Santiagoa.

Kuoriaisilta näyttivät toisetkin sateessa viitat yllänsä taivaltavat kulkijat sumuisessa ja sateisessa aamussa.

Santiago oli nyt jo niin lähellä ja mieliala niin korkealla, ettei pieni sade tuntunut missään.

Jaksoimme ihastella "pilviin asti" kohoavia vanhoja eucalyptuspuun runkoja. Yhtä lailla suunnattomilta, pilviin ulottuvilta, näyttivät mahtavat sillat Puente Ulla kylän kohdalla yli sumuisen Ulla-joen .

Viimeinen ilta ennen Santiagoon saapumista vietettiin Onteiro nimisessä kylässä kunnallisessa alberguessa. Albergue oli aivan uusi - tai siis vanhasta kivirakennuksesta juuri uudeksi kunnostettu.

Siisti, valoisa, ja avara rakennus piti sisällään myös modernin keittiön. Mutta ei ainoatakaan astiaa tai muitakaan keittiövälineitä.

Tämä outous on erittäin yleistä galicialaisissa kunnallisissa albergueissa.

Ei oikein ymmärrä, mitä varten tehdään hienot keittiöt nykyaikaisine liesineen kaikkineen, kun ei ole millä liesillä mitään keittäisi.

Olimme jo tunteja tuudittautuneet ajatukseen, että olemme alberguessa aivan kahdestaan.

Illansuussa tilanne kuitenkin muutttui.

Tieltä alkoi ilmestyä pieniä "kuoriaisia", yksi toisensa perään.

He olivat nuoria, noin kaksi kymppisiä slovakialaisia. Heitä tuli kaikkiaan kaksitoista - ja yksi vanhempi herrasmies heidän ryhmänjohtajanaan.

Nuoret olivat eloisia, puheliaita ja yllättävän halukkaita juttelemaan meidän kanssamme. Englannin kielellä haasteltiin.

Kerta kaikkiaan mukavia nuoria.

Meidän piti kipaista parin kilometrin päässä, jyrkän mäen alla olevassa kylässä "iltapalalla". Meillä kun ei ollut mitään kattilan tapaistakaan, millä keittää edes vettä.

Tulomatkalla huomasimme, että aivan alberguen vierellä olevassa pienessä Capilla de Santiagossa oli iltamessu meneillään. Olimme iloisia ja osallistuimme tunnelmalliseen messuun.

Alberguelle palatessamme yllätyimme perusteellisesti siitä, että tuo nuorten slovakialaisten joukko oli kokoontunut ruokailuhuoneeseen  -  ja heillä oli iltahartaus meneillään.  Joukon vetäjänä oleva mies olikin pukeutunut papin asuun ja johti hartautta. Useampia hartaita lauluja laulettiin ja pappi johti keskusteluja  - luki rukouksia.

Me hiippailimme vähin äänin peteihimme hiljentymään. Tuokion kuluttua nuoret tulivat myös.

Hiiskahdustakaan ei salista kuulunut. Uskomatonta oli heidän huomaavaisuutensa meitä vanhempia "nukkujia" kohtaan.

Kiitos heille.

Eucalyptus tuoksuu

8.10. 2016     459 Kilometriä 25 päivässä.

Ourense jäi taakse. Edessä oli hurja kiipeäminen läheiselle vuorelle. 300 metrin nousu viiden kilometrin matkalla. Vuorelta olikin sitten huikaiseva näkymä yli nukkuvan kaupungin. Oli aikainen lauantaiaamu.

Ylhäällä vuorella tuli elävä mielikuva saman tapaisesta paikasta joskus menneisyydessä. Maisema alhaalla oli vain toisenlainen kuin Kristus-patsaalla Rio de Janeirossa.

Polut eteenpäin kulkivat yhä vain rehevöityvässä maisemassa. Suuret tammimetsät antoivat tunteen suuresta luonnon temppelistä, missä lintujen kuoro piti konserttiaan. Kuvittelimme, että olisikohan se Luostarin puutarhassa kappaleen musiikki äänitetty täällä. Hyvin olisi voinut olla.

Yhtä vanhoja olivat tuon temppelin puitteet kuin roomalaisajan kiviversioissakin. Auringon säteet lankesivat oksien välisistä "kattoikkunoista". Oli rauhaisaa ottaa omia askeliaan. Omissa mietteissään.

Siellä täällä tammimetsien sekaan oli istutettu uusia Eucalyptus viljelmiä. Sumuisessa sunnuntaiaamussa tuollainen nuori Eucalyptus tuoksui  huumaavasti.

Jossain eucalyptus metsän keskellä alkoi kuulua kirkonkellojen soittoa. Soitto voimistui kulkiessamme ääntä kohti. Soitossa oli täälläkin jokin melodia, jota emme kyllä tunnistaneet.

Pyhäaamun rauha saatteli meidät Oseira'n luostarille. Luostarille, joka on ollut tuossa kauniissa laaksossa jo 1100- luvulta saakka. Rakennuksena luostari oli valtavan kokoinen.

Viivyimme luostarilla pari tuntia keräten voimia uuteen rankkaan nousuun taas vuorelle. Tuo nousu oli rankin koko reitillä toistaiseksi.

Ylhäällä rinteellä väsynyt vaeltaja palkittiin sykähdyttävällä näkymällä yli laaksossa lepäävän luostarin.

Ylämäkeä seurasi tietenkin yhtä jyrkkä ja vaikea alamäki. Siinä sai sijoitella askeliaan huolella, ettei lähtenyt kolmella voltilla kerien alaspäin.

Näillä seuduilla näimme vähemmän viinitiloja kuin olisimme odottaneet. Olisi luullut, että rehevillä rinteillä olisi ollut hyvät olosuhteet viinille. Sen sijaan viljelyksiä olikin aika vähän. Siellä täällä kasvatettiin hedelmäpuita, luumua, päärynää, omenaa ja viikunaa.

Viikunat eivät olleet vielä kypsiä. Sen sijaan aitojen vierustoilla laajalti villinä kasvavat karhunvatukat alkoivat olla.

Niitä me napsimme välipaloiksi. Ai, että olivat maukkaita, kun valitsi tummia, pehmenneitä yksilöitä. Kyllä ne hyvin viinirypäleet korvasivat energian antajina.

Pidemmän aikaa Galician maakunnan alueella kulkiessamme olimme ihmetelleet yhä lisääntyvässä määrin näkyviä puita joissa kasvoi   -  "tennispalloja" . Tähän ikään ehtineet, emmekä ole tienneet että tennispallot kasvavat puissa.

Galiciassa se sitten selvisi. Ei ne mitään tennispalloja ole.

Nehän on kastanjoita.

Saman tien selvisi sekin, että kastanjat ovat ihan syötäviä. Toreilla ja kaupoissa noita ruskeita "sisuskaluja" myytiin noin parin euron kilohintaan. Paikallinen kastanjan kerääjä opasti, että syötävän saa helposti, kun laittaa vain minuutiksi mikroon ja se on siinä.

Kokeilimme ohjeen mukaan, mutta eivät ne meidän makuhermoja oikein kutkuttaneet. Eivät maistuneet oikein miltään.

Makuasia taas. Ei kiistellä.

Galiciasta puheen ollen. Aina vaan useammin kohtasimme kylissä ja maaseudulla tyypillisiä tuon seudun rakennelmia - Horreoita

Ilman Horreoita ei Galiciaa voi kuvitellakaan, niin yleinen näky se siellä on. Eikä se ole mikään pelkkä pihan koriste - tänä päivänäkään.

Siellä kuivatetaan maissia ja muitakin hedelmiä poissa lintujen ja rottien ulottuvilta.

Monenlaisiin uusiin asioihin olivat "Liisa ihmemaassa" ja "Pikkumatti maailmalla" saaneet tutustua, mutta seuraavana olikin uusi ihme vastassa kun saavuttiin Bandeira nimiseen kaupunkiin. Sinne olivat kaupungin isät upouuden konttikylän rakentaneet albergueksi. Neljä konttia oli kytketty toisiinsa  ja keskellä oli katettu patio.

Yhdessä kontissa oli asumistilat, toisessa moderni keittiö, kolmannessa vessa- ja suihkutilat sekä neljännessä toimisto ja varasto.Todella toimiva ratkaisu. Kaikissa tiloissa oli kunnolliset ilmalämpöpumput - asumistilassa jopa omat jokaisen kerrossängyn välisessä päädyssä. Ei takuulla tarvinnut yöllä palella.

Ulkona katettu patio oli sen sijaan asiaa, koska - Alkoi sataa. Ja aika rankasti.

Illalla oli hyvä nukahtaa sateen ropinaan.