Lepopäivä Alba de Yeltes’issä

Lepo tarpeen. 0 km

Olihan se Piiiiitkä Perjantai. Kävelypäivä oli tähän astisista rankin. Vasta tänään uutisista selvisi, että eilinen myrsky, meille vastainen, oli noin 140km/ tunnissa, joka vastaa n. 40 metriä sekunnissa. 

Kuten eilen kerroin, otimme kylmän joen ylityksen jälkeen vielä sellaisen 2,5 kilometrin loppukirin. Se oli kai liikaa. Olette varmaan nähneet, kuinka pitkän matkan kilpakävelijoille käy, kun oikein pistää kaikki peliin......... tajuhan siinä lähtee.

Niin kävi meidän urhealle loppukirin ottajalle. Saimme kyllä syötyä hyvän aterian, mutta sitten....

Arja tunsi huonoa oloa ja meni ulos. Kohta paikallinen mies tuli luokseni ja sanoi, vaimosi ei ole ok.

No, ei tosiaan ollut, menin ulos ja emäntä oli tieto pois. Kovin ystävällinen mies soitti ensiapuun ja tuossa tuokiossa oli ryhmä alberguella. Siis baari on aivan alberguen vierellä.

Tutkimuksia tehtiin ja diagnoosi oli hypotermia. Kehon lämpö oli vain 33,6 astetta,  vaikka oli juuri syöty. Eli kahden joen  kahlaaminen ja kylmä (+6) vastatuuli 40m/s teki tehtävänsä. 

Tänään näimme uutisissa kuinka ihmisiä oli jopa menehtynyt. vuorilla hypotermiaan. On tämä Espanjan kevät ollut tosi ainutlaatuinen. Ja me olemme jo vaeltaneet tässä kelissä yli 800 kilometriä. Mitään vakavampaa ei ollut tapahtunut. Tarkkaan tutkittiin ja muutama päivä lepoa määrättiin. Sitten, jos olo kohentuu, voi jatkaa kävelyä. Onhan ne Konoset sun muut maratoonaritkin jatkaneet uraansa vaikka välillä on ollut tieto pois.

Unet kyllä jäi eilen vähiin, mutta saimme hospitaleralta luvan olla alberguella niin kauan kuin vain on tarpeen. Ja täällä baarilla meitä pidetään kuin kukkaa kämmenellä. Kaikki ovat iloisia nähdessään ”potilaan” iloisena ja onnellisena, ainakin siltä näyttää. Saatiin tänäänkin ihan extra hyvä menu kun jo aamulla tilattiin. Oikeasti keittiö olisi tänään kiinni.

Sää on tänään rauhoittumut ja aurinko paistaa, lämpöä tosin vain edelleen se noin+6 astetta. Pitää taas muistaa että olemme lähes 1000m korkeudella.

No, uutisia tässä katselen, niin sen runsaat sateet ovat saaneet aikaan että vettä on jokien lisäksi tullut tekojärviin siten, että ne ovat jo maksimissaan kautta maan ja ylijuoksutuksiakin on jouduttu päästämään.

Me nyt sitten jatkamme siten, että huomiseksi varattiin Giudad Rodrigosta huone hostellista. Arja menee sinne taksilla ja minä kävelen 24 kilometrin etapin. Siellä olemme pari yötä, että tulee lepoa ” lääkärin määräämä”. Ja sitten katsotaan jatkoa uusin silmin. Toden näköisesti jatketaan samalla tavalla. Pidemmät etapit, joita on enää pari, Arja menee bussilla/taksilla ja minä kävelen. Kaikki muut loput etapit ovat alle 20 kilometriä. Itse asiassa olimme sen jo suunnitelleet niin että lopussa on vain lyhyita etappeja, kun aavisteltiin, että voimat voivat ehtyä.

Sisätiloissa joutuivat paikalliset Fiestansa pitämään, meidän naapuritalossa näyttää olevan jonkinlainen ”kerho”. Meillä edelleen hyvä Donativo yö vietettävänä. Kuultiin juuri, että monilla pienilläkin paikkakunnilla on vaeltajilla suuria ongelmia tällä Semana Santalla, pääsiäisviikolla, kun paikalliset,  kylistä ammoin muuttaneet ihmiset palaavat kotiseuduilleen vapaapäiviksi ja kansoittavat kaikki mahdolliset majatalot. Se on niin, että ainoastaan kunnalliset alberguet, kuten tämä, ovat pyhitetyt pelkästään pyhiinvaeltajille.

Tällaista täällä tänään, Hyvää Pääsiäistä kaikille lukijoillemme. Olemme”otettuja” siitä, kuinka runsaasti Teitä on mukanamme.

San Munoz- Alba de Yeltes

41. Vaelluspäivä. 26km

Illalla tosiaan oli krkossa messu. Messun jälkeen kirkon sivusiipeen oli konstruoitu viimeinen ehtoollinen. Sen äärellä seurakuntalaiset lukivat rukouksia. Me rauhoituimme omaan hiljaisuuteemme alberguelle. Muita ei tullut, olimme taas omillamme.

Yöllä satoi ja myrskysi rajusti. Onneksi yöllä, ja se meni ohi. Aamu oli kuulas ja kylmä, +1astetta. Kylästä lähdettiin ulos talsien ensin 4 km asfalttitietä. Sitten kaikki muuttui.

Lähdettiin oikeaan erämaaseikkailuun. Mukavaa metsätietä, sitä sitten riitti. Oli kertakaikkiaan makeaa kävellä. Linnut lauloi ja aurinko alkoi pikkuhiljaa lämmittää. Jos oli tie helppo kävellä, oli suunnistaminen sitäkin haasteellisempaa. Vähän väliä piti tarkistaa maps’ista mikä polku olisi oikea. Välillä polkuja haarautui useampaan suuntaan, eikä missään ollut keltaisia tai muita nuolia.

Olisi kyllä oikeastaan mahdotonta selvitä tästä etapista ilman GPS laitteita, koska reitti oli käytännössä koko matkan samanlaista suunnistamista.

Olimme saaneet alberguella infoa, että reitillä on kaksi kiertotietä jokien tulvimisen takia. Ensimmäinen oli 9 km kohdalla. Siitä selvittiin maps’in avulla sujuvasti, eikä lisämatkaa juurikaan tullut.

Toinen kiertotie piti olla 21km paikkeilla. Mutta, mutta, yllättäen jo 15km kohdalla oli joki, leveä ja syvä. Eikä mitään mahdollisuutta kiertää. Ei auttanut kuin ottaa kengät, sukat ja housutkin pois, kun koko syvyyttä ei nähnyt. Sitten vaan rohkeasti yli.

Toisella rannalla puettiin ja samalla pidettiin evästauko. Onneksi aurinko lämmitti, eikä ennustettua sadetta näkynyt, vielä. Samaan aikaan siihen putkahti kaksi pyöräilijää, jotka olivat ainoat koko päivänä näkemämme ihmiset. Sen sijaan pian tuon jälkeen tuli polulla vastaan yksinäinen, jostain tarhasta karannut possu. Possu oli säikky, jatkoi omaa vaellustaan. Ja me omaamme.

Vähitellen maasto alkoi muuttua mäkisemmäksi, mentiin ylös ja alas. Alhaalla oli aina jonkinlainen joki, tai vähintään puro, joiden yli kyllä pääsi kiviä pitkin. Sitten viimein noin22 km kohdilla tuli se pahin. Leveä, voimakkaasti virtaava joki. Ohjeen mukaan sen olisi päässyt ylittämään siltaa pitkin kävelemällä kilometrin ylävirtaan joen vartta. Ja sitten toista rantaan takaisin.

No, meinattiin, että on jo kerran otettu kengät pois niin menee se toinenkin. Tuumasta toimeen. Kohta jo oltiin kivisen joen yli toisella rannalla. Vettä oli tässäkin polvea myöten, niin kuin edellisessäkin.

Siitä piristyttiin niin että viimeiset kilometrit kylään asteltiin lähes kilpakävelyvauhtia. Oli ehdittävä ennen neljää, että saadaan syödäksemme, ja toiseksi että ehdimme uhkaavan sateen alta pois.

Kylässä tuli vastaan heti ruuan tuoksu, baari lähellä. Olikin, mutta oltiin takaovella. Sisälle kun löydettiin, saimme aivan mahtavan aterian. Samalla baarin täti soitti vieressä olevan alberguen hospitaleralle joka pika pikaa tuli päästämään meidät majoittumaan jo ennen kuin ruoka oli lautasella.
Samalla alkoi sataa räntää ihan kunnolla.

Ruoka nautittiin kaikkine salaatteineen ja viineineen. Olikin oikein kunnon Pitkä Perjantai. On tässä venähtänyt levon merkeissä myöhään iltaan asti.

Palataan huomenna asiaan.......

Robliza de Cojos - San Munoz

40. Vaelluspäivä. 20 km

Illalla istuttiin kylän ainoassa baarissa. Baari muuten ei ole torstaisin auki. Jos sellaisena päivänä sattuu kylään, on ainoa mahdollisuus ateriointiin kävellä 1,5km ison tien varteen, siellä on huoltoasema ja hyvä ravintola. 

Me saimme baarilla hyvän vinkin kävellä juuri sinne suuntaan aamulla, sillä varsinaisella reitillä on noin kuuden kilometrin kohdalla joki, jossa on niin paljon nyt vettä että olisi kahlattava vyötäröä myöten. Siellä on joskus ollut silta, mutta siitä on enää pilarit jäljellä. Kuivana aikana kyllä pääsee kahlaamalla nilkkoja myöten mutta nyt ei.

Oltiin me siellä baarilla aikamoisia nähtävyyksiä. Paikalliset, joita illan aikana tuli baarin täydeltä, ihmettelivät että miten on jotkut suomalaiset voineet eksyä tällaiseen kylään, ja kun kerroimme että Malagasta asti ollaan kävelty niin ihmettely vain suureni. 

Aika askeettisen yön jälkeen ei kahlaaminen vyötäröä myöten suuremmin houkutellut. Siispä suunnattiin isolle tielle. Hyvin me siitä yöstä askeettisissa oloissa selvittiin ja aamupalakin oli runsas, koska saatiin illalla minimini ostoskeskuksesta ihan riittävästi ruokatarvikkeita ravintorikkaaseen  aamiaiseen, jos sitä vertaa espanjalaisten tostadaherätykseen. Olihan se kontrasti edellisen yön hotellielämään melkoinen, mutta nyt oltiin sitten omillamme, siis pyhiinvaeltajia.

Rekkamiesten kansoittamassa baarissa istahdettiin kahvikupposen verran, sitten jatkettiin N620 valtatien reunaa. Rekat jyräsivät viereisellä moottoritiellä töräytellen tervehdyksiä. Jo kahden kilometrin kohdalta, Villalba tienhaarasta olisi päässyt reitille, mutta me jatkoimme vielä 4 km Aldehuela’an jossa oli seuraava baari. Saimme siten uudet kahvit ja tostadat. Siitä sitten käännyimme pikkutielle, joka johti reitille.

Päivän sää oli viileä, ei ollut tarvetta vähentää vaatetusta, vaikka aurinko välillä pilvien lomasta näyttäytyikin. Kylmä, vastainen tuuli puhalsi koko päivän ja lämpöä oli enimmillään +6 astetta.

Kävelymatka on kutakuinkin sama ison tien kautta kuin reittiä pitkin, välttyi vaan kastumiselta.

 Ja sitä savannia, preeriaa tai mitä se lieneekään oli vielä ihan riittävästi. Muutama jokikin, mutta niistä pääsi sujuvasti yli.

Reitillä on nyt kummastusta herättävästi keltaisia nuolia molempiin suuntiin. Kuvan tolpan merkki ja nuoli on Salamancan suuntaan, emme vaan keksi miksi. Päinvastainen on meidän suuntamme.

Reitillä on maatiloja harvassa mutta sitäkin suurempia. On lehmiä, lampaita ja vuohia, isoja ja pieniä. Päivän loppupuolella kohtasimme lammaslauman paimenineen, koiria oli apuna viisi.

Samoilla seuduilla järjestivät uljaat kotkat meille lentonäytöksen. Niitä oli ilmassa  parikymmentä yhtä aikaa. Valitettavasti kännykameroilla ei niistä kummoisia kuvia saa.

Loppui se erämaavaellus viimein ja tultiin pieneen kaupunkiin. Tuntui ensin autiolta. Kohta tapasimme miehen, joka opasti meidät ensimmäiseksi kaupalle, koska se oli juuri menossa kiinni, eikä ole enää illalla auki, kun on kiirastorstai. Matkalla näytti talon jossa asuu Tomas, jolla on avain alberguelle, joka on aivan kylän toisella laidalla.

Ostokset tehtiin sitä silmällä pitäen että pastaa keitetään, kun tiedettiin että alberguella on kunnon keittiö. Sitten palattiin Tomaksen talolle, mutta edelleen ei ollut ketään kotona. Joku ohikulkenut mies kävi naapuritalossa ja löysi naapurin, jolla oli vara-avain ja lupa antaa alberguen avain peregrinoille.

Eikä kauaa kestänyt kun jo pastat porisivat kattilassa ja syötiin runsas oma menu alberguen keittiön pöydän ääressä. Päälle maistuvat päikkärit lämmittimen vierellä pikkuisessa kahden sängyn huoneessa. Caminoelämää makeimmillaan.

Saimme myös vihiä, että kylän kirkossa olisi illalla messu. Saa nähdä, kirkonkellot ainakin ovat soineet vähän väliä tässä iltapäivän aikana.  Lähdetään tutustumaan tilanteseen.

Tällaiset jututt tänään, huomenna uusia uutisia samalla kanavalla..............

La Rad - Robliza de Cojos

39. Vaelluspäivä. 21 km

Eilen illalla koimme ristiriitaisia tunteita. Asuimme hotellissa. Eihän peregrinon, pyhiinvaeltajan pitäisi asua hotellissa. Ei niin, mutta kun muuta ei ollut. Pyhiinvaellus on myös sitä, että on elettävä hetkessä. Sen olemme oppineet. Olemme oppineet tulemaan toimeen kulloinkin saatavilla olevissa olosuhteissa. Kävellään, syödään, pestään pyykkiä ja pestään itsemme silloin kun siihen on tilaisuus. Ei sen ihmeellisempää.

Yhtä hyvin me voisimme ajella autolla ympäri Espanjaa ja asua viiden tähden hotelleissa, mutta se ei ole meidän juttu. Olemme asemoituneet tilanteeseen, caminoelämään, jossa eletään hetkessä. Ei tarvitse haikailla mitään muuta kuin sitä mitä kulloinkin ympärillä on. Se on helppoa. Kukaan ei voi tietää onko se hullua vai ei. Ainakin se on helppoa. Ja jos on uskominen kaikkia terveysintoilijoita niin liikunnallinen elämä ilman stressiä pitäisi olla terveellistä. 

Usein olemme keskenämme pohtineet, kuinka hulluina meitä pidetään. Pitäkööt ketkä pitävät , me olemme tiemme valinneet. Ja sillä pysymme, koska olemme onnellisia tällä tiellä.

Ehkä tätä voi verrata siihen , että on viikkokausia merellä. En tiedä kun emme ole sitä kokeilleet. Mutta voisin kuvitella, että niillä jotka ovat omistautuneet purjehdukseen, kokevat samanlaisia tunteita. Laulussakin sanotaan: kaikki paitsi purjehdus on turhaa. Tuohon kun vaihtaa sanan Camino niin sama asia se on.

Se on aika jännää, miten tähän caminoelämään on nyt rutinoitunut , kun on niinkin monta viikkoa tien päällä ollut. On tottunut siihen, että aina ei kaikki ole niin kuin pitäisi olla. Ei osaa hermostua jos ei tule lämmintä vettä, tai ei vettä lainkaan. Kai sitä sitten huomenna taas tulee. Ja vastaavasti on suuri nautinto kun on aurinkoinen, lämmin päivä ja kun saa kahvit kesken päivän kävelyn - yllättäen.

Täällä jos missä osaa silloin antaa suuren kiitoksen luojallemme, jonka käsissä jokainen hetkemme tässä elämässä viimekädessä kuitenkin on. Voi vain sanoa vanhan laulun sanoin;

Saan olla niin paljosta kiitollinen.
Kunhan vain osoittaa muistaisin sen
Se lahjoista suurin on mun kohdallain
Kun tänne mä syntyä sain
En päivääkään vaihtaisi pois...........

Se siitä eilisestä. Sitten tähän päivään. Aamu valkeni kuulaana, mutta silti aika lämpimänä. Ei  tarvinnut laittaa merinoja alle. Oman aamupalan jälkeen lähdettiin ensin valtatien laitaa vajaan kilometrin, sitten siirryttiin mukavalle peltotielle jota käveltiin noin neljä kilometriä.

Suuren talon pihan kautta siirryttiin isommalle, hiekkapintaiselle maalaistielle. Talon pihalla meitä tervehti kymmenkunta koiraa hännät heiluen. Maalaistietä oli nautinto kävellä. Aurinko paistoi ja näkymät olivat kauniita. Tilat olivat suuria, paljon lampaita ja lehmiä. Eteläisessä horisontissa häämötti korkea lumihuippuinen vuori. Erään suuren lammastilan portin pielessä istahdimme evästauolle. Siellä täällä oli tiellä joitakin vesilammikoita, mutta ei varsinaisia jokia. Ikäänkuin tällä seudulla olisi kaikkiaan satanut vähemmän kuin muualla, niin kuivan näköistä maasto on.

 

Tuota fantastista hiekkatietä riitti loppumattomalta tuntuvat yli 15 kilometriä kunnes viimein tultiin asfaltille. Juuri siinä ennen valtatietä oli sikatila, jossa tarhassa telmi emakkopossuja pikkupossuineen. Niitä olisi katsellut kauemminkin, mutta nälkä kurni jo vatsassa, niin piti kiirehtiä parin kilometrin päässä olevaan kylään.

Kylässä kävelimme pienen kierroksen kunnes tulimme takaisin heti alussa olevalle baarille. Siellä saimme syödäksemme ja sattumalta tapasimme miehen jolla on avain alberguelle.

Hän käveli kotiinsa ja neuvoi meille minne tulla syötyämme, suoraa tietä viimeinen talo oikealla, keltainen. Niillä ohjeilla kävelimme, ensin väärälle keltaiselle talolle. Siellä ei ollut ketään, sitten oikealle ja siitä miehen kanssa lähellä olevalle alberguelle.

Albergue on vanha koulu. Täällä on tasan kaksi petiä, ilman tyynyjä, vessa ja vesiposti, ei muuta. Nyt sitten on se päivä että ei ole lämmintä vettä, eikä lämmitystä. Mutta on näistä selvitty ennenkin tämän reissun aikana. Selvitään nytkin. Hiukan paremmin näillä  mukavuuksilla nukkuu kun tämä ei maksa mitään. Vähän arveluttaa ajatus, että joku olisi lähtenyt tänään kävelemään Salamancasta ja tulisi  nyt tänne, kun ei ole enää kuin lattiapaikkoja tarjolla, siis ilman patjaa. Toivottavasti ei.

Onneksi kylässä on myös pieni kauppa, josta saadaan tarpeet aamuksi ja evääksi.

Tällaista täällä tänään, huomenna seikkailu jatkuu.......,,

Salamanca - La Rad

38. Vaelluspäivä.  17km

Leppoisasti aloitettiin Camino Torres. Aamulla ei pidetty kiirettä, nukuttiin pitkään, hissukseen pakkailtiin ja nautittiin runsas aamupala. Vasta 9.45 jätettiin meidän ”pikkuSantiago” taakse ja lähdettiin meille lyhyelle etapille. Olimme majoittuneina hyvin siellä suunnalla mistä reitti kohti Portugalia lähtee.

Pari kilometriä kaupungin katuja, sitten hetki maantien laitaa, kunnes päästiin polulle, joka oli helppoa kävellä. Polku seurasi koko ajan valtatieä noin sadan metrin etäisyydellä, välillä lähempänäkin. 

Kuuden kilometrin paikkeilla oli Salamancan uusi nukkumalähiö, jossa oli baari auki. Kello kahdentoista kahvit juotiin. Edelleen jatkettiin mukavia polkuja, aika tasaista maastoa. Lähistöllä oli koko ajan moottoritie, junarata sekä valtatie N 620. Eli ei mitään kummenpaa nähtävää.

Aurinko paistoi ja lämpöä oli lähes 20 astetta. Vieno tuuli tuli etuoikealta. Yksi evästauko pidettiin tuulensuojaisassa rinteessä, samalla sai ottaa lahkeet pois ja puseron. 

Opaskirjan mukaan ensimmäisen päivän etappi olisi 32 km Robliza de Cojos’iin, mutta meillä oli ”sisäpiirin”tieto, että päivän voi puolittaa yöpymällä täällä La Rad kylän hotellissa. Se houkutti. Hieman tästä tulee lisäkilometrejä, mutta so what. 

Eli sellaisessa risteyksessä, jossa on roomalaisajan sillan ja rakennuksen rauniot ja viitassa lukee Rodilla, pitää jatkaa suoraan eteenpäin N620 tien reunaa, kunnes La Rad tulee vastaan. Tien reunassa on leveä piennar, jossa hyvin voi kävellä kaksi rinnakkain.

Hotelli La Rad on kookas, eli huoneita on runsaasti. 2hengen huone peregrino hinnalla on 40€. Ravintola on hieman hinnakas, mutta Platos Combinados listalta löytyi siedettävän hintaisia annoksia. Viereisestä bensa-aseman pikkukaupasta saa sopivasti pikkuevästä illaksi, aamuksi ja evääksi.

Kerrotaan vielä, että reitti on ollut yllättävänkin hyvin merkitty keltaisilla nuolilla, näissä pienissä ”syrjähypyissä” on maps’ista kyllä suuri apu.

Toisia vaeltajia emme osaa odottaakaan kohtaavamme, niin tuntematon tämä reitti toistaiseksi on. Kolme viikkoa on taivallettava keskenämme, ennen kuin tullaan kansoitetummalle Portugalin Central reitille.

Tässä kaikki tältä päivältä. Kuvia ei otettu kun ei oikein kuvaattavaa ollut.

Lepopäivä Salamancassa

Lepoa tarvittiin.  0 km.

Kaksi jäsentä urheiluseurasta ”Lopen Uupuneet”. Lajina pitkänmatkankävely. Sellaisia olimme eilen illalla. Kävelty on 37 päivää ja 737 kilometriä. Ilometrejä ne ovat kyllä olleet, mutta siitä huolimatta keho tarvitsi jo lepoa. Päivää kohden tuosta tulee 19,9 km, eli hyvin ollaan alkuperäisessä suunnitelmassa, joka oli noin 20km/päivä. Laskelmassa on mukana se yksi ”bussiajelupäivä”, jona tuli vain 2km.

Edelleen ollaan selvitty fyysisesti ja henkisesti hyvissä voimissa. Siitäkin huolimatta, että ei tällaista "kevättä" Espanjassa osannut odottaa. Käytännössä kolme viikkoa on nyt satanut ja tuullut, ei ihan joka päivä, mutta melkein. Kylmää on ja neljä merkittävää myrskyä on kolmessa viikossa vyörynyt Atlantilta, Arktisen virtauksen välissä. Ensin oli Emma, sitten tuli Felix, sitä seurasi Gisela ja nyt viimeksi tuli Hugo.

Sateet ja myrskytkin on kestetty, oikeastaan isoin ongelma sateista on ollut se että maastossa on vettä enemmän kuin tarpeeksi. Eli jokien ja purojen ylittäminen on aiheuttanut haasteita. Ja sitä se tulee olemaan jatkossakin, sillä tiettävästi Camino Torres reitillä on runsaasti jokien ja purojen ylityksiä, eikä siellä ole kulkenut niin paljon peregrinoja laittamassa kiviä joiden yli voi hyppiä. No, kai ne kivet sitten laitetaan itse.

Yksi kiusallinen pulma meillä on ollut. Eli tuo kuvien saaminen blogiin. Omenapuhelin teki tenän heti alkuunsa. Sillä otettuja kuvia ei saada suoraan kamerasta edelleenkään ladattua, vaan kuvat pitää lähettää Arjan Samsungiin ja ladata sillä.

No, sekin on vähän miten sattuu. Joskus kuvat siirtyvät silmänräpäyksessä ja joskus taas kestää tunteja ennen kuin ne ovat perillä. Paras oli tämä haikara, joka lähti illalla lentoon kohti Samsungia, kiersi varmaan muutaman kerran satelliitilla ympäri maapallon ja laskeutui aamulla nätisti Samsungin kuvaruudulle.

Periaatteessa meidän yhteydet ovat pelanneet hyvin. Meillä on sellaiset sopimukset DNA yhtiössä, että dataa voi käyttää 10GB kuukaudessa, eikä meillä oman seurannan mukaan kulu kuin noin 1,5 GB. Eli ei ole mitään tarvetta käyttää kenenkään wifi'ä, jotka joskus toimivat ja joskus taas ei. Jos niitä yleensäkään on.

Tänään siis on levätty Salamancassa. Kaupunki on keskisuuri moderni kaupunki. Sen väkiluku on noin 150000 ja normaalisti asukkaista on suuri joukko opiskelijoita. Yliopistokaupunkina tämä on kuin Jyväskylä Suomessa, lisäksi on lukuisia muita oppilaitoksia, eli opiskelijoita on jopa noin kolmannes tuosta väkiluvusta.

Pyhiinvaeltajan intressit keskittyvät tietysti vanhaankaupunkiin. Se on yksi kauneimpia kaikilla caminoreiteillä näkemiämme. Ensimmäiseksi kaupunkiin tullessa kohtaa Puente Romana sillan, seuraavaksi onkin jo alberguen ovella. Albergue on pieni, vain 16 paikkaa ja melkoinen haitta peregrinolle on se, että se aukeaa vasta klo 16.00. Eli jos siellä aikoo nukkua on pyörittävä kaupungilla repun kanssa useampi tunti. Siitä syystä me emme tälläkään kertaa mennee sinne, vaan otimme huoneen hostellista kahdeksi yöksi. Pääsimme ajoissa sisään ja saamme olla rauhassa koko tämän päivän ilman kamojen siirtelyä paikasta toiseen. Peregrinon kukkarolle sopivaa hostellitarjontaa kaupungissa kyllä riitttää, vanhassakaupungissa tai sitten etäämmällä.

Alberguen jälkeen reitillä on Katedraali, siitä eteenpäin kivoja katuja kahviloineen ja ravintoloineen, kunnes kulkija tulee upealle Plaza Mayorille. Eilen tullessamme meitä onnisti, kun osuimme tulemaan juuri Palmusunnuntain kulkueen aikaan.

Mehän olemme täällä jo kolmatta kertaa, joten kaupunki on aika tuttu. Yhden Caminon olemme tänne lopettaneet ja yhden uuden aloittaneet.  Lukuisat kirkot ja muut julkiset rakennukset on katsottu, mutta ikäänkuin " varastossa" on ollut itse Katedraali. Kerran meillä oli jo liput sinne, mutta se oli silloin kiinni.

Nyt se sitten koettiin ja hyvä oli, että saatoimme keskittää ison osan päivästä siihen tutustuaksemme. Katedraali on aivan uskomaton. Ensimmäiseksi Peregrino saa leiman passiinsa ja alennusta pääsymaksusta. Käteensä hän saa " kännykän" haluamallaan kielellä, siitä voi kuunnella selostukset eri kohteista joita on yli 30 kpl. Lukuisia suuria katedraaleja olemme caminoillamme nähneet, mutta on tämä Salamancan yksi kauneimmista. Olisikohan kaikista korkein.

Katedraalissa on päätemppeli ja noin 30 sivukappelia. Toinen toistaan upeampia, erikoisimpana San Marcos kappeli, jossa säilytetään katedraalin vanhinta teidossa olevaa esinettä, kuvan alaosassa näkyvää ristiinnaulitun hahmoa, jonka tiedetään olevan noin vuodelta 1100.

Vietimme Katedraalissa noin kaksi tuntia, välillä istuskellen, mietiskellen kauniin musiikin soidessa taustalla. Tunnelmallista oli saada sytyttää elävät kynttilät useampaankin kynttelikköön samalla suunnaten ajatukset poisnukkuneiden läheisten muistolle.

Viimeisenä kierroksella mennään katedraalin vanhaan osaan. On siis ikäänkuin kaksi temppeliä vierekkäin. Sen sisustus, kuvitukset seinillä ja alttaritaulut ovat selvästi vanhempaa taidetta kuin uudemmalla puolella. Aivan viimeisenä oli kiinnostavaa nähdä sivukappeli, jota kutsutaan Mozarabe kappeliksi, olemmehan juuri olleet sen nimisellä caminolla. Erikoista siellä on se, että Jeesus on kuvattu "tummana" ristillä. Ei ainutlaatuista, olemme sellaisia nähneet muuallakin.

Päivä Salamancassa on ollut lepoa ja nautintoa. Lepoa silmälle, lepoa mielelle ja lepoa keholle. Tankattukin on, eikä pastellerian ohi päästy nauttimatta suklaaleivokset katedraalikäynnin jälkeen.

Huomenna sitten suunnataan nokka kohti Portugalia. Camino Torres vie sinne. Omenapuhelimessa on reittikartta ja hyvä opaskirja. Silti sinne lähteminen on vähän kuin "hyppy tuntemattomaan". Sinne sitten vain hypätään.

Hypätkää Te mukaan............

San Pedro de Rozadas - Salamanca

37. Vaelluspäivä. 24 km

Kelloja siirreltiin täälläkin. Sehän tarkoitti sitä, että tunti elämästä katosi yön aikana ja kaikki heräsivät unisempana kuin tavallisesti. Me kaksi tavan mukaan ensimmäisinä. Illalla oli jo viety reput ja muut kamat olohuoneen puolelle, joten oli helppo olla herättämättä kahta muuta nukkujaa, Kim Norjasta ja Titi Ruotsista. Oltiin siis pohjoismaisittain huoneessa. Toisessa huoneessa nukkui saksalainen nuoripari.

Muutama vaeltaja oli lisäksi majoittunut kylän toiseen albergueen. Meidän albergue Elena oli kiva, ei kerrossänkyjä, oli hyvä keskuslämmitys, asia joka nyt arktisten tuulten aikana on mitä suurimmassa määrin tärkeä. Lisäksi talolla on oma baari, missä sai ateriat milloin itselle sopi, siis myös aamiaisen ja vielä eväät päivän etapille, kaiken ihan kohtuuhinnoin. 

Aamiaisen olimme sopineet klo seitsemäksi, uutta kesäaikaa ja silloin se saatiinkin. Kellojen siirtely aiheutti myös sen, että jouduttiin lähtemään tielle pimeän aikaan, otsalampuilla nuolia etsien. Hospitalera antoi nuotit suoraan reitille joka vei  helposti ulos kylästä.


Aamu oli pilvinen, mutta ei satanut. Reitti kulki hyviä maalais- ja kärryteitä. Parissa kohtaa piti taas taiteilla kivien kautta jokien yli. Maaseudulla oli runsaasti lehmiä aitauksissa ja osittain myös reitti meni aitausten puolella. Portteja avattiin ja portteja suljettiin. Lehmät reitillä ovat kyllä selvästi tottuneet reppuselkäisiin kulkijoihin, ei ne paljon sivummalle siirtyneet.

Taas kerran huomattiin kuinka kaikki kävelyn aikaiset pohdinnat ja keskustelut liittyvät niin perusteellisesti vain juuri sen hetkiseen tunnelmaan. Eli sellaiseen kuin lehmien väritykseen.

Miten se nyt menee, valkoinen lehmä saa valkoisen vasikan ja musta mustan. Sitten kun ne yhdessä saavat "lehmälapsen" niin mustalla on valkoisia läiskiä ja valkoisella mustia läiskiä. Nyt kuitenkin nähtiin sellainenkin tapaus, että olikin tullut harmaita lehmiä.

"Viisaita" ovat siis nämä pohdinnat. Onko valkoisella seebralla mustat raidat ja mustalla seebralla valkoiset raidat. Siinäpä pulma, sitä saattoi miettiä monta kilometriä ja koko ajan Salamanca tuli lähemmäksi. Sellaista on olo Caminolla. Ei siis paljon tarvitse murheita mukanaan kantaa. Kannettavaa on repussa ihan kylliksi muutenkin.

Yksi pidempi evästauko pidettiin porukalla, Suomi, Ruotsi, Norja, erään maatilan portinpielessä. Siinä oli hyvä, aurinkoinen istumapaikka. Aurinko oli siis tullut sulostuttamaan muuten viileää päivää.

Salamancaan tultiin komeaa Puente Romanaa pitkin noin yhden aikoihin. Kansaa oli kaduilla  sakeanaan. Oli sunnuntai, eikä mikä tahansa  sunnuntai, vaan Palmusunnuntai. Se tarkoitti sitä, että kun astelimme ylös katedraalille, alkoi pian kuulua soitantaa ja rumpujen pauketta.

Olimme siis tulleet juuri oikeaan aikaan näkemään suunnattoman suuren kulkueen, joka kuvaa Jeesuksen ratsastamista Jerusalemiin viimeisenä sunnuntaina ennen pääsiäisen tapahtumia.

Ja katujen varret olivat täynnä ihmisiä, niin paikallsia kuin turisteja ja muutama peregrinokin siellä joukossa.

Kulkue oli niin pitkä, että ehdimme sen aikana istumaan kahvilassa, välillä kadulla kuvia ottaen, ja nauttia tapaksista ohrapirtelön kera. Kim Norjasta tarjosi, kiitos vieläkin.

Kulkueen jälkeen vietimme tunteikkaan jäähyväishetken. Kaikki muut jatkavat Via de la Platalla, paitsi me, me jotka seuraavaksi suuntaamme nokkamme kohti Portugalia Camino Torresia pitkin.

Ennen sinne suuntaamista pidämme mielestämme ansaitun lepopäivän täällä Salamancassa. Kaksi yötä hotellissa ja huominen päivä "turistin" roolissa, "pyhävaatteet" yllä nauttien kaupungin nähtävyyksistä ja tunnelmasta.

Yritetään laatia taas pientä yhteenvetoa huomenna tähänastisesta " lepopäivän ratoksi".

Fuenterroble de Salvatierra - San Pedro de Rozadas

36. Vaelluspäivä. 28 km

Hugo hallitsi päivää. Hugo on tämänpäiväisen myrskyn nimi. Mistä näitä myrskyjä riittääkin. Lämpöäkin oli aamulla vain +1 astetta. Ei sentään satanut. 

Hospitalero opasti että koko matkalla ei ole ” mitään”, yksi joki on mutta siitä on kivet yli. No, oli se yksi joki ja kivet yli, mutta oli lukuisia muita vetisiä paikkoja, eikä kivistä tietoakaan.

 Muuten aamupäivän reitti oli kyllä mukavaa käveltävää. Hiekkatietä ja laitumien reunoja. Useassa paikassa oli jäänteitä muinaisesta roomalaisten Via de la Platasta.

Noin puolimatkassa noustiin pitkän matkaa Pico de la Dueno vuoren rinnettä kohti tuulimyllyrivistöä. Mitä ylemmäs rinnettä tultiin sitä enemmän maasto alkoi tuntua samanlaiselta kuin Suomen Lapin tuntureilla. Vaivaiskoivun tilalla on jotain pajun tapaista pensasta ja ylhäällä kivikkoa kuin lapin rakkatunrureilla.

Yhdessä kohtaa oli selvä raja,  jopa kiviaidalla rajattuna missä pajupuskat eroittuivat tammipuista. Oikealla olevat ovat siis tammea. Ei uskoisi, että tammea kasvaa vielä 1200 metrin korkeudessa.

Siellä ylhäällä pidimme evästauon suojaisan kiven juuurella. Hugo puhalsi myllyjen roottoreihin sellaisella voimalla että sähköä syntyi kyliin ja kaupunkeihin liiankin kanssa. Hugon lukema on 90 km/ tunnissa. Se on jo sellainen voima, että on vaikea pysyä polulla jos tuuli tulee suoraan avaralta suunnalta.

Alas tultiin reippaasti, sitten alkoi arvausleikki, onko polku maantien lähellä käveltävissä vai mennäkö tietä pitkin. Pariin otteeseen yritettiin polulla, mutta aina oli suuria lätäköitä yöllisen sateen jäljiltä pakottamassa nousemaan takaisin maantielle.

Useampi kilometri tietä pitkin puudutti. Jyrkän S- mutkan jälkeen taas polulle ja sitä pitkin pääsikin useamman kilometrin kunnes suuren possutilan kohdalla taas tielle. Sen jälkeen oli sama meneekö tietä vai polkua, maasto on niin avointa että tuuli painoi kulkijaa koko ajan polvilleen oikealle, kun tuuli tuli vasemmalta.

Sauvoilla sai hiukan otettua tukea ettei vallan lentänyt kyljelleen. Vasemmasta korvasta puhuri puski sisään pyörien  pari kierrosta pääkopan sisällä vieden mennessään kaiken mahdollisen siellä vielä olevan, harmaat aivosolut ja turhat unelmat.

Ainoa jäljelle jäävä unelma oli päästä joskus perille ja pois tästä hirvittävästä myrskystä, suuri nautinto oli kuitenkin se ettei satanut. Ja oli ne maisemat kauniita, mitä niitä edes tajusi katsella.

Onnellisesti ja hyvissä ajoin oltiin perillä, ehkä se armoton tuuli pisti kävelmään vähän ylinopeudella. Perillä odotti lämmin huone ja suihku kulkijaa albergue Elenalla, sekä heti perään makoisa menu saman talon ravintolassa.

Eilen meitä oli 13 peregrinoa illallisella ja luultavasti yhtä monta tänään täällä alberguella, ellei kukaan uuvu matkalle tai lennä tuulen viemänä peräti toiselle paikkakunnalle. Ehkä joku voi mennä kylässä olevaan toiseen albergueen.

Uudet uutiset taas huomenna.

Calzada de Bejar - Fuenterroble de Salvatierra

35. Vaelluspäivä. 21 km

Eilinen albergue Alba y Soraya ylitti kaikki odotukset. Oli lämmintä, oli tilava oleskelutila televisioineen, hyvä ruoka ja vielä aamiainen. Dormitorio näytti ensisilmäyksellä ahtaalle, mutta tilaa oli riittävästi, kun meitä oli vain neljä nukkujaa. Meidän lisäksi naiset Ruotsista ja Saksasta. Meitä palvellut hospitalera Manuela piti hyvää huolta meistä kaikessa. Saatiin jopa ylimääräistä iltapalaa viineineen.

Rattoisaa iltaa istuttiin Manuelan ja hänen miehensä kanssa. Juttua riitti kaikkien kesken, itseni toimiessa tulkkina. Hienolta tuntui kun ei ole hukkaan menneet opinnot kotona. Manuela alkoi jo kutsua professoriksi, sanoen hänkin että ei ne oppineetkaan espanjalaiset osaa kaikkia verbejä oikein taivuttaa, on se vain niin monimutkaista.

Sääennuste enteili sadetta tälle päivälle. Sitä saatiin, mutta vain tihkuna , eikä tuulta ollut lainkaan. Pilvisyys auttoi siten että lämpötila pysyi plussalla, kun edellisaamuna oli ollut -8 astetta pakkasta. Täytyy muistaa että olemme lähes kilometrin korkeudella.

Päivän aikana noustiin vielä yli 1200 metriin, mutta näkyvyys oli niin sumun ja tihkusateen huonontama että juurikaan maisemia ei voinut ihailla saati kuvia ottaa. Tie oli alkuun mukavaa hiekkatietä reilut 8 kilometriä. Sitten saatiin kahvitauko, kun oli pienessä kylässä Bar Peregrino auki.

Vähän matkaa jatkettiin asfaltilla, tosin hiljaisella, kunnes taas jatkettiin hiekkatietä. Edelleen maastossa on runsaasti vettä. Puroja saattiin ylittää pomppien kiveltä kivelle. Yhteen isoon jokeen on toimitettu kunnon silta.

Kotieläimiä tien varrella oli runsaasti, laitumina pääasiassa vanhoin kiviaitausten reunustamat laitumet. Edelleen tien reunoilla on vanhat roomalaisajan kilometritolpat tallella. Muuten maisemat ovat aika karuja.

Hyvissä ajoin oltiin perillä Fuenteroble kylässä. Albergue, pastori Guillermon isännöimä, löytyi kylän loppupäästä. Vastaanotto oli kirjaimellissti lämmin, suuren takkatulen äärellä. Saimme yläkerrasta oman huoneen. Tilaa talossa on kyllä runsaasti dormiorioissa, mutta suihkuvarustus näyttää niukalta. Olimme kuitenkin sopivasti ennen useampia tulijoita, niin pääsimme peseytymään rauhassa ennen muita.

Talossa on yhteinen illallinen, mutta vasta kahdeksalta illalla. Olimme nyt niin nälkäisiä, että lähibaarin 7 euron menu houkutti. Ja hyvä menu olikin. Jaksaa nyt odottaa iltaan, että koska taas syödään. On tämä hetki täydellä vatsalla kohtuullisen  aamukävelyn jälkeen niin autuas, että parempaa saa hakea. Yksi suurimpia hetkiä Caminoelämässä. Parasta olisi tietysti painua hetkeksi pehkuihin unten maille, mutta kun blogin kirjoittaminen kutsuu niin olkoon nyt.

Isä Guillermon palvelut, asuminen, peseytyminen, lämpö, illallinen ja vielä aamiainen ovat kaikki donativo periaatteella, eli kukin maksaa sen minkä katsoo kohtuulliseksi. Arvokasta toimintaa pyhiinvaeltajien palvelemiseksi on sellainen. Toivon mukaan kaikki vaeltajat ymmärtävät ettei se ole puhdasta hyväntekeväisyyttä ja laittavat kohtuullisen korvauksen donativo-laatikkoon.

Kuvia tältä päivältä ei säästä johtuen paljon ole, muistikuvia kyllä. Ehkä otamme loppupäivän levon merkeissä, sillä huomenna on taas liki 30 kilometriä taivalta edessä, eikä tiettävästi yhtään kahvipaikkaa matkalla. Pitää kai hommata vähän evästä mukaan.

Palataan huomenna kanavalle uusin jutuin. 

Aldeanueva del Camino - Calzada de Bejar

34. Vaelluspäivä. 22 km

Mukava paikka oli Albergue Casa de mi Abuelo. Aamiainenkin ihan runsas. Aamu oli viileä,  vain +1 astetta kun lähdettiin. Reitti oli alkuun pitkin suht’ vilkasta N630 paikallistien laitaa. Muutaman kerran poikettiin poluille katsomaan jotain nähtävyyttä.

 Noin puolimatkassa, Montemayor kylässä saatiin hyvät kahvit aistikkaasti sisutetussa kahvilassa Plaza Espanalla. Se katkaisi mukavasti päivän etapin. 

Siitä eteenpäin reitin luonne muuttui täysin. Koko loppupäivän käveltiin ikäänkuin historian kirjan sivuilla. Eli roomalaisaikaista tietä pitkin. Koko ajan noustiin samalla ylös vuoren rinnettä, kunnes oltiin jo ihan lumirajan tuntumassa.

Välillä tultiin jyrkästi alaspäin tuulettomaan laaksoon, missä piti vähentää vaatteita, samalla kuunnella kaunista kosken kohinaa ja lintujen konserttia. Ai että nautittiin tunnelmasta ja maisemista.

Joki kulki syvällä laaksossa, ei voinut kuin ihmetellä miten ne sen ajan rakentajat ovat saaneet ne kiviset tienreunukset pysymään putoamatta. Tien varrella on vielä lähes kaikki ”milliariot”, eli kilometritolpat paikallaan.

Paikka paikoin oli Caius Julius Caesarin johdolla Rooman Imperiumin kustannuksella rakennettu tie vettynyt niin pahasti, että piti nousta ylempänä kulkevalle Castilla Y Leon’in maakunnan rakentamalle asfalttipinnoituksen saaneelle tielle astelemaan ja vielä ylempänä huristelivat kiireen riivaamat kansalaiset sinne sun tänne Euroopan Unionin kustantamaa Autopista moottoritietä. 

Oli se tie muutenkin siellä täällä päässyt rappeutumaan. Hankala olisi hevosten vetämillä puupyöräisillä rattailla tällaista kivikkoa ajella.

Iltapäivän aikana meitä pari päivää riivannut pohjoistuuli alkoi rauhoittua, enteillen ilmastonmuutosta lähipäiviksi. Huomiseksi onkin luvassa taas vaihteeksi sadetta ja sen jälkeen pitäisi ennusteiden mukaan jo pikkuhiljaa lämmetä.

Kahden aikaan oltiin perillä  Calzada de Bejar kylässä. Kylässä on albergue ja useampi Casa Rural majatalo. Pienen kiertokävelyn tuloksena majoituimme albergue Soraya Y Alba  yksityiseen paikkaan. Ladyt olivat paikalla ja laativat meille pika pikaa laadukkaan menu’n.

Muita peregrinoja ei ole vielä näkymyt. Talo on kivasti rinteessä ja sisustettu ihan kuin olisi jossain alppimajassa. Talossa on dormitorio, 10€/hnkilö, tai kahden hengen huoneita,  30/ huone. Huoneita on lisää samojen ladyjen Casa Ruralilla vielä enemmän keskustassa. Meille kelpaavat pedit dormitoriossa, kun on lämmitys ja lämmin vesi.

Oliva de Plasencia - Aldeanueva del Camino

33. Vaelluspäivä. 28 km

Eilinen albergue oli hyvä. Illan mittaan pohjoismaat valtasivat talon. Tuli nainen Norjasta ja mies Tanskasta. Lisäksi tuli englantilainen joka oli reissussa pyörällä. Miehellä oli aivan liian vähän vaatetta nykyisiin keleihin - vain shortsit alapäähän. Sanottiin , että on täällä Espanjassa vaatekauppoja, mutta silti hän aikoi ajaa suoraan Santanderiin ja lautalla kotiin.

Sanoin eilen, että tädin kauppa oli aika niukka valikoimaltaan. Siitä seurasi, että meidän aamiainen koostui pääosin lasagnesta, tosin hyvä sekin kuin kokonaan ilman. Oli sentään korppuja kahvin kanssa. Eipä ole paljon iloa hyvästä keittiöstä jos ei ole mitä siinä laittaa.

Aamulla lähdettiin n. 7.30 liikkeelle. Kirkas, aurinkoinen aamu, mutta vain +2 astetta ja hirmuinen tuuli. Reittihän johtaa suoraan pohjoiseen ja tuuli taas tuli juuri siltä suunnalta.

Alkumatkalla kuljettiin komean ”härkätilan” läpi. Tilalle tuli juuri rekkakuorma heinäpaaleja kun olimme pääportilla. Taisteluhärkien kasvattaminen on varmaan hyvä business, kun niitä taisteluareenoilla ”tapetaan” vuosittain noin10000 kpl. Eikä ne niitä varmaan halvalla myy    tapettavaksi, kun ne kuitenkin pitää jotenkin kouluttaakin.

6,5 kilometrin kohdalla oltiin Caparra’n Roomalaiskaupungin raunioilla, joilla oli porukkaa tekemässä kaivauksia. Siinä meille tapahtui kummia. Ensiksikin tuli vesikatastrofi ja toiseksi tuli toinen vesikatastrofi. 

Ensimmäinen oli oma moka. Se vesisäiliö joka on sisällä repussa alkoi vuotaa niin että persaukset kastui likomäriksi ihan hetkessä. Litran verran vettä tuli housuun takaapäin. Siinä sitten komean riemukaaren suojassa tuulelta piti purkaa koko reppu ja heittäytyä itse ihan nakuksi ja pukea kuivat ylle. Ei naurattanut sillä hetkellä, ei yhtään. Hirveä pohjoistuuli ja + 3 astetta ei paljon naurattanut.

Siinä kuteita vaihtaessa tuli paikalle mies joka kertoi toisesta vesikatastrofista. Siiä eteenpäin on tiellä niin paljon vettä, ettei sieltä voi mennä. Vettä on vyötäröä myöten. Näytti omatekoisen kartan mistä pääse kiertämään maantien kautta. Ensin ihasteltiin laajan roomalaiskaupungin kaivauksia sitten jatkettiin matkaa.

Oikealle piti mennä puoli kilometriä)a sitten vasemmalle. Mentiin, siinä oli portti mistä pääsi maalaistielle. Sitä mentiin muutama sata metriä kun tuli mies vastaan ja sanoi, no, no, no esta correcto., eli ei tästä. Mas, mas lejos. Eli paljon kauemmaksi, siellä on maantie, jota pitkin pääsee. Tuli kiertotietä ainakin vähintään kilometrin verran. Hyvä niin, eipähän ainakaan kastuttu.

Tie kulki hyvin aukeaa maaseutua. Siellä pohjoistuuli pääsi puhaltamaan koko voimallaan. Säätäti ennustijo eilen, että puuskissa voi olla jopa yli 100km tunnissa. Täällä ilmoitetaan lukemat aina km/tunnisa, ei metriä sekunnissa niin kuin meillä. 

Se sata km tunnissa tuli suoraan vastaan. Oli siinä tekemistä jo että pääsi eteenpäin. Saati että menet sellaista kahdeksan tuntia yhtäpäätä. Sitä voi itse kukin kokeilla. Ajaa autolla satasta pää ulos ikkunasta. Siltä se tuntuu. Kahdeksan tuntia. Siinä on jo otsalohkot kovilla. 

Hyvin me siitäkin koettelemuksesta selvittiin. Upeat maisemat lumihuippuisine vuorineen palkitsi vaivan. Matkalla oli monenlaista kotieläintä, oli jokia, puroja ja haikaroita pesimässä tolppien nokassa. Haarahaukat pitivät lentonäytöksiä tuulen riepotellessa niitäkin.

Autoja tai muuta liikennettä kiertotiellä oli vähän. Yksi yksinäinen aitauksesta karannut sonni tuli pelokkaana vastaan ja pian  sen jälkeen oli tuuli heittänyt reunaheinikoita niittämässä olleen koneen alas ojaan. Siinä samoilla halmeilla löysimme tienreunasta paikallisen ihmisen kadottaman lompakon kaikkine kortteineen. Toimitimme sen perille päästyämme poliisin haltuun, joka lupasi etsiä sille omistajan:

Loppumatkasta oli vielä muutama kinkkinen joen ylitys, jotka pääsi hyvin kiertämään ison tien kautta. Tuli toki niistäkin muutama sata  metriä lisää matkaa muutenkin pitkään päivään. 

Perillä Aldeanueva del Caminossa oli albergue, johon pyrimme, siestalla. Etsiydyimme sittn suoraan ravintolaan menulle, kun kello lähestyi neljää. Hyvä menu saatiinkin. Palattuamme takaisin oli albergue avattu ja sisältä löytyi mitä mainioin majapaikka tulevaksi yöksi. Nimi on albergue Casa de mi Abuelo, eli isoisäni talo.

Carcaboso - Oliva de Plasencia

32. Vaelluspäivä. 19 km

Majapaikka, albergue Elena oli rauhallinen. Muita ei tullut. Näytti siltä, että toinenkin albergue oli hiljainen.

Päivän etapille lähdettiin huiman tuulen saattamana. Lämpöäkin oli vain +4 astetta. Pipo oli tarpeen. Vajaan kilometrin kohdalla on tienhaara, jossa kivitolppa ohjaa oikealle. Sinne mentiin. Jokin aavistus käski kuitenkin ottaa maps esille. Ja virhe huomattiin heti. Tarkemmin kun katsottiin, niin tolpan keltainen laatta osoittaa oikeaan suuntaan, mutta kiven päällä oleva ”nuoli” osoittaa oikealle. Ei siis sinne vaan suoraan.

Noita kivipaasia oli tämän päivän reitillä enemmänkin. Keltainen laatta kyljessä osoittaa normaalin Caminoreitin, vihreä vaihtoehtoisen luontopolun. Joissakin kivissä oli molemmat laatat.

Polku kulki kyllä aivan täydellisessä paratiisissa, niin meille vaeltajille kuin myös paikallisille kotieläimille. Se rauha ja avaruus, laajat laitumet oli jotain jota ei voi sanoin kuvata. Linnut lauloi, käki kukkui, askel riensi ja ajatukset lensivät.

Sitä luontopolkua oli useita kilometrejä, välillä taas pompittiin purojen yli ja polulla oli vettä, sitä    kierreltiin. Erään hevostilan kohdalla tuli taas pulma. Polkuja oli kolmeen suuntaan. Keltaisia nuolia oli käytetty säästäväisesti. Onneksi alberguemainos puun kyljessä paljasti oikean suunnan. Kuka nyt mainoksen laittaisi väärälle polulle.

Viimeiset seitsemän kilometriä kuljettiin maantienlaitaa. Oli siinä kyllä hyvä hiekkareunus missä astella. Uskomattoman kova, kylmä pohjoistuuli pääsi puhaltamaan pois kaikki ajatukset vaatteiden vähentämisestä, vaikka aurinko yrittikin lämmittää,

On kyllä arktinen Siperian tuuli ylettynyt näillekin leveysasteille. Tästä hiukan pohjoiseen on jo satanut niin paljon lunta, että vaeltajien on ollut pakko kulkea autoteitä pitkin, kun poluilla on lunta niin että siellä on mahdoton edetä.

Perillä Oliva de Plasencia’ssa löytyi albergue, jossa Lady of the House oli paikalla ja päästiin heti majoittumaan . Täti vei meidät kaupalleen, josta saimme ostaa ruokatarvikkeet menua, aamupalaa ja eväitä varten.

Tämä Oliva de Plasencia on isomman kaupungin, Plasencia’n lähistöllä. Noin kuusi kilometriä linnuntietä. Plasencia on iso kaupunki. Se on ollut aikoinaan eritäin merkittävä keskus Camino Mozarabe pyhiinvaellusreitillä. Siellä oli 1100-1200 luvuilla lukuisia majataloja vaeltajille ja monta sairaalaa. Siitä meillä ei ole varmaa tietoa, milloin reitti on siirretty kulkemaan noinkin upean kaupungin ohi. Meille se on tuttu edelliselta Via de la Plata caminolta. Majoituimme silloin edelleen käytössä olevalla Santa Ana alberguella, jossa noin sata paikkaa.

Edelleen ei tuntuisi ollenkaan huonolta vaihtoehdolta kävellä Galisteosta Plasenciaan nähdäkseen sen upean kaupunkia ympäröivän muurin ja erikoisen kaksoiskatedraalin. Sieltä voi sitten kävellä jopa viitoitettua reittiä tänne Oliva de Plasenciaan.

Historia kertoo vielä, että Plasenciaa ympäröivä muuri on tehty niin vahvasta kiviaineksesta, että sitä ei aikojen kuluessa ole minkäänlainen vihollinen pystynyt murtamaan.

Nyt nautitaan idyllisen alberguen aika täydellisestä ympäristöstä kuitenkin modernein varustein. Alberguessa on kuusi kahden hengen huonetta, suurehko olohuone televisioineen ja melko täydellisesti varustettu keittiö. Samalla omistajalla on myös Casa Rural majatalo sekä sen ohessa pienen pieni kauppa.

Carcabososta olisi voinut kävellä myös suoraan Aldeanueva del Caminoon, mutta se olisi ollut 39 kilometrin urakka, eikä sellainen meille nyt maistunut. Tällä vaihtoehdolla huominen etappi sinne jää sentään 28 kilometriin. Aurinkoista ja sateetonta on luvassa. Saisi jo tuo siperialainen ilmastonmuutos hellittää otettaan, että tuntisi edes hiukan olevansa Espanjassa, eikä missään  Novosibirskin takametsissä. Ennusteet kuitenkin näyttävät siltä että vielä viikko saadaan kärvistellä pipot päässä ja pitkät kalsarit jalassa.

Toisaalta, tällaista on Camino. Koskaan ei voi edeltä tietää, mitä edessä on. Kaikkeen pitää olla varautunut, niin asustein kuin henkisesti.

Galisteo - Carcaboso

31. Vaelluspäivä. 11 km

Niin kuin elämässä muutenkin välillä on huono päivä ja välillä hyvä. Tänään oli vuorossa tuo jälkimmäinen. Se alkoi oikeastaan jo eilen illalla. Se ruokapaikka löytyi ja hyvä sellainen. Galisteossa on hotelli, jossa on hyvä normaalihintainen ravintola. Piti vain ensin löytää se. 

Majapaikan emäntä kyllä neuvoi suunnan, käveltiin tovi, usko loppui. Käveltiin takaisin, kysyttiin uudestaan. Joo, se on aika kaukana, viimeinen talo Plasenciaan menevän tien varrella. Sitten vaan uudestaan sinne suuntaan, ehkä kilometri, ja siellä se oli.

Kyllä oli raukea olo hyvän aterian päälle, ei tarvinnut unta etsiskellä. Ja  nukuttiin sikeästi aamuseitsemään. Alakerran baarissa saatiin vielä huoneen hintaan kuulunut normaali aamiainen. Normaaliin kuuluu myös se täyteläinen zumo, eli mehu, joka puristetaan koneella siinä paikan päällä. Yhteen lasilliseen puristetaan noin 5-6. appelsiinin mehut. On se oikea C-vitamiinipommi, sellainen.

Vasta 9. Aikoihin lähdettiin tielle. Vettä sateli hiljalleen, eli Smurffiviitat ylle. Heti kaupungin ulkopuolella oli hieno 1300-luvulla rakennettu silta. Ikuisiksi ovat sen ajan ”insinöörit” osanneet sillat ja rakennukset tehdä, kun siitä vieläkin täysin sujuvasti isoillakin autoilla pääsi ajamaan.

Sillasta eteenpäin reitti kulkee asfalttitietä, tosin liikennettä oli vain muutama auto. Vettä tihuutti hiljalleen koko matkan, mutta tuuli oli vaimeaa ja tuli takaa päin. Lampaita ja vuohia tervehdittiin, muutama hevonenkin ja aasi.

Luonto alkaa olla kukkeimmillaan kun on saanut vettä pitkästä aikaa. Yhdessä laaksossa oli Isohaarahaukoilla joku kokoontuminen, niitä oli kymmenittäin puissa ja ilmassa.

Yksi kyläpahanenkin oli matkalla, mutta ainoa baari oli kiinni, ilmeisesti kun on maanantai. Maanantai on hyvin usein se päivä, jolloin baarinpitäjät huilaavat.

Tämä Cargaboso on pieni kylä/kaupunki. On muutama baari/ravintola. Majapaikaksi valikoitui kylän kahdesta alberguesta albergue Elena. Pääkadun varrella, ilmoittautuminen baarissa kaksi ovea eteenpäin ja saimme kivan kahden hengen huoneen hintaan 11€/henkilö. Ei paha. Huoneistossa on keittiö, olohuone ja kunnon terassi.

Pienehkö kauppa löytyi lähistöltä. Ostettiin tarpeet omaa menua varten, aamupalatarvikkeet ja evästä huomiseksi. Näyttää tästä hyvä ” lepopäivä” tulevan kahden melko pitkän päivän jälkeen. 11 kilometriä on meille kuin aamukävely sunnuntaiaamuna, vaikka nyt meidän laskujen mukaan maanantai onkin. Niin perusteellisesti olemme jo asettuneet sisään Caminoelämään, että aina ei ole tietoa mikä päivä on. Eikä sen niin väliäkään ole, päivä mikä päivä ja elämä menee eteenpäin. Tällaista tunnetta olemme tänne halunneet tulla kokemaan.

Aurinkokin tahtoo näyttää kasvojaan tässä iltapäivän edetessä, eli kaikki hyvän päivän ainekset ovat olemassa. Näin päin aina parempi. Paljon huonompaa päivälle ennustivat. Tuleville päiville on jopa ennusteessakin jokunen auringon kuva. Sen näkee sitten mitä saadaan.