12. Päivä. San Vicente de la Barquera - Pendueles 26 km

”Jäi toiset aamulla nukkumaan, kun otin konttini naulastaan ja kiiruhdin karjateille.......” Sunnuntaiaamu, karjateitä kulkiessa tuli mieleen tuo laulu. Sen viimeisen säkeistön sanat ovat aina olleet minulle läheisiä.
”Nyt metsä kirkkoni olla saa, voi täällä palvella Jumalaa.....”

Näin sunnuntaiaamuna, täällä kaukana kotoa ja kaukana kaikesta, tuntuu hyvälle ajatella tuollaisia. Silloin askeleet menevät kuin siivillä, ei huomaakaan kuinka kohta taas on jonkun kylän kohdalla jossa ukot ovat kokoontuneet kylän ainoaan baariin korttipöydän ääreen.

Minulle ensimmäinen sellainen oli tänään Serdio. Siellä oli suuri jahtiporukka metsästysretken päätteeksi rentoutumassa. Sunnuntaisin täällä usein näkee metsästäjiä koirineen. Koiria kuljetetaan tällaisissa hauskoissa peräkärryissä. Tässä ei koiria ollut kun olivat ”töissä”.

San Vicentestä eteen päin on reitillä myös tolppia joissa on punaiset nuolet. Ne ovat opasteita Camino Lebaniegolle, joka erkanee Nortesta noin kilometri  Serdion jälkeen. Siitä se reitti alkaa nousta ylös kohti Picos de Europa vuoristoa, joka kohoaa yli kahden kilometrin korkeuteen. Sinne tekisi mieli joskus mennä, mutta näin valmistelematta en moista nyt ajatellutkaan. Tiedän vaan, että sellaisen hienon parin viikon vaelluksen siellä voi tehdä.

Yksi mahdollisuus lisäksi on se, että vaeltaa Lebaniegoa seuraten Leon’iin, sieltä sitten Camino San Salvadoria seuraten Oviedoon. Se olisi kahden viikon keikka. Ja saisi vuoristoa oikein kyllikseen. Sellaista haluan joskus harkita.

Se Picos de Europa vuoristo ei kovin monen kilometrin päässä täältä ole, mutta niin olivat pilvet tänään alhaalla, että yhtään kunnon kuvaa en niistä saanut.

Tämän päivän etappi piti sisällään kolme kunnon nousua. Ensimmäinen heti kun lähdetään San Vicentestä. Toinen sitten kun Unquerassa sillan yli on menty ja samalla siirrytty Asturias’in maakuntaan. Heti alkuunsa huomasi, kuinka asturialaiset haluavat tuoda lippunsa esille kaikissa mahdollisissa paikoissa. Se on vedetty niin korkeaan salkoon kuin vain mahdollista. Useimmiten kyllä samaan Espanjan lipun kanssa.

Niin, se kolmas kunnon testaus oli La Franca’n jälkeen. Kolme sellaista vartin ylämäkivetoa siten, että ylhäällä puuskuttaa oikein kunnolla toimii hyvänä harjoituksena tulevia Primitivon päiviä ajatellen.

Vähän ennen neljää olin perillä Pendueles’issa. Täällä on useita majoittumismahdollisuuksia. Minä valitsin tutun Bar Castillu’n. Peti yläkerran neljän pedin huoneessa maksaa 15€/hengeltä. Kahden hengen huone 30€. Illan menu 9.00€ . Aamupalankin saa jos haluaa, minulle 7.30 tuntuu liian myöhäiselle. Pyykit täti pesee samaan hintaan ja ne ovat aamulla kuivana eteisessä. Sen muistan toimineen viime kerrallakin.

Toistaiseksi olen saanut kaveriksi yhden vaeltajan itäisestä naapurimaastamme.

11. Päivä. Santillana del Mar - San Vicente de la Barquera 34 km

Plaza Mayor loisti juhlavassa valaistuksessa, kun aamulla seitsemän aikaan aloittelin uutta caminopäivää.

En ollut ollenkaan päättänyt , minne saakka tänään kävelisin. Sanoinkin eräälle kysyjälle, että kunhan kävelen. Päivä valkeni taas hieman usvaisena, mutta sekös vaan kaunisti Cantabrialaista kunpuilevaa maisemaa. Aamupäivällä oli hyvä sää kävellä.

Juurikaan ketään en reitillä tavannut, siis kulkijoita. Niin harvalseltaan meitä liikkuu, että aasitkin ihmettelivät että mikäs kameli se siinä tuollainen kyttyrä selässään menee.

Lehmät loikoilivat tyytyväisinä katsellen kun isäntäväki korjasi niille heinää talven varalle. Maitotilan seinällä olikin mainos: ”jos lehmät asuvat tällaisessa paikassa niin maito ei voi olla huonoa”.

Reitti täällä Cantabrian maakunnassa on edelleen erittäin hyvin merkitty. Puisten tolppien tilalle ovat tulleet pienet betoniset paalut. Joissain paikoissa betonisiin    laitetut puiset laatat ovat vaikeqsti havaittavia ainakin pimeällä. Sitten on vielä aivan uusia sinipohjaisia laattoja jotka erottuvat hyvin. Ja on tietysti vaihteleva määrä miitä tuttuja keltaisia nuolia.

Comillas’iin oli matkaa 23 kilometriä. Olin siellän. 12.30 . Menin suoraan alas Plazalle meininkinä juoda kahvit. Tarjolla oli hyvän näköistä tortillaa, otin sellaisen ja sen kanssa sitten oluen. Mietin siinä, että etsinkö hostellin vai jatkanko. Alberguelle en millään halunnut mennä. Olen näet kauan aikaa ollut tietoinen, että Comillasin alberguella on ötökkäongelma. Minun vereni täkäläisille ötököille ei tunnu kelpaavan, mutta en silti halua kuljettaa niitä eteenpäin muiden riesaksi.

Aika kauan siinä Plazalla emmin mitä tehdä. Vielä oli päivää jäljellä. Kuulin kirkosta kaunista laulantaa. Menin sisään. Siellä oli messu meneillään ja kirkko aivan täynnä kirkkokansaa. En kauan viipynyt, reppu selässä hikisenä. Lähdin kävelemään takaisin yläs, otan huoneen samasta hostellista kuin viimeksi. Puolivälissä jyrkkää nousua muutin mieleni. Enkä. Jos menen hostelliin niin sitten vasta seuraavassa kaupungissa, joka on San Vicente de la Barquera.

Ei kun eteenpäin. Iltapäivä kuumeni, paita hikosi, otsalta valui hikeä silmiin. Ensimmäisen kerran piti ottaa lätsä repusta käyttöön. Muutaman kilometrin käveltyäni tein valinnan. Siinä tuli risteys, josta saattoi jatkaa rannan kautta kohti San Vicenteä tai sitten kääntyä tiukasti vasemmalle El Tejo’ a kohti. Valitsin nyt sisämaan reitin, koska viime kerralla menimme rannikkoa myötäillen.

Hieno se rannikon tie oli, mutta en pettynyt valintaani. Pidän vaan niin paljon näistä Cantabrian kumpuilevista teistä ja poluista että kävelen niitä yhtä mielelläni kuin rantapolkujakin. El Tejo’ssa oli baari auki, en tarvinnut mitään. Pian sen jälkeen reitti menee aivan mahtavan Golfkenttäalueen läpi. Ihailin niitä viheriöitä, vaikka en itse pelaakaan. Kotona kuitenkin meidän joka viikkoinen ”pitkä lenkki” menee Golfkentän läpi.

Golfkartanolla olivat liput puolitangossa. Siinä mulla välähti, että olisiko joku vainajien muistopäivä, kun kirkossakin oli keskellä päivää niin runsaasti väkeä.

Minun oppaani ja Gronze.com’in mukaan täällä San Vicentessä ei pitäisi olla albergueta. Mutta kylläpäs on. Tuolta El Tejo’n kautta kun tulee niin tien varressa oli suuri mainosplakaatti alberguesta, pitää tulla kilometri pois reitiltä, niin se on siinä.

Siis yksityinen albergue, oma yhden hengen huone, omalla kylppärillä. Lisäksi illallinen ja aamupala, kaikki yhteensä 25€, ei paha, vai mitä. Minusta ainakin tuntuu nyt että tein oikean valinnan kun jatkoin matkaa Comillasista. Eikä tuo 34km nyt niin paha ollut kun maasto ei turhan rankkaa ollut.

Katsotaan minne kulkija huomenna päänsä kallistaa......

10. Päivä. Guemes - Santillana del Mar. 25 km

Eilen illalla Guemesin kuuluisaan Abuelo Ernesto Peuto’n alberguen auditorioon ahtautui noin 75 peregrinoa. Puolet porukasta istui lattialla. Tarkkaavaisesti kuunneltiin esitystä erikoisen alberguen ja sen luojan ja isännän tarinaa.

Isä Ernesto itse ei ollut paikalla, vaan esityksen piti alberguen nuorisotoimintaa hoitava henkilö. Nimeä en muista. Hänen esityksensä oli seikkaperäisempi koskien Isä Erneston elämää ja saavutuksia. Viime kerralla kun Isä Ernesto itse piti esityksen, oli häntä itseään koskeva osuus vaatimattomampi, toisen kertomana saavutukset tulevat paremmin korostettua.

Oli miten oli, hämmästyttävän mittavaa on alberguen toiminta nuorisotyön saralla erityisesti Santanderin seudulla.

Esityksen lopuksi esitti tanskalainen vapaaehtois hospitaleropariskunta kaikille tuttuja sävelmiä, nainen lauloi kauniisti ja mies säesti kitaralla laulaen myös. Suuri joukko peregrinoja yhtyi tuttuihin sävelmiin.

Esityksen päätyttyä ilta jatkui alakerrassa yhteisellä illallisella. Tutuiksi tultiin ja juttua riitti pitkälle iltaan. Tanskalaiset esiintyvät vielä uudelleen ja viini sai porukan yhä innokkaammin mukaan.

Unohtumaton ilta sai mainion päätösen kaikkien ihaillessa ylös taivaalle noussuttta lähes täysikuuta itse kunkin hiipiessä omaan punkkaansa ansaituille unille,

Aamulla kokoonnuttiin vielä aamiaiselle. Siinä yhteydessä sain tilaisuuden tervehtiä Isä Ernestoa ennen lähtöä hyvillä mielin taivaltamaan caminoani eteenpäin. Roposeni olin pudottanut jo illalla donativo laatikkoon. Erityisen kunnioittavalla tunteella rahani laatikkoon laitoin.

Jos oli ilta upea, sitä oli myös tämän aamupäivän etappi. Reitti kulkee niin komeasti meren rantaviivaa seuraten jyrkän kallion penkereellä. Näkymät ovat huikaisevat. Polku menee monessa kohtaa niin lähellä reunaa että horjahtamiseem ei  ole varaa. Alas meren kuohuihin on noin sadan metrin pudotus.

  

Tuota jyrkänteen reunaa on useita kilometrejä, sen jälkeen reitti putoaa alas pitkälle hiekkarannalle jota kävellään taas noin 4-5 kilometriä, kunnes tulee paikka josta pääsee laivalla puolen tunnin merimatkalle, joka päättyy aivan Santanderin kaupungin keskustaan.

Kävelymatkaa Guemesista laivarantaan tulee 15 kilometriä. Siinä laiturilla katsoin kelloa. Se oli vaille 12, ja albergue aukeaisi vasta klo 14. Tein pikaisen harkinnan, mitä nyt teen.

Kaupunki on ennestään tuttu. Olimme siellä viime kerralla kaksi yötä. Tiedän kaupungista ulos menon olevan mahdollisimman tylsää kovan liikenteen varrella kulkemista. Ei houkutellut. Ei houkutellut myöskään hyvin vaatimaton albergue.

Siispä kävelin muutaman sata metriä juna-asemalle ja ostin lipun Requejada asemalle. Ennen junan lähtöä ehdin käydä haukkaamassa erinomaisen tortilla-aterian. Requejadassa vielä kahvit päälle niin hyvin jaksoi kävellä lämpimässä iltapäivässä 10 kilometriä Santillana del Mar’in alberguelle.

Täällä on majoittuminen vanhassa luostarissa. Kammiot on kahden hengen kammioita. Saas nähdä saanko olla yksin kammiossani. Muuten tämä Santillana on kuin yhtäkkiä sukeltaisi keskiaikaan. Kaupungissa on edelleen toiminnassa useita luostareita. Eri koulukunnilla on aina omat luostarinsa tämä on benediktiiniläisluostari.

Palaam vielä juna-asiaan. Santanderin ja Santillanan välillä joutuu joka tapauksessa käyttämään junaa sillä matkalla on silta jota ei kävellen voi eikä saa ylittää. Eli Boo nimisellä asemalla on hypättävä junaan ja lyhyimmillään ajaa seuraavalle asemalle joka on Mogro.

Tunnelma itse Santillanan kivisen kaupungin kaduilla ja kujilla on kuin palaisi jonnekin menneisyyteen. Muuten kyllä, mutta valtava määrä turisteja tungeksimassa kaupoissa ja ravintoloissa jonkin verran kyllä väkisin tuo takaisin tähän päivään.

Niinkuin aikaisemmin kirjoitin, meillä jokaisella on oma caminomme. Minun valintani oli tänään tällainen. Nipistin aikataulua yhdellä päivällä käyttämällä kulkuneuvoja. Saan siten lisäaikaa tutustuakseni caminon loppupuolella uusiin kaupunkeihin, jos saan suunnitelmani mukaan kulkea.

Aika näyttää..........

9. Päivä. Santona - Guemes. 23 km

Innokkaimmat surffaajat raahasivat lautojaan kohti Playa de Berria’a aamuvarhain kun vielä pimeässä aloittelin uutta vaelluspäivää. Itse olin astellut lämpimässä aamussa jo vajaan tunnin.

Playa de Berrian länsipäässä alkaa jyrkkä kiipeäminen Punta del Brusco  niemelle, joka on lähes sata metriä korkea. Ja heti perään yhtä jyrkkä laskeutuminen uudelle Playalle Playa del Noja’lle.  Siellä oli tällä kertaa suuri joukko surffaajia jo aalloilla. Aallotkin olivat tallä kertaa erityisen suuret.

Tätä Playaa sitten etenin noin viitisen kilometriä. Houkutus oli suuri poiketa aaltoihin, mutta en tunne sitä kovin miellyttäväksi kesken kävelypäivän. Kengät kuitenkin riisuin, kahlasin vedessä ja koitin jopa jatkaa avojaloin. Sitä eivät nilkkani kuitenkaan montaa askelta hyväksyneet. Repun kanssa hiekka upotti liikaa.

Siihen risteykseen, mistä käännytään vaativalle kiipemiselle, on tullut opastus myös kiertotielle. Hyvä niin, sillä pidän kukkulalle kiipeämistä hankalana heikkojalkaisille ja ehkä heikkopäisillekin.

Toinen uusi viitoitus on tullut myös Noja’n kaupunkiin. Viitoitus suoraan rantareittiä Santanderin suuntaan. Monet vaeltajat haluavat kulkea niin paljon rantoja kuin mahdollista. Tuo ”oikaisu” sitten ohittaa Guemesin kuuluisan alberguen.

Itse tätä en ohittaisi missään tapauksessa, mutta ymmärrettävästi joukkoon mahtuu niitäkin, joille tämänkaltainen yhteisöllisyys on vierasta ja haluavat viettää yönsä omissa oloissaan. Sekin pitää hyväksyä. Jokaisella on oma Caminonsa. Eikä siihen ole muilla nokan koputtamista.

No, Noja’n jälkeen minun reittini kääntyi sisämaahan päin, kohti Guemes’ia. Mukavaa maaseutua oli kiva rallatella. Höpötin tien varren kissoille, koirille, lampaille ja aaseillekin. Jossain kohtaa jopa rallatin ääneen mieleen tullutta Heikki Kinnusen laulua .... maantietä kulki kerran rellu..... tais nimi laululle olla Rinsessan sukkanauha. Niissä sanoissa on jotain rentoa meininkiä. Yhtä rentoa on nyt tämä täällä, kun maasto on muuttunut niin paljon helpommaksi kulkea. No, eihän se mistään pyhiinvaeltajan laulukirjasta ole, mutta saa mielen iloiseksi ja hyvä niin, välillä.

Nyt illasta tiedän tunnelman hieman vakavoituvan. Niin paljon itsekukin vaeltaja arvostaa ja kunnioitaa iäkkään Isä Erneston sydämmellistä vieraanvaraisuutta alberguellaan, että täällä selvästi osataan käyttäytyä hillitysti.

Tällä kertaa saapumiseni ajoittui hyvin. Oli juuri päiväruokailun aika loppumaisillaan, ei tarvinnut nälkäisenä odottaa illalliseen saakka, niinkuin meille viimeksi kävi. Suihku, pyykit ja nyt oleilua aurinkoisella pihamaalla. Joku suuresta peregrinojoukosta soittelee kitaraa ja toiset tapailevat tuttuja melodioita kuka milläkin kielellä. Maita tällä kertaa on edustettuna aivan valtavasti, myös Suomi, Ruotsi ja Tanska. Suurin porukka ovat saksalaiset. Heitä sattui tänne tänään myös 27 nuoren opiskelijan ryhmä+ 2 professoria. Mutta tilaahan täällä kyllä on.

Illalla täällä on perinteiseen tapaan pienimuotoinen yhteistapaaminen ja sen jälkeen yhteinen illallinen. Kaikesta majoittumisesta, puhtaudesta sielun ja ruumiin ravitsemisesta peregrino laittaa sitten oman tunnon mukaan kolehtiin sopivaksi katsomansa summan.

Hyvällä omallatunnolla ja jo aika laajalla caminokokemuksella voin sanoa, että tämä albergue pitäisi jokaisen pyhiinvaeltajan kerran kokea.

Huomiseen........ huomenna lähes lepopäivä, niin lyhyt on etappi Santanderiin, mutta sitäkin kauniinpi.

8. Päivä. Castro Urdiales - Santona 36 km

Eilen tuli viikko täyteen tätä Caminoa. Siinä meni koko Baskimaa laidasta laitaan, yhteensä 172 kilometriä, joka tekee 24,5 per päivä. Nyt on vuorossa Cantabrian maakunta kukkuloineen. Maaston piirteet todella hieman loiventuivat.

Tänään lähdin liikkeelle aikaisin. Oli tulossa kuuma päivä ja matkaa oli melkoisesti. Erittäin hyvä syy nousta ennen kukonlaulua. Heräsin siis ilman herätystä niin että olin kadulla jo klo 5.45.

Aamun tunnit ovat aina niitä parhaita. Tänään kuu valaisi tietä niin ettei otsalamppua paljon tarvinnut käyttää. Polku kulki pitkin rantaniittyjä vuohien ja lampaiden seassa. Meren kohina oikealla puolen ja ajoittain autojen äänet vasemmalla kulkevalta moottoritieltä.

 

Islaresissa 8,5 km. Kohdalla pidin kahvi/bocadillotauon, se olikin ainoa avoin kahvila koko matkalla Laredoon saakka. Toisen evästauon pidin vähän ennen Liendoa. Siellä Islaresin jälkeen piti valita mennäkö  pidempää ”virallista” reittiä tai enemmän tiellä menevää 7 km lyhyempää reittiä.

Olin jo etukäteen suunnitellut meneväni lyhyemmän vaihtoehdon. Sekin teki Laredoon saakka 30 km ja aikomus oli jatkaa vielä Laredosta Santonaan, jossa tiesin olevan hyvän alberguen, suunnittelemani vaihtoehdon toteutin. Olin 30 km jälkeen Laredossa tasan 6 tunnin uurastuksen jälkeen. 30 km + kaksi 15 min taukoa tietää yli 5km tunnissa vauhtia ja olin kyllä yllättynyt.  Se vaan kertoo, että kunto on kohdallaan.

Pidin tortillatauon Laredossa ja jatkoin suunnitelman mukaan Laredon 5Kilometrin rantapaseon aina simne niemelle saakka, mistä pieni paatti kuljettaa vartin merimatkan parilla eurolla Santonan satamaan.

Paatissa meitä peregrinoja oli 5-6 kpl mutta minä olin ainoa joka tuli  albergueen, Paikka oli tuttu. Nopeasti pesin pyykit kuivumaan aurinkoiselle 32 asteiselle terassille ja uikkarit jalassa  kiiruhdin tutulle rannalle uimaan hiet tiehensä. Kello vaan oli niin paljon väistämätttä ettei rannalla voinut kauaa olla kun piti kiiruhta aterioimaan.

Ei tänne Santonan alberguelle tälläkään kertaa moni ole päätynyt, muutama sentään. Mukava on viettää iltaa ja yö leväten pitkän päivän uurastuksen jälkeen.

Huomenna taas uudet mielenkiintoiset maisemat ja perillä Guemesin legendaarinen Ernesto Peiton albergue.

Ollaan kuulolla......

7. Päivä. Bilbao - Castro Urdiales 27km

En siis Guggenheimiin päässyt. Niinpä menin läheiseen kirkkoon, jossa oli messu.

Messun jälkeen sytytin kynttilät muistaen kaikkia läheisiäni. Sen jälkeen tein tunnelmallisen mietiskelyiltakävelyn pitkin Nervion-joen rantoja, molemmin puolin. Katselin kuuluisaa museorakennusta iltavalaistuksessa. Tunnelmaa nosti sillan yllä Monte Avrilin takaa nouseva täysikuu.

Aamulla lähtiessäni kuljin koulun ohi. Lapsilauma oli juuri menossa oppimaan uusia asioita. Tuli mieleen kuinka kotosuomessa juuri meuhkattiin lasten eriarvoistumisesta, kun pitää koulussa olla sellaiset merkkivaatteet, että aina ei kaikilla vanhemmilla ole niihin varaa. Ja sitten varattomien lapsia koulukiusataan. Täällä, kuten monessa muussa etelä- Euroopan maassa tuota ongelmaa ei ole. Lapsilla on yhtenäinen Kouluasu. Ainakn alakouluissa.

Matka Bilbaosta Castro Urdialesiin on 37 km. Lyhensin sitä ajamalla metrolla ensimmäiset 10 km Portugaleteen. Siellä metroasemalta noustaan suoraan reitille. Siitä jatketaan kilometri kaupalla hyvää  kevyenliikenteen väylää aina La Arena rantakylään, jossa pidin pidemmän tauon.

Siitäkin eteenpäin reitti oli helppoa kävellä, verrattuna aikaisempiin päiviin. Tasaista hyvää, ainoastaan yksi kunnon mäki koko matkalla. Rannan poukamissa oli useampia sotaväen yksiköitä asemissa. Jonkinlainen kertausharjoitus kai käynnissä, tykit oli suunnattuna merelle päin. Kuviakin otin, mutta ei nitä uskalla julkaista, täällähän on jo poliisinkin kuvaaminen ankarasti kiellettyä, saati sitten sotaväen.

Perille tulin n. 14.30 ja etsiydyin heti aterioimaan, se mahdollisuus kun yleensä loppuu viimeistään klo 16.00 . Huone kun oli varttuna niin sinne ei niin kiire ollut.

   

Uimaankin olisi tehnyt mieli ja majoituittuani kävinkin yrittämässä, mutta tämä Castro Urdialesin ranta on niin jyrkkäpohjaista että jäi menemättä. Olen tullut hiukan varovaiseksi, kun olen kerran nähnyt kuinka meren imu vei matkaseurueestamme hollantilaisen miehen joka ei kyennyt kamppailemaan jyrkähkön rannan imua vastaan,

Castro Urdialesin niemellä seisoo rinnakkain vanha linnoitus ja lähes yhtä vanha Santa Maria de Asuncion katedraali. Linnoituksen vanhimmat osat ovat 1100- luvulta , kuvassa etualalla: uusi kookkaampi osa on keskiaikaista.

  

Kirkko on yksi erikoisimmista koko Norte reitillä. Ei niin että se poikkeaisi kauneudessa, vaan  paremminkin karuudessaan ja suuruudessaan. Se on kolmilaivainen, keskilaiva on jopa 29 metriä korkea, kivestä kokonaan rakennettu ja kestänyt kaikkien sotien koettelemukset ehjänä. Kirkkoon on vapaa pääsy klo 16.00- 19.00 välillä.

Nyt pitää levätä ja kerätä pakki täyteen energiaa. Huominen etappi on vähintään 30km ja sellaista polkua  joka meiltä jäi viime vuonna kulkematta. 

Palataan asiaan huomenna illalla, kiitos kun olette suurella joukolla mukana.

6. Päivä. Gernika - Bilbao. 23km + junalla 10km

Hyvää huomenta. Toivotuksen sain alberguen aamiaishuonella tänä aamuna. Aamupala kuului hintaan (18€). Se oli hyvä espanjalaiseksi. Toivottaja oli suomalainen nainen, joka oli eilen kaupungilla minua vastaantullessaan kuullut puhuvani suomea puhelimessa.

Seitsemän korvilla olimme yhtä aikaa ulko-ovella lähtemässsä niin tarjouduin opastamaan ulos kaupungista. Tiesin reitin olevan hieman kinkkinen, pimeässä. Niinpä sitten yhdessä kävelimme aina sinne missä alkaa ankara nouseminen kivikkoista polkua ylös vuorelle.

Yöllä oli satanut, mutta aamusta enää hetkittäin ja sekin oli sellaista sumusadetta. Sitä tiheämpää mitä ylemmäs vuorelle nousi. Tihkusta huolimatta en vetänyt pontsoa ylle, vaan sinnittelin t-paidalla ja sortseilla. Tarkeni kyllä kum lämpöä oli mittarissa 18 astetta. Näkyvyys vuorella oli tälläkin kertaa kutakuinkin nollassa.

Ei tullut montakaan kuvaa otettua koko päivänä. Muutenkin oli matalapaineesra johtuen vähän sellainen maanantaipäivän olo, olikin maanantai oikeasti. Ja täällä Espanjassa maanantai on usein sitä, että paikat tuppaavat olemaan kiinni. Niin baarit kuin nähtävyydet. Niin kävi, että kun lähes viiden tunnin kävelyn jälkeen tulin Larrabetsuun, niin ei kumpikaan baari ollut auki, Plazaa kauempaa en etsimään lähtenyt. Plazan penkillä pidin evästauon( kengät pois). Sitten jatkoin.

Jos oli luonto ja maasto kaunista Larrabetsuun saakka, sumusta huolimatta, niin siitä eteenpäin onkin sitten ihan muuta. Asfalttia ja asutusta. Siispä päätin nopeasti, että hyppään Lezamassa junaan ja ajan Bilbaoon. Kerran olen jo loppuosuudella olevan Monte Avrilin ylittänyt ja nähnyt kauniin ”laakeutumisen ” vuorelta alas Bilbaoon. Nyt nipistin vähän aikataulua, niin kuin olin jo etukäteen itselleni luvannut. Sumuisena päivänä sen juna-ajelun salli itselleen mielellään.

Usein olen blogissani kertonut näistä espanjalaisten omitusista tavoista ja mieltymyksistä. Korttipelistä, härkätaistelusta, härkäjuoksuista, jne. Jalkapallo nyt ei niin kummallisuus ole, mutta sen merkitystä tavalliselle espanjalaiselle voi vain ihmetellä. Eilenkin kun Athletic Bilbao pelasi niin Gernikan kaupungissa kaikki mahdolliset kapakat olivat pullollaan pelin katsojia ja uskomaton oli se huuto ympäri keskustaa kun Bilbao onnistui tekemään maalin. Jalkapallosta vielä, että tämän päivän etapilla, siinä Lezaman liepeillä on aivan suunnattoman kokoinen Athletic Bilbaon harjoitus ja valmennuskeskus, ihan samaan tapaan kuin FC Barcelonalla on siellä Montjuich vuorella.

Tänään sitten kun astuin ulos juna-asemalta niin törmäsin yhteen kummallisuuteen. Nimittäin noihin jonoihin lotto- tai muu pelikioskilla.

 

Kioskeja on vähän joka nurkalla ja aina on ihmisiä jonossa ostamassa arpoja. Nytkin ne ostavat jo Joululottoarpoja. Ja tietysti viikottaisia arpoja. Se on kai jonkinlsinen peliriippuvuus sekin, kun olen nähnyt jonkun repivän jopa kymmenittäin arpalippuja yhteen menoon samalta istumalta. Sen sijaan niitä hedelmäpelejä, joihin ihmiset Suomessa koukuttuvat, en täällä ole nähnyt.

No niin, tulin siis Bilbaoon. Tulin ja ajattelin, että nyt minulla on lopulta aikaa käydä siellä Guggenheimissa sisällä. Mutta arvatkaapas mitä............
Arvatkaa toisenkin kerran..........
Eihän se ole auki........ kun on se kuuluisa maanantai.

Ei näytä kyseinen museokuuluisuus lainkaan avata oviaan tälle vaeltajalle. Kai minua nyt rankaistaan siitä, että olin aikanaan sitä mieltä ettei Helsinkiin ole järkeä kyseistä museota rakentaa. Olin silloin, kun en lainkaan ymmärtänyt koko ideaa. Nyt kun tiedän miten valtava taloudellinen merkitys museolla on ollut Bilbaon kaupungille ja koko Baskimaan taloudelle niin olen ehdottomasti toista mieltä. Kirjoitin asiaa jo viime vuoden blogissa.

Ei sitten. Kun ei niin ei. On täällä vielä toki nähtävää vaikka kuinka monta kertaa tulisi. Jo pelkästään   Ravintola elämään uppoutuminen tapaksineen ja pinxoineen on elämys. Joka pienimmässäkin kuppilassa on oma pieni maailmansa ja omat pinxovalikoimansa, eikä se ole kallista lainkaan, vaikka koko päivän aterioinnin laskisi pinxojen varaan. Tuota pikkupurtavaa näkee kyllä kirjoitettavan monella lailla, on tuo pinxo, pintxo, pinxtzo, pincho tai vielä jotain muuta.

Oma lukunsa ovat pastelleriat. Sellaisessa nyt kirjoitan hyvän cafe cortadon äärellä. Ovesta sisään tullessani soi sisällä musiikki, joka ei paremmin voisi sopia vaeltajan tunnetilaan, eli Frank Sinatran...
My Way
I did it my way..... niin siinä lauletaan...,. Ja niin tein tänään.

5. Päivä. Markina Xemen - Gernika. 25 km

Kolmen tunnin sunnuntaiaamukävelyn jälkeen istun Munitbar nimisen kylän baarin terassilla cafeconlecce ja munakassämpylä edessäni. Kiva kun baari on auki. Kello on vasta 9.15.

Kahvin hinta on noussut viime vuodesta. Silloin yleisin hinta oli 1,20 , nyt saa tottua 1.50 hintaan. Mutta kaikki muu on edelleen suomalaisittain halpaa. Niin kuin nytkin tuo bocadillo( sämpylä jossa juuri paistettua munakasta välissä 1€).

Tuossa matkalla totesin, että ainakin Zenarruta -  luostarin albergue oli auki vielä näin syyskuussa. Samoin kuin oli eilisen etappini puolivälissä ollut albergue. Eli, välttämättä ei näin pitkiä paivämatkoja tarvitse kävellä. Noissa välipaikoissa on vain tarkempaa etukäteen suunnitella ateriointi, kun ei ravintoloita ole. Mutta kantamalla kaupungista evästä niistä kyllä selviää. Noista allbergueista saa hyvää tietoa netistä esim. www. Gronze. com sivustolta. Myös sen, että milloin on auki jne.

Itse olen tällä reissulla ravintoloiden varassa, edes vedenkeitintä en ottanut mukaan, yksin kun olen. Siksi on varmempaa majoittua kaupunkipaikkoihin. Ruokailuissani noudatan jo hyväksi kokemaani taktiikkaa, otan listalta yleensä toiseksi ruokalajiksi jonkun jota en tunne ja koitan sitten painaa mieleen mitä sain. Toisen sitten otan varman päälle, kuten eilen jolloin otin primeroksi pastaa ja söin sitä riittävästi, oli secundo sitten syötävää tai ei. Tädillä ei kirjoitettua listaa ollutkaan, luetteli vain tuttuja tuntemattomia nimiä. Sanoin vain la ultima(viimeinen) ja loistavaa lihapataa

sainkin. Mutta mitään havaintoa sen nimestä ei jäänyt kun ei sitä ollut kirjoitettuna.

No joo, mutta nyt kengät jalkaan ja eteenpäin.. Jalat on huilanneet, otan aina kengät pois pidemmällä tauolla.

Olikin kyllä raastava nousu heti tauon jälkeen. Sinne ylös oli joku ” viisas” paikallinen tuonut tuolin jossa Lopen Uupunut kulkija saattoi istahtaa ja miettiä, että ” onko pakko jatkaa jos ei taho”.

No minä jatkoin. Siitä eteenpäin reitti olikin helpohkoa ja mukavaa. Kaunista joenrantaa seuraten lehtomaisessa metsässä vaeltaja sai kuunnella punarintojenja muidenkin lintujen konserttia. Välillä polku noisi korkeuksiin laskeutuakseen taas alas joen varteen.

Yhdessä kohtaa siellä joella oli kuvausaessio käynnissä. Nuori neito ojenteli pitkiä sääriään kivellä istuen ja salamavalot räiskyivät. Otin kuvanki, mutta sitä en voi julkaista , tiedä mitä siitä seuraisi?

Tämä Norte reitti on todella hyvin merkitty. Ei kyllä eksymismahdollisuutta ole. Tällaisia tolppia on enemmän kuin tarpeeksi. Uusiakin. Näkee että ne on juuri asennettu, kuten tämä. Itselleni tämä reitti tunruu toisalta uudelle, kun viime kerralla ei paljoa nähnyt sateen ja sumun takia.

Hyvin jaksoin tänäänkin perille asti. Albergue avautui klo 13.30. Ovella olin klo 13.31. Aika tarkka ajoitus. Autuaaliselta tuntui heti päästä suihkuun, niin paljon oli hikeä pukannut paitaan ja muuallekin. Täällä alberguessa on edelleen se hyvä systeemi, että reput ja muu kama jätetään alas kaappiin ja huoneeseen saa viedä vain välttämättömät kamat muovikassissa.

Keskustassa kävin aterioimassa. Oli runsaasti porukkaa terassit pullollaan, kun on sunnuntai. Nyt en mennyt katsomaan sitä mistä tämä laupunki on kaikkein kuuluisin eli Picasson teos Guernica jonka hän tehnyt sisällissodan julmuuksien muistolle. Tämä kaupunki pommitettiin ihan maantasalle eräänä markkinapäivänä 1937 Hitlerin Luftvaffen toimesta. Kentaali Frankolla kun oli hyvät välit Hitlerin kanssa ja hän pyysi vähän apua, kun oli tympääntynyt Baskien jatkuvaan vastarintaan..

No, onneksi ne ajat ovat takana ja täällä eletään sopuisasti ja meillä vaeltajilla on hyvät oltavat. On kaikenlaista nähtävää ja koettavaa, tuollaisia muistojakin. Kuva teoksesta on viime vuoden tekstissä. Huomenna toden näköisesti menen siitä ohi pimeässä, ei siis uutta kuvaa.

Uuden varoittavankin kokemuksen tänään saimme. Eräs korealainen kaveri oli aamulla mennyt lähibaariin aamukahville, oli jättänyt repun ulos tuolille siksi aikaa kun kävi sisällä tekemässä tilauksen. Kun tuli takaisin ulos oli reppu kadonnut. Tarinan opetus, älä hetkeksikään jätä tavaroitasi pois silmistäsi. Mikä vaiva ja homma on hankkia kaikki uudet varusteet(onneksi nyt Bilbao on lähellä). Ei se rahallinen menetys ole, vakuutus korvaa, mutta mikä vaiva.

Nyt illasta näyttää pilvistyvän, saas nähdä saako huomenna testata uuden sadeviitan. Kerron sen sitten illalla. Siihen saakka kuulumisiin.......

4. Päivä. Deba - Markina Xemen. 26 km

Päivä alkoi ”sakkolenkillä”.  Se johtui siitä, että Deban aseman kohdalla oleva kävelysilta on romahtanut, eikä siitä saa kävellä. Piti kiertää toisen sillan kautta n. 2 kilometriä.

Tänä aamuna hätäisimmät lähtivät jo puoli viiden aikoihin. Itsekin heräilin hiljalleen ja valmistauduin kaikessa rauhassa. Lähibaari aukesi klo 6.00. Heti silloin olin tiskillä. Kahvit ja tostadat sisuksiin ja 6.15  oli reppu selässä pimeällä kadulla.

Pimeässäkin silta näytti aika pahasti notkahtaneen. Täällä on kevät ja kesä olleet niin sateisia, ttä vettä on joessa virrannut tavallista vuolaammin saaden 1800 luvulla rakennetun sillan yhden pilariarkun pettämään.

No. Verryttelystä kävi se sakkolenkki. Sitten nimittäin alkoi taas melkoinen nousu. Siinä kyllä heräsi, jos kellä oli unihiekkaa vielä silmissä. Ylhäällä sai jo heittää otsalampun reppuun ja ihailla auringon ilmestymistä  vuoren takaa, ei tosin niin kauniisti kuin eilen.

Tasaista taaperrusta oli kymmenkunta kilometriä, tosin koko ajan vähän ylös tai alas. Noin kympin kohdalla, klo 9.00 asetuin Olaz kylän kirkon kohdalla olevan baarin terassille välipalalle. Siinä patonkia pureskellessani tuli neitokainen paikalle ja avasi ovet, eli sain myös sen cafeconleccen ihan pyytämättä ja yllättäen. Maksoin siitä kyllä.



Kahvi tulikin hyvällä hetkellä, sillä siitä alkoi koko päivän kovin nousu. Katsoin kelloa lähtissäni jatkamaan ja kun uudelleen katsoin kelloa nousun huipulla, olin kiivennyt koko ajan ylöspäin tasan tunnin pysähtymättä kertaakaan. Matkaa siinä. oli ehkä kaksi kilometriä tullut. Yritän aina toimia niin että ””vedän” koko ylämäen kertavedolla ylös asti ja sitten  henkäisen, huohotan tai läähätän tarpeen mukaan. Alamäessä oikeastaan sama juttu. Reippaasti kun kipittää, kyllä se hikeä pukkaa alamäessäkin.

 

Siellä ylhäällä olikin komeat näkymät. Ihan uudet minulle. Viime vuonna vaelsimme niin sateessa ja sumussa, ettei noista maisemista mitään nähnyt. Nyt eniten ihmettelin, miten paljon mänty puissa on ruskeita oksia kaikkialla. Ehkä niitä oli viime vuonnakin mutta emme niitä havainneet.


Polku tänään oli hyvä kulkea. Oli kivikkoa.........

Oli kaunista metsäpolkua.........

Oli tosin näitäkin, vuorilla on aina niin kosteaa, ettei nuo tietyt kohdat kai kuivu koskaan.

13.30 olin perillä Markina Xemenissä. Suunnistin suoraan tietämääni yksityisen Albergue Pitis’ in baarille. Pääsin heti sisään taas ensimmäisenä

Nopean suihkun ja pyykin jälkeen suunnistin takaisin baarille,  jossa emäntä oli laatinut kulkijallle ravitsevan menu’n pastoineen ja viineineen.

Lauantai- iltapäivä. Se on mukava viettää kylän plazalla katsellen paikallisten puuhia lapsineen, koirineen ja korttipeleineen. Peregrinojakin alkaa pikkuhiljaa plazalle kokoontua iltaa istumaan. On aika rentoutua edes hetken.

Huomenna camino jatkuu Gernikaan

3. Päivä. Zarautz - Deba 22km

Liikkeelle klo 7.00. Taas ensimmäisenä. Aamupala olisi kuulunut hintaan 20€/ h, mutta olisi tarvinnut odottaa vielä puoli tuntia( tai enemmän kun Espanjassa ollaan). Tuo hinta hostellin dormitoriossa tuntuu vähän kalliille, mutta niin se on täällä rannikkokaupungeissa, että kysyntää on ja se määrää hinnan. Nytkin hostellin asiakkaista iso osa oli surffarinuoria.

No, aamupalan sain heti alle kilometrin käveltyäni. Just ennen kuin alkoi nousu ylös vuorelle. Siinä kyllä unet unohtui ja lihakset lämpeni, kun kiipesi. Veikkasin nousua olleen 2 km, mutta ylhäällä oli taulu, Zarautz 2.7km.

Valitsin nyt sisämaan reitin kun ilma on hyvä ja polku kuiva. Viimevuonna valitsimme rantaa pitkin kiertävän reitin. Kova nousu palkittiin jälleen upealla auringonnousulla. Kelpasi kulkijan laittaa tossua toisen eteen.

Aikansa kun astelin ylä ja alamäkiä tuli jyrkkä laskeutuminen Zumaiyan kaupunkiin. Alamäessä havaitsin, että on tullut jo ihan kunnolla pompittua alaspäin. Pakaralihaksia pakotti. Mut siis vain     alastullessa.

      

Ä   

Riitti niitä ylä ja alamäkiä edelleen. Vissiin neljä tai viisi ennenkun olin Deba’ n turistitoimistolla josta pitää hake a avainkoodi albeguelle.  Mutta kiva oli polkuja astella kun olivat kuivia, toisinkuin viime kerralla kun  paremminkin puroja pitkin käveltiin.

Ä

Sehän on se juna- aseman yläkerta. Taisin saada saman pedin kuin viime kerralla. Pyykit pesin ja hospitalera käytti kuivaajassa. Sitten kiiruhdin aterioimaan ennen kuin ruoka-aika umpeutuu klo neljä. Sain seurakseni kaverin Barcelonasta. Oli kiva saada jutella oikein ajan kanssa kieltä ja tapoja caminolla. Hänkin. On jo neljännellänsä.

Plaza Mayorilla nyt kirjoittelen ja katselen lasten leikkejä.!on tämä niin kyläläisten olohuone tämä plaza, että kateeksi käy talllainen yhteisöllisyys joka suomalaisesta yhteiskunnasta on kadonnut jo aikoja sitten. Täällä tätä on kiva katsella ja elää mukana hyvää kahvia nautiskellen.

Huomista en ole vielä katsellut. Jonnekin kuitenkin askeleet vievät.  Pari kilomtriä tulee lisää kun siltä joen yli on pois käytöstä ja pitää kiertää toisen sillan kautta.

No huomenna joka tapauksesssa uudet jutut.

2. Päivä San Sebastian - Zarautz. 22 km

San Sebastianin läntisellä rantapaseolla kuulostelin jalkojen halukkuutta lähteä taas taipaleelle. Otin muutaman kuvan kaiteen ” läpi”. Siinä sai kyykkyyn ylös jumppaa.

Olisi saanut usemmankin, jos jokaisesta lävestä olisi kuvan ottanut. Tyydyin muutamaan. Rantapaseo on kuitenkn pari kilometriä pitkä. Sitten alkoikin oikea aamujunppa ylös vuorelle.

Olin ottanut aamun laiskasti ja lähdin liikkeelle vasta klo 8.00. Piiitkässä ylämäessä riittikin sitten ohitettavia. Ihmetteli muutamat vanhan ukon menoa, vaikka en omasta mielesäni mitenkään lujaa kävellyt.

Aikansa kun olin tallustellut, kuulin pariskunnan keskustelevan, luulin kieltä saksaksi ja kysyinkin, oletteko saksalaisia. Ei kun suomalaisia, se olikin ruotsia mitä puhuivat. Olivat Vaasasta.

Monenlaista maastoa matkalla oli, kivikosta kauniisiin lehtometsiin.

 

Ja monenlaisia kulkijoitakin, kuten pariskunta yksipyöräisillä pyörillä. Täytyy olla sirkuksessa töissä, että tuon hallitsee. Meillä tavallisilla taapertajilla on tarpeeksi tekemistä näillä poluilla ilman pyöriäkin.

  

Oriossa puolen päivän aikaan pidin pidemmän tauon. Klo 14.00 oli Zarautz jalkojn alla. Heti kaupunkiin tullessa on ravintola jossa oli paljon asiakkaita, sehän on hyvän paikan merkki. Sinne,  Hauskaa on se, että kun neljä henkeä menee syömään, tuodaan pullo viiniä. Kun kaksi menee  niin tuodaan pullo viiniä. Ja kun menee yksin niin edelleen tuodaan se pullo viiniä.

Puolitoista tuntia oli aikaa ennen kuin hostelliin pääsi niin oli hyvä käyttää se ateriointiin, ei tullut ns. Hukka-aikaa. Hostel Zarautz sijaitsee ovelasti junaradan ”takana”, sinne oli vähän etsimistä, mutta löytyi.

Äkkiä laitoin kamani kaappiin ja kiiruhdin rannalle ja saman tien mylviviin aaltoihin. Parempaa en hikisen päivän jälkeen keksisi. Hiukan on sellainen turistimainen olo nyt, mutta ei tässä kaupungissa paljon muutakaan tekemistä ole, rannan kahvilassa tätä kirjoittelen.

Huomenna uudet kuviot, hasta manana.

Irun - San Sebastian. 27 km

Kasteinen heinikko kutitteli kinttuja astellessa joenvarsipolkua ensimmäisiä kilometreja pitkästä retkestä. Kissojen silmät kiiluivat kivasti  otsalampunvalossa tienvarren pihoilla.

Jollain soi herätys klo varttia vaille kuusi ja itse asiassa kaikki nousivat saman tien. Itselläni oli reppu pakattu jo illalla valmiiksi joten oli ensimmäisenä aamupalalla. Se oli ihan kunnollinen donativoksi. Yö oli levoton. Albergue sijaitsee sellaisessa paikassa, että liikenteen melu kuuluu läpi yön, saati kun vielä ikkunat oli auki. Ulkona oli yölläkin sellaset 20 astetta. Eli kunnon korvatulpat tai ehkä jopa kuulosuojaimet on tarpeen ainakin ensikertalaisille. Vieras tilannekin tekee jo oman osansa levottomaan yöhön. Sen olen pannut merkille useasti katsellessani miten uudet tulokkaat alberguessa toimivat.

Olin ensimmäinen uloslähtijä ja omissa mietteissäni sain kaiken päivää kulkea. Tutulla reitillä ei mitään ihmeellistä ollut. Kumma miten vuodessa oli jo unohtunut miten kivikkoinen se nousu Guadalupe kappelille on. Siitä eteenpäin oli nyt  nousu Jaizkibel vuorelle hyvin merkitty, toisin kuin viime kerralla.

Rankka nousu ylös vuorelle palkittiin upealla auringonnousulla.

 Vuorella käyskenteli hevosia runsaasti.  Hevosihmisenä mietiskelin niitä jotka parhaillaan jenkeissä kilpailevat maaailmanmestaruuksista, että onko ne huippuuntrimmatut kilpahevoset sen onnellisempia kuin nämä täällä upeissa maisemissa vapaana laiduntavat maalaisserkkunsa. No .  Mahtaako se ihmisissäkään olla kummempaa, kuninkaalliset on kuninkaallisia ja maalaiset maalaisia. Kummat  sitten on onnellisempia, veikkaisin, että ainakin nämä vapaana laiduntavat, jos hevosista puhutaan.

Pasajes de Sa Juanin lahdelle laskeuduttaessa on kyltti Aterpe alberguelle, noin 20 km kohdalla. Se olisi hyvä päiväetepin päätös vähemmän kilometrejä kaipaavalle, mutta aukeaa vasta klo 16.00. Itse laskeuduin alas rantaan jossa tiesin saavani ison kupillisen cafe con lecceä ennen paattiin astumista. Paattiin joka vie lahden yli 80 sentillä.

Loppuosuus kohti San Sebastiania kulkee kaunista Ulia luonnonpuistoa pitkin ja laskeutuu jyrkästi kaupungin hienolle rantabulevardille.

Huone oli varattu aikaa sitten kivasta paikasta vanhankaupungin kujalta. Pikaisen suihkun ja pyykkäyksen jälkeen ennätin hyvin läheiselle kujan kuppilalle aterioimaan ennen klo neljää.

Rannalla katselin uimassaolijoita. Vähän jo teki mieli mennä mukaan. Vältin houkutuksen, ehkä jo huomenna.  Vanhankaupungin kujia on aina kiva kuljeskella. On ne niin kauniita. Kirkon ulkopuolella oli useanlaisia taideteoksia. Sisällä tuntui hyvält käydä hiljentymässä ensimmäisen kävelypäivän päätteeksi. Kynttilät jäivät lepattamaan ajatusten myötä.

Hyvä mieli jää ensimmäisestä päivästä. Tästä on hyvä jatkaa. Huomenna.