Muistelua ja mietteitä

11.12. 2017  Kaksi erilaista Caminoa

Mittava määrä muistoja tuli mukana elämän selkäreppuun. Kaksi hyvin erilaista Caminokokemusta usean aikaisemman joukkoon. Täytyy vielä kerran todeta, että Camino del Norte on täysin toisenlainen kuin Camino Primitivo. Kauniita reittejä toki molemmat, mutta niin erilaiset.

Norte viehättää merellisyydellään, upeat rannikkovuoristot, tyrskyävä meri rantakallioilla, henkeäsalpaavat hiekkarannat, surffaajien paratiisit, viehättävät pienet ja suuret rantakaupungit, kaikki omalla tavallaan erilaisia, omine ruoka erikoisuuksineen.

Primitivo palkitsee luonnollaan, mahtavat vuoret, lumoavat laaksot, puhdas raikas ilmasto, puistomaiset metsät, kivat pienet ja suuret kylät ja kaupungit, jälleen omine ruoka ja juoma erikoisuuksineen.

Kilometrejä meille kertyi kaikkiaan 780 . Ne jakautuivat melko tasan puoliksi noille reiteille, jos lasketaan Primitivo alkavaksi heti Villaviciosa'sta, jossa reitti haarautuu Nortesta.

Aikaa vaellukseen meni 42 päivää, joista kolme oli lepopäiviä.

Kävelypäivien keskiarvoksi tulee siis tasan 20 kilometriä/päivä.

Pisin päivä oli 32 kilometriä ja lyhyin 9 kilometriä.

Yöpymiset jakautuivat siten, että albergueissa yövyttiin 25 yötä ja hostelleissa/hotelleissa 18 yötä.

Tällä kertaa pidimme tarkkaa kirjaa asumiskustannuksista ja ne olivat yhteensä 1243.40 / 2 henkeä.

Muista menoista emme kirjaa pitäneet, mutta kyllä tuntuma on sellainen, että noin 50-60euroa päivässä kului nuo asumiset mukaan lukien. Matkustuskulut ovat sitten erikseen.

Neljän aikaisemman Caminon kokemuksella varustelista oli aika selkeä ja sinällään toimiva. Tietenkin olemassa olevat reput asettavat rajat siihen mitä mukaan voi ottaa. Johtolankanahan oli se, että... ota mukaan vain se mitä ilman et tule toimeen.

Kävikö siinä sitten niin, siitä seuraavaksi muutama kommentti:

Reput:   Quechua-reput toimivat edelleen moitteettomasti. Kaiken muun lisäksi noissa repuissa on se hyvä puoli, että ovat sen kokoiset että menevät lentokoneessa käsimatkatavarana. Moitteen sijaa tuli reppujen sisällä kuljetettavista vesisäiliöistä. Ne alkoivat molemmilla vuotaa. Ei paljon, mutta silti ikävästi. No, oli niillä jo kolmas reissu, että täytyy  kai seuraavaa matkaa varten hankkia uudet.

Kengät:  Salomon Wings Access GTX kengät toimivat hyvin. Tosin Arjalla tuli toiseen kenkään sisäsivulle, siihen mistä kenkä taittuu askeltaessa, pieni reikä jo alle 500 kilometrin. Haittaa siitä ei suuremmin ollut. koska sen jälkeen ei enää kuraisia polkuja ollut. Käytimme jälleen ns. tuplasukka ratkaisua, eli alimmaisena silkkinailon sukat ja niiden päällä ohuet vaellus- tai juoksusukat. Yhtään rakkoa emme saaneet kumpikaan.

Kävelysauvat: Emme kyllä lähtisi Nortelle, tai Primitivolle, ilman sauvoja. On siellä niin paljon jyrkkiä ylä- ja alamäkiä. Näimme muutaman kerran aivan toivottoman näköisiä tilanteita, kun ihmiset yrittivät tulla liukasta vuorenrinnettä alas ilman sauvoja. Me ostimme sauvamme Decathlon urheiluliikkeestä Bilbaossa. Tämän kertaiset sauvat olivat teknisesti poikkeuksellisen hyvää laatua. Kokoonlaittomekanismi toimi hyvin vielä lopettaessamme Caminon ja kovametalliterä oli lähes kuin uusi. Sauvat jäivätkin Espanjaan odottamaan seuraavaa Caminoa. Niitähän ei voi käsimatkatavarana lentokoneessa kuljettaakaan.

Makuupussit: Uudet Halti Micropac untuvapussit olivat loistavat. Kevyet, menevät tosi pieneen tilaan ja ovat lämpimät. Untuva ja pussin kangas tuntuu olevan sellaista, että ei juurikaan hiosta. Ilman makuupussia olisi juuri ja juuri selvinnyt, sillä emme muista yhtään majapaikkaa missä ei olisi ollut filttejä. Huomioitava on, että joskus filtit ovat piilossa kaapeissa, eli täytyy vähän katsella kaappeja tai kysyä hospitalerolta. Ei ne niitä varsin tyrkytä.... mutta on se vaan niin mukava kömpiä omaan tuttuun säkkiin unten maille.

Sadevarusteet:  Mukana meillä oli molemmilla oikeat Icepeak sadeasut, sellaiset vuorelliset. Niitä emme käyttäneet kertaakaan. Vähän harmitti kun turhaan niitä kannettiin. Veivät kuitenkin paljon tilaa repussa ja painavatkin melkoisesti. Tokmannilta kolmella eurolla ostetut sadeviitat olivat aivan riittävät. Olivat kevyet, menevät pieneen tilaan ja pitivät sateen poissa jopa melko tuulisella merenrannalla. Lisäksi ne peittivät myös repun, eli sadevesi ei päässyt menemään niskasta selän ja repun väliin niin kuin tavallisen sadetakin kanssa. Muutaman ihan pienen reiän saimme molemmat niihin jostain piikkipensaista, mutta ei niistä mitään haittaa ollut. Meillä oli kyllä jälleen kerran loistavat ilmat, eli vain viitenä päivänä saimme sadetta ja ilma oli niin lämmin aina, että sadepäivinäkin tarkeni shortsipituisilla housuilla.

Muut asusteet: Vaatteita oli aika sopivasti. Jos jotain mainitsee, niin merinoalusasuille oli käyttöä vasta aivan viimeisellä viikolla ilmojen muuttuessa nopeasti kovin syksyiseksi. Jos olisi lähtenyt reissuun viikkoa aikaisemmin olisi selvinnyt kesäisillä keleillä. Mutta eihän niistä ilmoista koskaan tiedä. Nytkin sitten talvi tuli niin nopeasti, että jo seuraavalla viikolla, kun olimme lopettaneet caminomme, satoi niillä vuorilla lunta missä just olimme kävelleet. Niin ja vielä, Norte osuudella oli uima-asuillakin käyttöä.

Muita varusteita: Ensimmäistä kertaa meillä oli mukana kesällä hankittu uppokuumennin/vedenkeitin. Se olikin verraton kapistus. Vielä kun oli oma kattila sitä varten. Eniten sillä oli käyttöä juuri hostelleissa, joissa ei varsinaista keittiötä ole. Sai oman aamupalan laitettua mukavasti ja nopeasti juuri siihen aikaan kuin halusi. Sähköä ja vettä kuitenkin on aina saatavilla. Oma kattila on sikälikin hyvä olla, että pääsääntöisesti Galician alueen albergueissa ei ole astioita, vaikka keittiöt onkin.

Tällainen oli retkemme tänä syksynä. Kaksi pitkää Caminoa vuoden aikana on ollut aikamoinen haaste, mutta hyvin niistä on selvitty. Olemme siitä onnellisessa asemassa, että olemme vapaat menemään näin keväisin ja syksyisin harrastamaan sitä mihin olemme tiukasti "jääneet koukkuun". Suuri merkitys tietenkin on sillä, että olemme vielä toistaiseksi sen kuntoisia, että noinkin rankat suoritukset onnistuvat (koputtaa puuta tässä kohtaa). Kovin kauan tässä ei tarvitse uutta Caminoa odottaa, sillä se on alkamassa jo helmikuun alkupuolella. Silloin on vuorossa Camino Mozarabe, alkaen Malagasta. Siitä tulee sen verran pitkä reissu, että olemme ajatelleet vihdoin toteuttaa sen siten ,että yritämme päivittää tätä blogia jos nyt ei ihan päivittäin, mutta reaaliaikaisesti kuitenkin.

Olkaa siis kuulolla !!

Tässä vaiheessa kiitos kaikille lukijoillemme ja Hyvää Joulun aikaa sekä Liikunnallista Vuotta 2018.

                                                                 Arja  ja  Kimmo

Santiago De Compostela'an

8.11. 2017  Uusi reitti

Viimeinen aamu oli jälleen sumuinen. Oli tavallaan kiva, että oli seuraa korealaista. On meillä ollut aikaisemmillakin Caminoilla korealaisista hyvät kokemukset. Iloisia ja fiksuja ihmisiä ainakin kaikki meidän tapaamamme.

Muutaman kilometrin jälkeen reitille oli ilmestynyt uusi, erittäin hyvin varusteltu baari. Pitihän ne kahvit juoda ihan tutustumisen vuoksi.

Suuresti ihmeteltiin, kuinka vähän oli muistikuvia reitistä. Ei silti, ei siellä mitään mieltä sykähdyttävää nytkään ollut. Monte Gozo'lle tultiin puolen päivän maissa. Monumentilla oli  kuvan ottajia jopa ruuhkaksi asti, suurin osa turisteja. 

Olimme tietoisia, että kaupunkiin menevällä reitillä on tilapäisjärjestelyjä moottoritien yli menevällä sillalla. Jonkinlainen kiertotie vie aivan pusikkoon  moottoritien vierustaa. Sen sijaan monumentilta on uusi viitoitus kaupunkiin toista kautta. Monikaan ei näyttänyt tuota tietävän, koska lähtivät vanhaa reittiä. Ilman tuota tietoa emme nytkään olisi "löytäneet" hieman etäämmällä olevia Peregrino patsaita. Ne ovat siis monumentilta katsottaessa kutakuinkin lounaan suunnassa, parin sadan metrin päässä. Mennessämme sinne huomasimme tien varrella oitis uudet opasteet kaupunkiin.

Emme olleet edellisellä kerralla huomanneet noita patsaita lainkaan. Siellä ne seisovat vähän ikään kuin orpoina, katse suunnattuna kohti katedraalia jonka tornit sinne näkyvät.

Kuvat otettiin, sitten jatkettiin uutta reittiä kohti keskustaa. Reitti oli jotakuinkin selvempi kuin entinen. Ei ollut lainkaan niin paljon vilkkaiden katujen varrella kävelyä. Siltä ainakin tuntui. Vielä viime metreillä saimme pienen sadekuuron niskaamme ennen kuin pääsimme rautatieasemalle suojaan. Ostimme junaliput, ne taskussa astelimme hotellille - Hotel Mexico - joka on muutaman korttelin päässä asemalta. Meille se oli tuttu paikka jo kolmatta kertaa.

 Santiago on jo niin tuttu kaupunki, että ei ollut enää sellaista tunnelatausta kävellä suoraan Katedraalille ja Plaza Obradoirolle kuin ensimmäisellä kerralla. Kieltämättä on Santiago'on tulossa noin kokonaisuutena jotain mystistä, jotain joka hieman nostaa sykettä, vaikka jo neljättä kertaa kaupunkiin tulee.

Majoituttuamme hotellille olimme jo niin nälissämme, että suoraan suunnistimme läheiseen Restaurante Roma'an menu'lle. Siitä ravintolasta on nyt tullut meille oikein kantapaikka. Mukava traditio tietysti, kun olemme tulleet isäntäväelle vähän niin kuin VIP-asiakkaiksi. Ainakin palvelu on joka kerta ollut sitä luokkaa.

Vatsat täynnä sitten kävelimme suorinta tietä Officina de Peregrinos toimistolle hakemaan Compostelat, eli todistukset, pääasiassa siksi että tulemme rekisteröidyksi tilastoihin. Seinälle ne tuskin kotona joutuvat. Ensimmäiset siellä jo ovat ja muut arkistoituina kaapissa. Toista kertaa peräkkäin tulimme toimistolle sellaiseen aikaan, että pääsimme suoraan tiskille ilman minkäänlaista jonoa. Oli jopa hyvää aikaa rupatella tuokio vapaaehtoistyöntekijän kanssa. Heillähän tuskin on rupatteluun mahdollisuutta kiireisempinä aikoina.

Toimistolta oli helppo siirtyä saman kadun varrella olevalle San Francisco kirkolle. Tuo kirkko tulee olemaan pyhiinvaellusmessujen pitopaikka Pääkatedraalin sisäremontin ajan. Katedraali on jo pitkän ajan ollut ulkoa päin vahvan verhouksen suojissa, ja on edelleen vielä jonkin ajan. Tietojen mukaan lähiaikoina remontin painopiste tulee siirtymään sisätiloihin, ja siksi palvelukset on siirrettävä muualle.

San Francisco kirkossa istuimme pitkän tovin. Sytytimme pari kynttilää ja hiljennyimme kiittämään toisiamme uskomattomasta reissusta. Siitä, että jälleen kerran olimme saaneet elää mitä upeimman kokemuksen, kestäneet sen niin henkisesti kuin fyysisesti ilman suurempia kolhuja. Toinen toistamme tukien ja kannustaen vaikeimpina hetkinä. Niitäkin aina tulee näinkin pitkällä yhteisellä taipaleella. Totta kai, suuri kiitos kohosi korkealle sinne missä meidän askeleemme varjellaan ja tietämme ohjataan. Hiljainen kiitos suunnattiin myös niille caminoystäville, joiden seurassa oli yhdessä saatu kokea monet iloiset hetket niin taipaleen varrella kuin iltojen rattoisana yhdessä olona.

Heitä oli yhteensä noin kahdestakymmenestä maasta. 

Monta kertaa olimme taipaleen varrella huvittuneet yhdestä musiikkikappaleesta, joka yksi selitteisesti kuvasi osuvasti tämän kertaista vaellusta kaikkine iloineen ja murheineen. 

Se oli............

Tää pitkä vaellus, kaipaus

On kahden hullun matka kauas huomiseen

Utuiseen, epävarmaan samanlaiseen huomiseen

Mä sinne meen ja tietä tuijotan ja  mietin

Minnepäin? Eteenpäin, vai taaksepäin?

Minä oon, matkalla vaan

Tää on vain unohdus, erehdys

Kahden hullun pitkä matka. kauas pois

Se turhaa ois, mut yhdessä sen näkee paljon kirkkaammin

Ja helpommin, herää taas ja jaksaa nauraa itselleen

Ja vetää peiton korvilleen

Minä oon, matkalla vaan

Siellä mistä huomaa sen, kaipauksen, jolla meitä ohjataan

Ja käytetään ja näytetään

Minne kahden hullun matka viedä vois, jos rahaa ois ja luoja sois

Me voitais päästä kauas pois ja unohtaa tää kokonaan

Kahden hullun matka.  -  Kirka -

Paluu Camino Frances'ille

6.11. 2017  Tuttuja paikkoja

San Roman De Detorta'sta on matkaa Melide'en 28 kilometriä. Sitä lähdimme taivaltamaan hyvin aikaisin aamulla täyden kuun valaistessa tietä. Aamu oli viileä, +6 astetta. Jonkin verran oli sumua, joka antoi tunnelmaa. Reitti oli jokseenkin tylsää maantiekävelyä. Muutamia kyliä oli, mutta ei tietoakaan baareista. Tai no, oli kyllä, mutta kaikki kiinni. Oltiin jo pitkällä marraskuun puolella, joten alkoi olla talvi paikallisille yrittäjille. Vuoden tienistit oli tienattu vilkkaaseen kesäaikaan ja nyt oli ovet säpissä ja omistajat ties missä. Meillä ei juurikaan ollut evästä, pieni patongin pätkä oli ja juustoa. Se syötiin eräässä bussikatoksessa pienellä tauolla ja tien varren puista saatiin sentään omenoita välipalaksi. Onneksi, sillä muuten olisi voinut tulla ihan oikeasti nälkä.

Hyvin loivapiirteistä reittiä oli helppo ja oikeastaan kiva kävellä. Oman mausteensa helppouteen toi se, että tiesi vaikeimman osuuden olevan takana ja siitä kunnialla selviydytty. Mieliala oli korkealla ja jollain lailla odotti mielenkiinnolla, että miltä se tulo tutulle "ranskalaiselle" reitille tuntuisi.

Melide'en tultiin hyvissä ajoin iltapäivällä ja mentiin sisälle kunnalliseen albergueen. Siellä oli meidän tullessa yhdet kengät ja yksi peti varattu.

Ei voi olla totta. Ruuhkainen "ranskalainen", mitä vielä. Alberguessa oli 156 paikkaa ja kaupungissa on yhteensä kymmenen albergueta sekä lukematon määrä muita hostelleja ja hotelleja. Että täytyy niitä vaeltajia olla todelliseen ruuhka-aikaan ihan mielettömästi, jotta kaikki kapasiteetti tulee käyttöön.

No, nyt ei tullut. Kaikkiaan meitä yöpyjiä tuli illan mittaan kahdeksan henkeä, kaikki muut ranskalaisen reitin kulkijoita, paitsi me.

Seuraavana päivänä aamu oli erittäin sumuinen aina siihen saakka kunnes aurinko kunnolla nousi.

Arzua'an oli matkaa "vain" 15 kilometriä, pitemmälle emme halunneet mennä, koska meillä oli yllin kyllin aikaa. Toisaalta oli ihan kiva kerrata muistikuvia taannoiselta caminolta niin itse reitiltä kuin myös kaupungeista. Arzua'ssakin majoituimme kunnalliseen albergueen, siis ei samaan kuin edellisellä kerralla. Kunnallinen olikin kelpo paikka. Ja tällä kertaa osui paljon suurempi vaeltajajoukko sinne kanssamme yhtä aikaa. Kaikki lähes 50 paikkaa tuli täyteen. Vain muutama peti oli vailla asukasta.

Juttuseuraa siis riitti, mutta vielä mukavampaa oli illalla tavata tuttuja kaupungilla. Siis sellaisia, joiden kanssa oli alkumatkasta kuljettu yhtä matkaa ja joita ei ollut moneen viikkoon nähty, koska he olivat tulleet Nortea pitkin. Norte siis yhdistyy ranskalaiseen reittiin juuri täällä Arzua'ssa.

Kyllä ne muistikuvat olivat reilussa kolmessa vuodessa aika paljon haihtuneet, mitä reittiin tulee. Ei niistä poluista kovin paljoa muistanut. Toisaalta ei noilla viimeisillä etapeilla ennen Santiagoa kovin paljon erikoista ollut, sellaista joka olisi vahvasti mieleen jäänyt. Luonnollisesti Santiago'n läheisyys sai ajatuksen silloin niin suuren odotuksen valtaan, että ympäristön havainnoiminen unohtui. Näin me ainakin päättelimme. Yksi paikka kuitenkin on yli muiden. Oheisen kuvan kivisen sillan muistaa varmaan jokainen, joka on "ranskalaisen" reitin kulkenut.

Pitihän se tietenkin kuvata. Paikka oli muuten aika paljon eri näköinen näin talven alla kuin kevätasussa, jollaisena sen edellisen kerran ylitimme. Vettäkin oli nyt vain näytteeksi.

Viimeisenä iltana valitsimme majapaikaksi saman alberguen Pedrouso'ssa kuin edellisellä vaelluksellamme, eli albergue Cruzeiron . Niin oli myös moni muu valinnut. Osui oikea korealaisten "aalto" majoittumaan sinä iltana. Mukavia nuoria korealaisia suuri, eloisa joukko. Uteliaisuuttamme hieman haastattelimme heitä. Olivat kuulemma kaikki tulleet omin nokkineen Caminolle ja tavanneet siellä. Eli, ei mitään yhteismatkaa, eikä matkatoimistojärjestelyjä. Yllättävän tunnettu tuntuu Camino de Santiago olevan Koreassa, kun sieltä niin suuria määriä vaeltajia nykyään tulee Caminolle.

Viimeinenkin yö nukuttiin hyvin. Hyvin oli toki nukuttu lähes poikkeuksetta kaikkina öinä. Kai sitä on jo niin tottunut toisten, " vieraiden" kanssa samassa tilassa nukkumiseen, ettei pienet kuorsaukset eikä muutkaan ääntelyt suuremmin häiritse.

  Olevinaan aikaisin herättiin, otettiin valmiiksi pakatut reput kainaloon ja hipsittiin keittiöön aamiaiselle. Yllättäen siellä olikin jo suuri joukko korealaisia hereillä ja lähtöpuuhissa. Siitä sitten lähdettiin samalla ovenavauksella iso porukka kylmään aamuun, tallustelemaan kohti viimeisen päivän etappia Santiago'on.

Yllätysten päiviä

3.11. 2017 Lugo'ssa levättiin.

Fonsegrada'n alberguella herättiin aikaisin. Niin olivat muutkin heränneet. Lähdimme liikkeelle seitsemän aikoihin viiden nuoren kanssa yhtä aikaa, ja kaikki muut olivat silloin jo lähteneet. Olipa porukoilla kiire, ihmeteltiin. Ulkona oli suorastaan kylmä, vain kolme astetta mittarissa. Plussaa sentään.

Päivän etappi alkoi tietenkin ylämäkeen, kuinkas muuten. Yli tuhannen metrin taas. Sitä seurasi pitkä, pitkä alamäki jota asteltiin yli tunti. Alhaalla oli viihtyisä baari musiikkeineen. Ja yllättäen jopa auki.
Tilattiin kahvit ja nisua. Pieni mies, melkein lappalaisasussakin, toi eteemme ison pannullisen kuumaa, aivan loistavan makuista kahvia ja toisen kannullisen kuumaa maitoa. Tokaisi vielä poistuessaan, että tuon lisää, jos ei riitä.
Parhaat kahvit ikinä. Harvoin on tullut juotua niin paljon kahvia kerralla, jos koskaan.

Saatiin siitä kahvista energiaa ja piristystä ja sitä kyllä tarvittiinkin, sillä päivän loppuosuus oli yhtä ylös alas menoa melkein loppumattomia vuorenrinteitä. Se oli taas sellainen kahdeksan tunnin työpäivä - ja rankka sellainen - jonka aikana saatiin kasaan 24 kilometriä. Joskus kyllä ihmeteltiin omaa jaksamista. Parhaimmillaan, tai pahimmillaan, saattoi yhden kilometrin kiipeämiseen mennä yli tunti. Oli ne niin vaativia ja jyrkkiä ne polut. Kerrankin ,kun oltiin tultu ylös tuollaista pitkää rinnettä, niin hengähdettiin siinä ja nuorisoporukka sai meidät kiinni. Ihmettelivät meitä, ettei meillä ollut edes hiki ja pojat ja tytöt oli ihan märkiä hiestä. Nostivat kyllä hattua taas kerran. No, meidän taktiikka on kävellä tasaista varmaa askellusta ja pitää lyhyitä taukoja, kun taas nuoret meni kuin höyryveturit ja pitivät sitten paljon pidempiä taukoja.

Otettiin me taas tuon päivän päätteeksi Hostellista oma huone Cadavo'ssa, että saatiin nukkua rauhassa pidempään. Alkoi totta puhuen olla jo henkiset eväät vähissä, eikä fyysinen tankkikaan enää täynnä ollut.

Lugo oli vielä sen verran kaukana, 29 km, että päätettiin seuraavana päivänä jäädä vielä 9 kilometrin jälkeen yöksi Castroverde'en. Yllätykseksemme siellä olikin albergue pantu kokonaan kiinni, vaikka oppaissa sanottiin että on avoinna ympäri vuoden. Onneksi kaupungista löytyi sentään hyvä hostelli, Hostal Cortes. Saimme sieltä kivan huoneen omalla kylppärillä ja parvekkeella hintaan 38 euroa. Mainion menu'n päälle nukuttiin kerrankin oikein päikkärit.

Sitten illansuussa ajateltiin käydä kaupassa hakemassa jotain evästä aamuksi ja huomiseksi. Kaduilla ei kuitenkaan näkynyt ketään.
Yllätys, yllätys. Kaikki kaupat oli kiinni. Mitä kummaa???? Käveltiin ja katseltiin.
Keskiviikko päivä, eikä ketään missään. Lopulta tuli kohdallemme auton ja peräkärryn kanssa kaksi miestä, jotka selvästi olivat olleet metsällä. Saalistakin oli tullut.

Muistimme siinä, että olimmekin nähneet päivän vaelluksella suuriakin joukkoja metsästäjiä koiriensa kanssa, mutta ei se silloin aiheuttanut mitään ajatuksia. Noilla vuoristoseuduilla metsästäjiä näkee niin yleisesti hauskoine peräkärrykoirankoppeineen, varsinkin viikonloppuisin, että ei niihin suurempaa huomiota kiinnitä.

Kävimme miesten kanssa juttusille, onnitellen komeasta saaliista, samalla kysäisten, miksi juuri tänään, keskiviikkona oltiin metsällä.

Se on Kaikkien Pyhien Päivä, eli suomalaisittain Pyhäinpäivä, jota siellä vietetään silloin kun se kirkkopyhänä keskelle viikkoa sattuu. Ei sitä ole siirretty minkään työehtosopimusten takia viikonloppuun kuten meillä. Siinäpä se, ei sitten ole kaupat auki.

Niukka oli aamupala seuraavana aamuna. Onneksi oli keitin ja kahvia sekä muutama myslipatukka repussa. Niillä mentiin. Mukava yllätys oli sitten sopivasti noin puolimatkassa eteen tullut itsepalvelubaari. Oli sellaisia ollut jo aikaisemminkin, mutta nyt se osui hyvään paikkaan. Sellaiset auttavat vaeltajia todella paljon silloin kun oikeita baareja ei ole mailla eikä halmeilla.

Hyvin varustettuja nuo help-yourself- baarit olivatkin mikrouuneineen ja tiskialtaineen. Automaateista sai kahvia juuri sellaisena kuin halusit yhden euron maksulla ja bocadilloja kuin myös jugurttejakin irtosi, kun vain oli kolikoita. Korttimaksu mahdollisuutta noissa ei ainakaan vielä ollut, kai sellainenkin joskus tulee.

Puolen päivän aikoihin oltiin perillä Lugo'ssa. Sinne olimme suunnitelleet lepopäivän jo alkuperäisissä kaavailuissa. Tarpeen se olikin, niin rankkaa oli ollut varsinkin viimeisten kymmenen päivän taivallus. Rankkaa kyllä, mutta ei ylivoimaista. Sitähän me olimme halunneet ja sitä olimme saaneet. Nyt tuntui hyvälle saada vähän huilata.

Olimme varanneet huoneen hotellista, hyvältä paikalta, läheltä keskustan vanhaa kaupunkia. Hotelli löytyi helposti Maps.me'n avulla. Hyvissä ajoin iltapäivällä olimme jo Plaza Mayor'illa nauttimassa pienestä luksuksesta korkeatasoisessa ravintolassa. Tuntui kohtuullisen ansaitulta. Pieni sightseeing kävely päälle ja sitten päikkäreille. Sekin tuntui ansaitulta.

Illalla tunsin vielä tarvetta pieneen palauttelukävelyyn, joten kävin vähän katselemassa nähtävyyksiä iltavalaistuksessa. Arjalla ei siihen enää puhtia riittänyt.

Aamulla runsaan hotelliaamiaisen jälkeen lähdimme katselemaan Lugo'n lukuisia nähtävyyksiä. Ehdoton ykkönen on Vanhankaupungin ympäri kiertävä muuri. Muuri on tiettävästi ainoa roomalaisajalta ehjänä kokonaan säilynyt muuri koko Espanjassa. Ei ihme olekaan, että on säilynyt, on se niin massiivinen. Pituutta on kaksi kilometriä, korkeutta kahdeksan metriä ja leveyttä saman verran. Muurissa on lisäksi 85 tuollaista pyöreää tornia. Muurille oli hyvä mennä kävelemään, sieltä oli hyvät näkymät koko vanhan kaupungin alueelle.

Tullessamme Santa Maria Katedraalin kohdalle huomasimme, että ovi oli auki ja ihmisiä meni sisään. Niin menimme mekin. Siellä oli juuri messu alkamassa, niinpä osallistuimme hyvillä mielin messuun tuossa aivan poikkeuksellisen upeassa Katedraalissa.

Katedraali on valtavan kokoinen sisältäen jo sinänsä suuren keskiosan, mutta sen lisäksi on useita sivukappeleita, joissa myös toimitettiin messuja. Katedraalin alkuperäinen osa on 1100-luvulta mutta sitä on myöhemmin laajennettu useaan otteeseen, joten rakennustyylejä löytyy useita niille jotka niitä tuntevat. Meille pelkkä suuri kokonaisuus riittää  tuntemaan oman pienuuden ja nöyryyden elämän suurien asioiden edessä. Tunsimme suurta kiitollisuutta tässä ja nyt siitä että olimme saaneet kokea niin mahtavan vaelluksen ja hyvin jaksaneet sen tähän saakka. Eihän nyt ollut enää kuin sellainen sata kilometriä jäljellä.

Tunnelmallisen ja tunteikkaan messun jälkeen jatkoimme mietteliästä kävelyämme muurilla. Tulimme alas kaupungin pohjoislaidalla ja tutustuimme useisiin roomalaisajalta löydettyihin jäänteisiin.

Uusi aamu koitti ja olimme valmiit levänneinä ja hyvillä mielin vastaamaan viimeisen sadan kilometrin haasteeseen. Alun perin olimme ajatelleet siirtyä Lugo'sta takaisin Camino Nortelle ns. Camino Verdeä pitkin. Siihen vaihtoehtoon liittyi kuitenkin aika paljon epävarmuutta ja pohdimmekin vapaapäivänämme, että mahtaako tuo kannattaa. Siitä siirtymisestä ei muuta kummempaa hyötyä kuitenkaan olisi kuin, että olisi yhden yön vähemmän "ranskalaisella" reitillä. Lopputulos oli se, että jatkoimme Primitivoa pitkin.

Reitti ulos Lugo'sta kulki pikkuisen oudosti ihan pienien, pimeiden syrjäkujien kautta. Monesti ennenkin olimme miettineet, minkä takia meidät vaeltajat kuljetetaan niin usein kaupungeissa sivukatuja pitkin. Eikö meitä, usein melko rähjäisissä kuteissa liikkuvia muukalaisia haluta keskeisemmille kaduille. Vai voisiko syy olla jopa se, että saamme kulkea rauhallisempia katuja poissa enemmältä liikenteeltä. Oli syy mikä tahansa, meitä ainakin on usein tuo sivukaduilla kulkeminen ihmetyttänyt. Useimmiten tosin ainoa motiivi mennä vilkkaammille pääkaduille on löytää avoinna oleva baari pientä lepo- ja kahvihetkeä varten. Aikaisemmin olemme olleet jokseenkin arkoja poistumaan keltaisten nuolten osoittamalta reitiltä, koska olemme huomanneet että tuo kaupunkisuunnistus ei ole ollut ollenkaan vahva laji meille. Nyt kyllä huomasimme kuinka paljon Maps.me helpottaa elämää siinä asiassa.

No, onhan se niin, että useimmiten siihen sivukujien kulkemiseen on syynä joku nähtävyys. Vanha silta, kirkko tai jokin muu Caminoa sivuava kohde. Niin nytkin, ei aikaakaan kun tulimme kunnostetulle Puente Romana sillalle. Jatkoimme joen yli ja sitten melkoisen ison tien laitaa lähes koko 20 kilometriä aina San Roman De Detorta'an saakka. Se etappi tuntui jokseenkin helpolta, enää ei suuria korkeuseroja ollut.

San Roman De Detorta'ssa oli helppo löytää yksityinen O'Candido albergue, jossa aioimme majoittua, mutta..........

Yllätys, yllätys, eipä ollutkaan auki.

Jälleen kerran oppaat pettivät. Oppaiden mukaan piti olla auki ympäri vuoden. Hetken koputimme ja kolistelimme oven takana, mutta ketään ei kuulunut. Hiippailimme siitä sitten läheiselle kunnalliselle alberguelle. Siellä oli hospitalero paikalla, siis paikka oli sentään auki. No hyvä, yösija löytyy. Entäs, mistä mahtaa kauppa löytyä, kysyimme. Opaskirjan mukaan kauppakin pitäisi olla.

Täällä mitään kauppaa ole, sanoi hospitalero.

No, what perhana. Mitenkähän sen syömisen kanssa käy?

Hospitalero ymmärsi ongelmamme ja soitti.

Tulee vartin kuluttua, tuon yksityisen majatalon omistaja, se on mun kaveri. Siellä on mahdollista saada ruokaa.

Ja tuli kanssa. Suuri eväskassi mukanaan. Tuossa tuokiossa oikein mukava ja reipasotteinen kaveri laati meille oloihin nähden aivan kunnollisen menu'n. Ja siinä meidän aterioidessa taloon tuli useampia nälkäisiä vaeltajia ja kaikki saivat syödäksensä. Majoitusta mies ei luvannut, sanoi, ettei kannata pitää lämpöjä enää päällä kun kulkijoita on niin vähän. Ei siinä mitään, hyvin näytti kaverusten yhteispeli sujuvan.  Toinen ruokkii ja toinen majoittaa,

Kunnallinen albergue oli pieni, vaatimattoman näköinen kivimökki. Kahdeksan paikkaa ja kunnon keittiökin, jos on jotain mitä laittaa, heh.  Pesutiloihin piti jopa kulkea ulkokautta, mutta sisällä oli tunnelmallista ja lämmintä. Hyvät unet siellä sai nukuttua.

Sumuisten vuorten vaeltajat

30.10. 2017 Eihän luonnolle mitään voi

Herättiin aamulla aikaisin, kuuden maissa. Kaikessa rauhassa saatiin tehtyä oma aamupala huoneella omalla keittimellä. Ei tohdittu mennä dormitorion vieressä olevalle keittiölle, kun muut vielä nukkuivat. Hiljaa vain piipahdin jääkaapilla.

Seitsemältä lähdettiin pimeässä tielle otsalamppujen valossa. Heti huomattiin, että sää oli muuttunut. Aamu oli selvästi viileämpi kuin aikaisemmat ja ilmassa oli paksu sumu. Voi hyvänen aika, mikä tuuri, manattiin. Eikös ne kaikki oppaat ja foorumit ole toitottaneet, että huonolla säällä sinne Hospitales reitille ei saa mennä. Se kulkee niin korkeilla vuorilla ja niin vaarallisten rotkojen reunoilla, että on suuri vaara ensiksikin eksyä ja toiseksi sitten tulla putoamaan rotkon reunalta.

Reilun tunnin kävelyn jälkeen olimme paikassa, jossa tuo ratkaisu piti tehdä, mennäkö vai eikö mennä. Oli jo valjennut ja sumu oli niin sakeaa, että päätöksemme oli selvä.........
Ei mennä.
Pakko oli tunnustaa, ettei luonnon olosuhteille mitään voi. Joka tapauksessa ei siellä ylhäällä olisi sellaisessa sumussa mitään nähnyt. Mutta kyllähän se sapetti. Viikkokausia oli vaellettu erinomaisissa sääolosuhteissa ja juuri nyt kun olisi ollut edessä se Primitivon maineikkain ja odotetuin etappi, niin piti tulla tällainen sumu.

Allapäin ja tappiomielialalla lähdettiin astelemaan vaihtoehtoista reittiä kohti Pola De Allande'n kaupunkia. Tuo reitti siis kulkee pääasiassa isompaa tietä seuraillen, joten eksymisvaaraa ei juurikaan ole. Emme me nyt tietenkään tiedä miten haastavia ne Hospitales'in polut olivat, mutta tosi haastavia olivat myös nämä vaihtoehtoisen reitin polut.

Muutaman kilometrin jälkeen olisi ollut baarikin avoinna, mutta niin matalalla oli mieliala, ettei edes kahvi maistunut. Baarin omistaja katseli pitkään ovelta perään. Taisimme olla harvoja kulkijoita, jotka sen baarin  ohittaa. Vasta 14 kilometrin jälkeen Pola De Allande'ssa menimme baariin tauolle. Niin paljon oli harmittanut koko aamuisen kävelyn ajan, ettei yhtään taukoa edes ollut pidetty. Baarissa otettiin kahvit, mutta mitään en pystynyt syömään, niin otti koville tuo Hospitales'in menetys.
Pola De Allande'ssa olisi ollut albergue, mutta ei sinne jääminenkään tippaakaan houkutellut. Kello oli aikalailla kaksitoista, kun tultiin ulos baarista........
Ja taivas oli seljennyt.

Lähdettiin uusin voimin ja vähän paremmalla mielialalla astelemaan eteen päin. Nyt kaiken aikaa loivasti ylämäkeen. Ilma lämpeni huomattavasti. Lahkeet pois ja t-paitasilleen muutaman sadan metrin jälkeen. Tiedostettiin, että vielä olisi yli puolet matkasta jäljellä, mutta eiköhän se mene kun on evästäkin hyvin repussa, ja vettä.

Noin kymmenen kilometriä sitä ylämäkeä riitti. Loppua kohden yhä vain jyrkkenevästi. Jossain kohtaa pidettiin evästauko. Tappiomieliala oli jo sen verran laantunut, että patonki upposi. Ja pakkohan se oli, koska muuten olisi tullut noutaja. Älyttömän rankkaa se kiipeäminen oli. Hetkittäin tuntui älyttömälle koko homma. Oikeasti siellä odotellessani Arjaa jossain polunhaarassa aloin jo huolestua, että jaksaako tuo lainkaan perille. Oli hänen pakko välillä pysähdellä haukkomaan henkeä ja tasaamaan pulssia, jolloin minä ehkä hiukan parempi kuntoisena loittonin niin paljon että näköetäisyys hävisi.

Muutaman tunnin kiipeämisen jälkeen tultiin kohtaan, jossa metsä oli kauttaaltaan äskettäin palanut. Käryä oli vielä ilmassa ja maa mustana. Täällä olivat ne pari viikkoa aikaisemmin sinne rannikolle savua tuoneet tulipalot olleet.

Vielä oli pari kilometriä tuosta paikasta kiivettävä, ennen kuin oltiin ylhäällä korkeimmalla kohtaa reittiä - 1146 metrissä. Siellä ( alempi kuva) tämä vaihtoehtoinen reitti yhdistyy siihen Hospitales reittiin joka olisi ollut viisi kilometriä lyhyempi. Meillä oli nyt jo 24 kilometriä takana ja vielä lähes kymmenen edessä ja kello oli jo 16.00. Pidettiin kuitenkin ylhäällä kunnon evästauko ja samalla ihailtiin upeaa ja mahtavaa vuoristomaisemaa. Eikä enää suuremmin harmiteltu ettei päästy Hospitales reitille. Oli tämäkin osuus näkemisen arvoinen

Mutta harmitti se silti........................ Ja vesikin alkoi loppua molemmilta.

Urheina kuitenkin jatkettiin, nyt sitten enemmän alamäkeen. Tultiin pienen kivisen talorykelmän luo, jossa pikkuinen, iäkäs ukko nojaili tallin seinustalla. Ketään muita ei näkynyt. Liekö ihan erakko ollut. Lähettyvillä oli aivan poikkeuksellisen kauniita lehmiä upealla laitumella, jonka poikki reitti meni.

Mietittiin siinä yhdessä, että miten ihmeessä ne lehmät pystyvät tuossa rinteessä syömään, niin jyrkkä se oli ja alhaalla todella syvä rotko. Tuo rotkojen syvyys ja jyrkkäseinäisyys oli meille suurin yllätys tällä Primitivo osuudella. Monta kertaa aikaisemmin olemme jo Espanjan vuorilla taivaltaneet, mutta näin syviä rotkoja emme olleet aikaisemmin nähneet missään.

Vieläkin oli matkaa jäljellä useampi kilometri Berducedo'on, jossa olisi seuraava majapaikka ja vesi loppui nyt molemmilta. Lago nimisessä kylässä olisi opaskirjan mukaan baari. Lago'on tulimme, mutta................

Ei siellä mitään baaria ollut.

Onneksi tien varren talossa oli pihalla muutama mies, joilta vielä baaria kyselimme, tuloksetta. Kysyimme kuitenkin vettä ja talon isäntä kipaisikin nopeasti sisältä meille molemmille pullolliset.

Niillä vesillä sitten pääsimme hyvin lopulta perille Berducedo'on, jossa astelimme suoraan albergue Primitivo'lle ja jäimme sinne - viiden nuoren seuraksi, muita ei ollut eikä tullut. Albergue on niin uusi, että sitä ei vielä opaskirjoissa ollut, mutta nettioppaassa kyllä. Ehkä muut vaeltajat olivat löytäneet muita yösijoja. Me olimme perillä vasta 18.45 eli vartti jäi vaille kahdestatoista tunnista.

Olihan se rankka päivä.

Ehdottomasti rankin kaikista eri Caminoillamme kävellyistä. Täytyy sanoa, että oli takki tyhjä, kun suihkun jälkeen istahdettiin talon baaritiskille ja saatiin eteen isot tuopit huurteista. Ai, että maistui.

Ja maistui hetken kuluttua myös tukeva illallinen. Eikä tarvinnut montaa lammasta laskea, kun viimein heittäytyi hetekalle.

Seuraavan päivän etappi alkoi onneksi hyvin pitkällä alamäki osuudella, kunnes kierrettiin suuri tekojärvi ja saavuttiin Grandas de Salime kaupunkiin. Matkaa oli 20 kilometriä, mutta ihmeen hyvin se jaksettiin. Majoituttiin kunnalliseen albergueen, joka tällä kertaa taas tuli lähes täyteen, kun muita majoituksia ei kaupungissa ollut.

Päivä oli aurinkoinen, mutta selvästi jo viileämpi kuin aikaisemmat. Alkoi olla syksyn merkkejä ilmassa. Kun illalla kävelimme kaupungilla niin oli jo niin viileää, että piti oikein fleece vetää ylle.

Ja niinhän siinä kävi, että seuraava aamu oli jälleen sumuinen. Päivän teema oli taas yli kilometrin korkeudelle nousu. Nousu joka vei puoli päivää. Paikka paikoin sumu yritti hälvetä, mutta mitä ylemmäs tultiin sitä sankemmaksi sumu tuli.

El Acebo'ssa oltiin kaikkein korkeimmalla. Siellä ylitettiin raja Asturias'ista Galicia'n puolelle. Siitä rajan ylityksestä ei jäänyt kuin muistikuvia, oli niin sankka sumu. Baarikin El Acebo'ssa piti olla......

Vaan eipä ollut sielläkään.

Niinpä istahdettiin jonkin varastorakennuksen seinustalle ja haukkailtiin suuret bocadillot ,jotka oli ostettu aamulla kuin ihmeen kaupalla auki olleesta baarista. Vettäkin tihuutti. mutta ei haitannut.

Aika pitkä päivä tästäkin tuli. Oli vielä matkaa 12 kilometriä, eikä välillä minkäänlaista majapaikkaa ennen Fonsegrada'n kaupunkia. Kun sitten vielä juuri ennen kaupunkia oli oikein kunnon raastava nousu raahauduttu viimeisillä voimilla, niin oli taas 27 kilometriä taivallettu noin kahdeksassa tunnissa. Tuumailtiin vaan, että on tämä melkoista extremeurheilua tällä kertaa. Jos tässä ei kunto nouse niin ei sitten  missään. 

Fonsagrada'n albergue on fantastinen paikka. Uusi, siis uusittu, siisti, erikoisen lämmin. Pattereita on äkkiseltään katsoen jopa suhteettoman paljon tiloihin nähden. Ja kaikissa oli lämpö päällä. Albergue kantaa kaupungin entisen kirkkoherran Ramon Rodriguez Mondelo'n nimeä, sillä se on hänen luomuksensa ja nyt viime aikoina kunnostettu hänen poismenonsa jälkeen hänen jättämillä testamenttivaroilla. Lämpimien makuutilojen lisäksi on parikin oleskelutilaa, hyvät peseytymistilat ja kunnollinen keittiö astioineen. Vain puukko puuttui. Eli ei ollut minkäänlaista veistä. 

Me olimme tullessamme jo niin nälkäisiä, että pikaisten suihkujen jälkeen suunnistimme kylän ainoaan auki olevaan ravintolaan menu'lle. Ja ehdimme ennen neljää. Olimme jo moneen kertaan ehtineet oppia, että täällä ravintoloiden keittiöt menevät lounasajan jälkeen kiinni kello 16.00 ja ovat kiinni tuonne noin 20.00 saakka. Siinä välissä on useimmiten turha etsiä ruokaa ainakaan pienemmillä paikkakunnilla.

No, nyt ehdimme ajoissa. Ja Galicia'an kun oli tultu, niin totta kai Menu de Peregrino koostui Caldo Galleco'sta ja Pulposta. Caldo on eräänlainen kaalikeiton tapainen ja Pulpo taas on keitettyjä mustekalan lonkeroita pilkottuina pieniin pätkiin, maustettuna hyvin voimakkaalla m.m. valkosipulia sisältävällä kastikkeella.

Camino Primitivo alkaa

23. 10 2017 Maisemat muuttuivat

Ei ehditty montaakaan kilometriä kävellä sisämaahan päin, kun maisemat muuttuivat täydellisesti. Oli kivasti kumpuilevaa maastoa, tosin hiljalleen mentiin koko ajan ylöspäin. Maaston muodot olivat nyt jyrkempiä kuin Cantabria'n kukkuloilla. Rinteillä oli maatiloja siellä täällä ja kaikkialla alkoi olla omenapuita ihan mielettömästi.

Kymmenen kilometrin jälkeen laskeuduttiin alas Valdedios laaksoon, jossa on edelleen toiminnassa oleva Cistercias nunnien luostari. Luostarin pihapiirissä on Oratorio de San Salvador kirkko, jonka alkuperäinen säilynyt osa on vuodelta 893, eli vanhin tallella oleva kirkko koko Espanjassa.

Luostarilla saimme viettää rauhallisen kahvihetken seuraten nunnien puuhasteluja. Tauko olikin hyvään aikaan, sillä luostarilta alkoi noin viiden kilometrin kuntotesti kohtuullisen jyrkän ylämäen muodossa.

Vuorenrinteillä alkoi olla yhä vain enemmän omenapuita ja niissä omenoita niin että hyvä kun jaksoivat kantaa. Paljon oli toki jo tippunut maahan, kuten polun varsilta näkyy. Samaten alkoi olla joka talon pihalla tyypillisiä asturialaisia talousrakennuksia - horreio'ita . Asturias'issa horreot ovat huomattavasti suurempia ja nelikulmaisia Galicia'n vastaaviin verrattuna. Siellähän ne ovat sellaisia pitkulaisia. Oli ikivanhoja horreoita ja myös uudempia versioita.

Lähestyttäessä Pola de Seiro'n kaupunkia omenaviljelmät ei kun lisääntyivät. Oli valtavia tarhoja ja kaupungin liepeillä suuria tehdaslaitoksia, jonne omenoita juuri kuljetettiin.........

Siideritehtaisiin.

Noilla kulmilla Asturias'issa siideriteollisuus on ykkös tulonlähde, niin valtavaa se on. Ja sillä seudulla siideri tietenkin ehdoton ykkösjuoma. Oli vaikuttavaa nähdä minkälainen lähes uskonnollinen lähestymistapa ihmisillä on siideriin, se asetetaan keskeiselle paikalle pöydälle ravintolassa ja nautitaan hienovaraisesti, juhlavasti pienin siemauksin. Lasia ei koskaan kaadeta täyteen vaan vähän kerrallaan aina enemmän tai vähemmän "ilmastoiden" juomaa.

Jos kaatamisen suorittaa tarjoilija, hän tekee sen siten että pullo on korkealla toisessa kädessä ja lasi mahdollisimman alhaalla toisessa.

Siideriä nautitaan useimmiten ravintoloissa yhdessä suurin joukoin tietenkin katsellen samalla jalkapalloa televisiosta. Espanjassahan on edelleen kylän baari kuin yhteinen olohuone. Pelit katsotaan siellä, vaikka kotona olisikin telkkari.

Seuraavana päivänä tulimmekin sitten Asturias'in pääkaupunkiin Oviedo'on. Se on suuri ja vilkas kaupunki täynnä nähtävyyksiä. Oikeastaan ensimmäisen kerran jouduttiin oikein tosissaan turvautumaan Maps.me'n karttoihin, jotta reitti alberguelle löytyi. Ja sittenkin piti vielä sivullisilta kysellä. Sen verran ovelassa paikassa El Salvador luostarin albergue oli. Siis jälleen kerran oltiin luostarissa. Tämä oli kyllä hyvä, iso ja siisti, ja oli keskeisellä paikalla kaikkien nähtävyyksien lähellä. Kuvassa kirjoittaja tutkimassa reittiä alberguelle amerikkalaisten Erican ja Mary'n kanssa. 

Oviedo on varsinaisesti se kaupunki, josta Camino Primitivo alkaa, jos ei tulla jatkamaan muilta reiteiltä. Siitä syystä luostarin alberguella olikin useita uusia peregrinoja aloittamassa vaellustansa. Kaikkiaan noin parikymmentä, joista kuusi meitä Nortelta tulijoita.

Ja alkoihan se. Primitivo oikein kunnolla. Jos oli vaellettu parikymmentä päivää helpohkoja reittejä aina Bilbao'sta saakka - Cantabria'n kukkuloilla ja Asturias'in vastaavilla - niin nyt edessä oli kunnon vuoria ja laaksoja. Päivämatkat pitenivät selvästi. Mentiin monesti useita tunteja ylös päin ja taas välillä alas. Energiaa kului, eikä useinkaan ollut baareja matkalla vaan eväitä syötiin milloin minkäkin kiven päällä tai navetan rappusilla. Sää pysyi vaeltamiseen ihanteellisena, oli poutaa eikä enää liian kuumaa. Eikä tuulta juuri lainkaan. Mainio t-paita ja shortsikeli. 

Jos Nortella olikin jonkin verran päällystetyillä teillä kävelemistä, niin täällä mentiin käytännössä koko ajan polkuja ja hiekkapintaisia maalaisteitä. Usein polut kulkivat uskomattoman kauniissa, puistomaisissa metsissä, joissa punarinnat ja mustarastaat pitivät konserttejaan. 

Grado'ssa majoituttiin melkoisen uudessa kunnallisessa alberguessa, vain  muutama muu vaeltaja osui kanssamme sinne.   Sama tahti jatkui Salas nimisessä, idyllisessä kaupungissa. Siellä menimme yksityiseen El Rey Casto albergueen, joka sijaitsee aivan keskusaukiolla ja jossa oli mukava kattoterassi, missä vietimme leppoisan illan teestä ja kauniista kaupunkimaisemasta nauttien. Seuraksemme saimme yhden venäläisen naisen ja kanadalaisen pariskunnan. Muu vaeltajajoukko hajaantui kaupungin moniin majapaikkoihin.

Tineo'ssa taas otimme huoneen Pension Tineosta, koska albergue oli siellä hyvin etäällä keskustasta. Etäällä, koska Tineo on hauskasti sijoittunut pitkänä nauhana vuoren rinteelle. Saimme asustaa pensionissa aivan kahdestaan ja menu'lla kävimme samojen omistajien baarissa lähistöllä. Erittäin ystävällinen isäntäpariskunta laati meille yhden parhaista aterioista koko reissullamme. Kahden hengen huoneesta maksoimme 30 eur. ja menu'sta 10 eur/henkilö. Kutakuinkin tuollaista tasoa olivat majoitukset kautta koko Primitivo reitin. Sen sijaan Nortella huoneiden hinnat olivat ehkä aavistuksen korkeammat, johtuen rannikon suuresta suosiosta turistiaikana.

Tineo'sta eteenpäin maisemat tulivat yhä vain mahtavammaksi. Alettiin olla oikeassa vuoristossa. Aamu oli jälleen hyvin lämmin. Laaksoissa leijaili usvaa yön jäljiltä. Oli täysin tuuletonta.

Heti alkajaisiksi oli pitkä, pitkä nousu yli kilometrin korkeuteen. Siellä oli puuttomilla laitumilla lehmillä hienot oltavat. Uteliaina ne tulivat aidan viereen seurustelemaan ohikulkijoiden kanssa.

Meitä kulkijoita oli kohtalaisesti. Tokihan lukumäärät olivat laskeneet kesäisistä, mutta oli kuitenkin silleen sopivasti. Olimme lähteneet Oviedo'sta samana aamuna useamman nuoren kanssa ja nuoret olivat päivien kuluessa lyöttäytyneet yhteen viiden hengen porukaksi. Kolme espanjalaista tyttöä ja kaksi italialaista poikaa. Olimme kulkeneet kutakuinkin samaa päivävauhtia niin että olimme monesti päivässä juttuseuraa toisillemme. Tuolla ylhäällä vuorella olimme pitämässä omenataukoa - omenoitahan oli runsaasti saatavilla ihan tienvarsilta - niin noille nuorille tuli hirmuinen tarve saada yhteiskuva tällaisten vanhojen kilpikonnien kanssa, jotka kuitenkin heidän mielestään hakkasivat heidät kuus-nolla kävelykunnossa.

Kuvat otettiin ja jatkettiin matkaa loppupäivä leppoisassa, lämpimässä säässä pitkää alamäkeä. Muutama kilometri ennen Campiello'a oli tienristeyksessä mies tarjoamassa leimaa passeihin ja vettäkin olisi talossa tarjolla. Onneksi tytöt lähtivät kaikki kolme "leimoja ja vettä hakemaan" sillä mies oli ollut kovin lähenteleväinen. Jälkeen päin kuultiin, että vakavaakin lähentelyä oli joskus talossa tapahtunut.

Campiello'ssa asetuttiin Casa Ricardo yksityiseen albergueen. Sielläkin otimme oman huoneen, joka oli lähes saman hintainen kuin kaksi henkeä dormitoriossa. Tarkoituksena oli nukkua hyvin ja pitkään ennen huomista rankkaa päivää maineikkaalla Hospitales etapilla. Illalla syötiin talon baarissa erinomainen menu, ostettiin talon pikkuputiikista evästä ja painuttiin pehkuihin jo ilta yhdeksän maissa.

Suuri ja kaunis Asturias

20.10. 2017  Savua ilmassa

Serdio sijaitsi aika korkealla vuoren rinteellä. Ehkä siitä johtuen lämpötila aikaisin aamulla oli jopa oudon korkea, sellaiset + 20 astetta. Uusi päivä alkoi kuitenkin usean kilometrin alamäellä, jonka jälkeen oltiinkin taas merenrannassa. Alhaalla ilma odotetusti viileni jonkin verran. Eikä aikaakaan kun oltiin Unguera'n kaupungissa, josta on silta joen yli Asturias'in maakunnan puolelle. Sillalla tuoksahti nenään aika voimakkaasti savun haju. Katsahtaessa taakse, auringon suuntaan, oli ilma jokseenkin punaisena savusta.

Heti sillan jälkeen alkoi pitkä nousu kohti Colombres'in kaupunkia. Ylämäessä savu lisääntyi ja lisääntyi niin että alkoi jo käydä tukalaksi hengittää. Emme silti huolestuneet, koska tiesimme savun tulevan kauempana Asturias'issa roihuavista metsäpaloista. 

Tuosta eteenpäin kuljettiin useampi päivä mukavia 15 - 20 kilometrin helppoja etappeja, välillä rannoilla upeissa merimaisemissa ja välillä sisempänä kauniissa asturialaisessa maalaismaisemassa.

Rannikolla oli tuollaisilla mukavilla etäisyyksillä toinen toistaan kivempia pikkukaupunkeja. Erityisesti pidimme La Isla kaupungista. Sinne tulimme hyvin lyhyen kävelyetapin jälkeen jo puolen päivän maissa. Meidät otti vastaan iäkäs täti, joka vielä kaiken lisäksi lähti keppinsä kanssa köpöttelemään pitkän matkan sivummalla olevalle alberguelle. Majoituimme sinne ensimmäisinä, joten meillä oli hyvää aikaa laittaa itsellemme pasta-ateria, ennen kuin muita kulkijoita alkoi tulla.

Iltapäivä oli hyvin lämmin, noin + 27 astetta, joten kaupungin upea hiekkaranta houkutteli. Ja uimahousuthan olivat edelleen mukana. Lisäksi merivesi oli vielä mukavan lämmintä - meille suomalaisille.

Illan mittaan tuokin albergue tuli muutamaa petiä vaille täyteen. Oli meitäkin iäkkäämpi pariskunta Australiasta ja illan piristäjinä kaksi saksalaista tyttöä 9 ja 11v, jotka olivat isänsä kanssa lähteneet heidän syyslomansa ajaksi Caminolle. Oli tietenkin monia muitakin.

Aamulla sattui pikkuinen episodi talon pihalla oleilevan kissan kanssa. Olin pihalla odottelemassa lähtöä, vielä pimeässä, kun tuo pikkuinen, hyvin luottavaisesti hyppäsi syliini rapsutettavaksi. Kun sitten lähdimme reissuun, lähti kissa mukaan. Se kulki mukanamme kilometrikaupalla. Ei kääntynyt, vaikka kuinka yritimme hätyyttää, Ei millään. Aika pian reitti kääntyi erittäin vilkkaan tien varteen. Oli siinä jalkakäytävä, mutta kissa ei siinä pysynyt vaan poikkesi välillä toisella puolella ja taas takaisin, kunnes....

Meinasi jäädä auton alle. 

Kauhuissamme katsoimme, kun auton rengas meni enintään 20 sentin päässä kissasta. Huh, huh.

Kyllä kissakin säikähti. Siinä se sitten viimein jäi jonkin talon pihaan selviämään säikähdyksestään. Olisi se ollut meille - varsinkin minulle - ikävä juttu, jos niin läheiseltä tuntuneen eläimen läheisyys olisi tuolla tavalla kokenut surkean lopun. Oli se kissa jälkeen päin useasti mielessä.

La Isla jäikin sitten meidän viimeiseksi rantakohteeksi tällä Caminolla, sillä seuraavana päivänä pian Villaviciosa'n kaupungin jälkeen tuli kohta, jossa Camino Norte ja Camino Primitivo eroavat ja me otimme suunnan Primitivolle kohti Oviedo'a. Takana oli noin 400 kilometriä ja edessä suunnilleen saman verran.

Cantabria'n kukkuloille

16.10. 2017  Pikku pätkä junalla

Santander on Cantabria'n maakunnan pääkaupunki. Kaupungin jälkeen reitti siirtyykin kulkemaan enemmän sisämaahan. Olimme tietoisia, että Santander'ista voisi jatkaa myös rantaa pitkin Boo- nimiseen pikkukaupunkiin, mutta tuo reitti on 30 kilometrin kierros eikä ole merkitty. Emme siis lähteneet sinne, sillä mielestämme olimme saaneet kulkea ihan riittävästi upeita rantoja jo tähän mennessä - ja niitä tulisi vielä runsaasti lisää.

Suora reitti Boo'hon oli aikalailla maantien reunaa pitkin 14 kilometriä, mutta meni sekin vilpoisassa aamussa. Boo'n jälkeen on reitillä poikkeuksellinen paikka. Jos haluaa mennä lyhyintä tietä, on ylitettävä rautatiesilta Boo'n ja Mogro'n välillä. Sen voi ylittää kävellen, mutta niin ei saisi turvallisuussyistä tehdä. Enemmistö vaeltajista ylittää sen junalla. Nousee junaan Boo'n asemalla ja hyppää pois kahden kilometrin jälkeen Mogro'n asemalla. Niin mekin teimme. Sillä erolla, että ajoimme junalla vielä seuraavalle asemalle, noin seitsemän kilometriä lisää.

Sillä tavalla saimme pitkän 32 kilometrin päivän sopivasti lyhenemään. Iltapäivän kuumuudessa astellessamme ylös alas kauniisti kumpuilevia Cantabrian kukkuloita kiittelimme hiljaa ratkaisuamme. Olimme koko ajan pikkuhiljaa tulleet lähemmäs vasemmalla siintäviä Picos De Europa vuoria, joilla kimalsi muutamin paikoin lumisia huippuja.

Hikisen päivän päätteeksi  tupsahti eteemme kivinen kaupunki. Tuntui kuin olisimme yhtäkkiä siirtyneet suoraan keskiajalle. Kaupunki oli Santillana Del Mar. Erittäin hyvin säilynyt - tai säilytetty - kaupunki henkii historiaa. Siellä on useampi luostari ja Collegiate Katedraali on 1200 luvulta. Jesus Otero- luostarin alberguessa mekin yömme vietimme.

Kuvankauniit rakennukset ja historia aiheuttavat tietenkin sen, että turisteja on aina runsaasti liikkeellä. Onpa ranskalainen kirjailija Jean-Paul Sartre jossain teoksessaan mainostanut Santillana'a Espanjan kauneimpana kylänä. Ei kai aiheetta, sillä kylässä - tai onko se kaupunki - on kuulemma useampiakin kuuluisuuksien residenssejä edelleen.

Seuraavan päivän etappipaikka Comillas ei kyllä juurikaan huonommaksi jäänyt. Hyvin saman tapainen "kivikylä" kauniiden kukkuloiden keskellä sijaitsee lähempänä merta. Niin lähellä, että meidänkin majapaikan, kukkulalla heti kaupunkiin tullessa sijaitsevan Hostel Esmeralda'n

ikkunasta oli merinäköala.

Comillas taas on siitä kuuluisa, että siellä näkyy useassa kohteessa tunnetun arkkitehdin Antonio Gaudin kädenjälki. Kaupungin länsilaidalla, kukkulalla, on entinen Comillasin Markiisin Antonio Lopezin residenssi. Markiisi otti aikoinaan puolisokseen Barcelonan rikkaimman miehen tyttären ja sitä kautta tuli tutuksi Gaudin kanssa. Niin hyväksi tutuksi, että Gaudista tuli residenssin pitkäaikainen asukas ja sitä myöten residenssiin rakennettiin useita Gaudin erikoisia luomuksia. Gaudi on siis se arkkitehti, joka on luonut Barcelonaan kuuluisan Sagrada Familia kirkon.

Niin, miksi Hostel Esmeralda? No, siksi, että alempana aivan keskustassa oleva Hostel La Aldea oli täynnä. Jaa, että miksi oli täynnä? No, siksi, että vaeltajia alkoi olla selvästi enemmän kuin aikaisemmin. Oli nimittäin käynyt niin, että täpötäydeltä "ranskalaiselta" reitiltä oli siirtynyt porukkaa juuri Santander'iin kyllästyttyään jatkuvaan kilpajuoksuun majapaikoista. Ja olivat jo siihen mennessä tottuneet varaamaan yösijansa päivää paria etukäteen. Lisäksi suurin osa taisi olla tietoisia samasta seikasta kuin mekin, että Comillas'in alberguella on ötökkä-ongelma, ollut jo ainakin kolme vuotta.

Itse asiassa saimme mekin hiukan maistaa tuota ongelmaa. Seuraavan päivän etappi vei meidät yhä lähemmäs Picos de Europa vuoria. Yövyimme Serdio nimisessä kylässä aivan korkeiden vuorten juurella. Kylässä oli kunnallinen albergue, pieni ja soma. Sielläkin tiedettiin toki Comillas'in alberguen ongelmat ja siksi kaikkien piti jättää reput ja makuupussit alakerran pieneen eteiseen. Siinä oli sitten illalla reppu poikineen päällekkäin, niin pieni tila oli. Kun sitten aamulla menimme kylän ainoaan baariin aamiaiselle, niin siinä valoisassa huomattiin, että minulla oli silmäkulma purtu niin pahasti että silmä oli lähes ummessa. Oli toki muutama muukin purema. Päättelimme keskenämme, että oli hyvä jättää ne reput sinne ala-aulaan, niin ei enää pahemmin kuljetettu tuon paikan ötököitä eteenpäin.

Guemes'in kuuluisa albergue

10.10. 2017  Kaikenlaista caminolla näkee ja sattuu

Yksi päivä riitti toipumiseen ja hyvin toimivat lääkkeet. Laredo'n  ja Santona'n  välillä on jälleen merenlahti joka pitää ylittää laivalla. Rannalla ei mitään kummempaa satamaa ole, eikä edes laituria vaan laiva ajaa hiekkasärkän reunalle ja lankonki lasketaan hiekalle. Siitä sitten matkustajat astelevat laivaan ja matka voi alkaa.

Rantoja, rantoja ja taas rantoja. Toinen toistaan upeampia. Playa de Berria'n ja Playa de Noja'n välillä oli  paikka, jossa noustiin melkein pystysuoraan kukkulalle lähes sadan metrin korkeuteen ja heti saman verran alas toiselle rannalle.

Näkymä itään, jossa aurinko oli juuri nousemassa ja alla näkymä rannalta. Takana näkyy Punta de Brusco kukkula joka ylitettiin, ja josta ylempi kuva on otettu.

Noja'n kaupungista reitti kääntyi pikkuisen sisämaahan päin tullakseen yhdelle erikoisimmista albergueista koko Camino Nortella, eli Guemes'issa olevalle Abuelo Ernesto Peito'n alberguelle.

Vaeltajaväen keskuudessa tuolla alberguella on jokseenkin mystinen maine. Sitten kun siellä on yönsä viettänyt niin maineen ymmärtää. Se on Isä Ernesto, joka sen maineen tekee. 80-vuotias mies on kuin itse herra ystävällisyys. Niin lempeä ja rauhallinen - ulkonäöltäkin kuin joulupukki, keppinsä kanssa. Kun tulimme pihaan, oli Isä Ernesto  ottamassa vastaan. Toki hänellä oli suurikin joukko vapaaehtoishopitaleroja apunaan, mutta itse hän oli tulijoita vastassa. Paco-niminen kaveri sitten toimitti paperiasiat ja neuvoi paikat. Talossa on yli sata paikkaa ja vielä kesäaikana pihalla telttoja. Niitä oli porukat juuri purkamassa pois, koska vaeltajamäärät olivat jo pienentyneet. Tuona iltana meitä tuli majoittumaan 29 peregrinoa.

Illalla kahdeksan aikaan kokoonnuimme talon kirjastoon kuuntelemaan Isä Ernesto'n kertomusta talon vaiheista ja omasta, hyvin erikoisesta elämästään. Talon, joka on alun perin ollut hänen kotitalonsa ja josta hän on lähtenyt laajoille matkoille kaikkialle maailmalle ja viimein vasta 16 vuotta sitten tullut takaisin ja rakentanut sellaisen suuren majoitustilan jollainen albergue on nyt.

Esityksen jälkeen saatiin nauttia illallinen talon salissa. Olipa porukka jo nälkäistä kun yhdeksän aikaan päästiin pöydän ääreen. Unikin tuli nopeasti ihmetellessä nukkumatilaa, jossa oli petejä jopa kolmessa kerroksessa.

Guemes'ista vaellus jatkui takaisin meren rannalle henkeäsalpaavien maisemien äärelle. Paikoittain polku kulki niin lähellä reunaa, että hieman hirvitti. Monta kertaa piti oikein pysähtyä ja huokaista, että nyt ei parane kompastua tai liukastua. Oikealla näet oli lähes sadan metrin pystysuora pudotus suoraan aaltoihin.

Joitakin kilometrejä ennen Santander'ia tulimme pitkän hiekkarannan reunalle. Istuimme siinä kivelle pitämään evästaukoa. Tuskin olimme saaneet kengät pois jaloista, kun yhtäkkiä nuorehko vaeltajanainen tuli juoksujalkaa reppu selässä hiekkadyynin reunaa alas ja näytti kovin säikähtäneeltä. Kysyimme häneltä, oliko kaikki ok. No ei ollut todellakaan. Tyttö oli pelästynyt kamalasti kun ylhäällä dyynillä oli joku perverssi ollut näyttelemässä kalleuksiaan. Kaiken lisäksi tämä oli jo toinen kerta hänen tämän kertaisella Caminollaan, kun tällaista tapahtui. Istuimme siinä tuokion jutellen ja saimme tytön rauhoittumaan.

 Yhdessä sitten jatkoimme pitkin kaunista hiekkarantaa. Jonkin matkan kuluttua rannalla alkoi olla iso joukko surffaajia, osa toki aalloilla keinumassa. Musiikki pauhasi nupit kaakkoon volyymilla. Pian selvisi miksi. Rannalla oli käynnissä Sveitsin mestaruuskilpailut surffauksessa. No, niinpä niin, pakkohan tuon lajin kisat on pitää muualla kuin alppimaassa.

Santander'iinkin tultiin laivalla yli meren lahden, puolen tunnin ajelulla. Meren lahti oli pitkältä matkalta hyvin särkkäinen. Tuli voimakkaasti mieleen samanlainen paikka kevään Caminolta, kun siirryimme Caminha'n kaupungista Portugalista Espanjan puolelle. Tämän kertainen vaan oli huomattavasti pidempi matka.

Santander'issa laiva tuli satamaan aivan keskustan kohdalla. Siinä vähän katselimme ympärillemme, koska aikaa oli ennen kuin albergue avautuisi. Ei aikaakaan kun vierelle tuli vanhempi herrasmies ja tarjoutui saattamaan meidät alberguelle. Lähdimme mukaan, eikä paikka kaukana ollutkaan. Samalla mies esitteli lähistöllä olevia nähtävyyksiä. Perillä hän totesi vain, että on jakanut postia täällä 40 vuotta ja siksi tuntee kulmat kuin omat taskunsa.

Ei ollut ensimmäinen kerta kun näitä avuliaita ihmisiä ilmaantuu kuin tyhjästä, usein juuri sillä hetkellä kun heitä eniten tarvitaan. Mentiin viereiseen baariin odottelemaan alberguen avautumista ja ihmeteltiin jälleen kerran yhdessä, että..........

kaikenlaista Caminolla näkee ja sattuu.

Olimme suunnitelleet pitävämme Santander'issa vapaapäivän ja niin sitten tehtiinkin. Oli näet lokakuun 12. päivä, joka on Espanjan itsenäisyyspäivä ja tarkoittaa sitä että kaupat ovat yleensä kiinni ja pienemmillä paikkakunnilla voi olla haasteellista saada edes syödäksensä. Päivä oli upea, aurinkoinen ja lämmin. Se sai ihmiset sankoin joukoin liikkeelle rannoille ja puistoihin. Niin sai meidätkin rannalle ja puistoihin nauttimaan leppoisasta ilmapiiristä.

Bilbao,Baskimaan pääkaupunki

5.10. 2017 Guggenheim'in koti

Puhtailla kengillä kehtasi astella alas Guggenheim'in kaupunkiin. Meille kaupunki oli jo nähty, sillä olimme siellä pari yötä ennen Caminomme aloitusta. Silti tässä kohtaa on hyvä kertoa huikan kaupungista. Sehän elää ja pyörii hyvinkin suuresti tuon kuuluisan museon ympärillä. Itse museorakennus sijaitsee joen rannalla vähän omituisesti vilkkaan sisääntuloväylän kainalossa. Rakennus on kuitenkin niin suuri, että se hallitsee ympäristöänsä, eikä häiriinny moottoritiestä eikä muistakaan kookkaista rakennuksista.

Museolla on Bilbao'n kaupungille aivan valtava merkitys. Kaupunki oli viime vuosituhannen loppupuolella aikalailla konkurssin partaalla, kunnes sai kuin lottovoittona Guggenheim-säätiön rakennuttamaan tuon museon. Ja sehän osoittautui heti alkuunsa "kultakaivokseksi". Museo on työllistänyt suoraan tuhansia henkilöitä ja kerrannaisvaikutuksia on jopa vaikea laskea. Joka tapauksessa pelkästään suoranaiset verotulot museosta ovat olleet satoja tuhansia euroja vuosittain.

Kaupunkilaiset ovat saaneet hyvinvointia ja sekä ihmisten oma että julkinen ilme on nykyään silminnähden valoisa.

Ilmapiiri tuossa Baskerihattujen kotikaupungissa oli leppoisa. Keskikaupungilla on kauniita, vanhoja rakennuksia säilytetty samaan tapaan kuin muuallakin Espanjassa, eli remontoidessa säilytetään vanha julkisivu ja sisään rakennetaan kokonaan uutta. Keskusta on selkeä ja helppo suunnistaa, eikä laajalle levinneeseen lähiökantaankaan ole vaikea tutustua, koska bussilinjoja on tiheään ja niillä matkustaminen on edullista. Lisäksi on vielä kolme metrolinjaa, joista kaksi vie hyvinkin kauas keskustasta ja niistä toinen sinne Portugalete'en, jonne mekin ajoimme. Ajoimme juuri siksi, kun kaupunki oli jo ennestään koluttu.

Matkaa Portugalete'en on runsas kymmenen kilometriä joenrantaa pitkin. Perillä noustiin metrosta aivan lähelle Bide Ona albergueta. Se on yksityinen, niin uusi ettei sitäkään ollut opaskirjassa. Olin napannut sen tiedot jonkin aikaisemman alberguen seinältä. Tavaksi on tullut aina iltaisin majapaikoissa katsella mainoksia edessä olevista majoituksista. Aika usein se on kannattanut niin kuin nytkin. 

Portugalete'ssä on erikoisena matkailuvalttina kummallinen lossi. Se roikkuu ilmassa vaijerien varassa muutaman sadan metrin matkan joen yli. Toinen mukava yksityiskohta on alhaalta satama-alueelta ylös keskustaan johtavat liukuportaat. Niitä on usean sadan metrin matkalla, joten käynti alhaalla katsomassa lossi-ihmetystä ei rasita väsynyttä vaeltajaa takaisin alberguelle tullessa.

Bide Ona albergue oli mukava majapaikka. Siisti, lämmin ja hyvällä paikalla. Siellä on myös pienempiä huoneita pikkuporukoille, mutta meille kelpasi hyvin pedit dormitoriossa. Alberguessa on tosi tilavat peseytymistilat, pesukoneet ja kuivatustilat sekä kunnollinen keittiö. Sitä emme tosin tarvinneet kun söimme ulkona ja otimme aamuksi talon aamiaisen. Se oli hyvä espanjalaiseksi eikä hinnalla pilattu - 3€ hengeltä.

Portugalete'stä reitti jatkui toista kymmentä kilometriä hyvää kevyenliikenteen väylää pitkin La Arena rannalle, joka vaikutti olevan oikea surffareiden paratiisi monimetrisine aaltoineen. Sieltä jatkettiinkin sitten meren rantoja pitkin. Rantoja, rantoja ja taas rantoja.

Merenrantaniityillä oli lehmillä lokoisat laitumet ja maisemat parhaimmasta päästä. Sanotaan, että onnelliset lehmät lypsävät paremmin, eli jos se siitä on kiinni niin täällä ainakin sitten tulee laadukasta maitoa ja runsaasti. Hauskaa oli se, että useimmiten kaikilla lehmillä oli eriääniset kellot kaulassa. Monta kertaa piti oikein pysähtyä kuuntelemaan kaunista kalkatusta.

Meidän piti jäädä yöksi Castro Urdiales'iin. Tulimme sinne pitkän päivän päätteeksi illansuussa. Olimme kovin nälissämme ja onneksi  löysimme hyvän ruokapaikan nopeasti.

Mutta mitäs sitten tapahtui?

Kaupungin albergue oli kiinni. Nopeasti otimme netistä Booking.com'in esille ja varasimme hotellista huoneen. Sijainti oli mainio, hotelli pieni ja viihtyisän näköinen ja hinta kohtuullinen meidän budjetille. Mutta -

kun aloimme etsiä paikkaa kartalta osoittautuikin, että koko hotelli oli aivan toisessa kaupungissa, eli Laredo'ssa, noin kolme kymmentä kilometriä eteenpäin.

Kello oli jo kuuden maissa illalla ja bussi menisi vasta puolentoista tunnin kuluttua. Pikapäätöksellä otimme turistitoimiston viereltä taksin ja ajoimme hotellille. Opittiinpa jatkossa vähän paremmin tarkistamaan varaamamme hotellin sijaintia, koska helposti nuo kaupalliset hakukoneet heittävät tarjouksia etäällekin.

Todettiin vaan, että Camino opettaa.

Seuraavana aamuna Arjan olo oli tullut tukalaksi samasta syystä kuin minun muutamaa päivää aikaisemmin. Emme menneet hotellin aamiaiselle, vaan keitimme kahvit itse huoneella uudella keittimellämme. Se oli jo osoittautunut verrattomaksi laitteeksi sellaisissa majapaikoissa, joissa ei aamiaista muuten ollut saatavilla. Aamupalaksi ei juuri muuta ollut kuin patongin pätkä ja pari myslipatukkaa, mutta nekin jäivät minun syötäväksi kun vatsatautiselle ei oikein maistunut. Ei huoneessa jääkaappiakaan ollut, mutta juustot ja sellaiset pysyivät hyvin viileinä ulkona ikkunalaudalla tällaiseen aikaan vuodesta.

Nopeasti teimme uuden päätelmän, että otetaan toinen yö samaan huoneeseen jos on vapaana. Ja olihan se. Oli jo korkea aika pitää huilipäivä, kun oli kymmenen päivää vaellettu ja takana 195 kilometriä - eikä ollenkaan helppoja polkuja aina Bilbao'on asti.

Itselläni ei ollut mitään vapaapäivää vastaan. Oli sunnuntai, oli kaunis ilma, oli suunnattoman pitkä ja leveä hiekkaranta vieressä ja oli uimahousutkin mukana. Eli ei kun rannalle, vaikka toinen jäi vessan lähelle potemaan tautiansa, lääkkeitä tosin oli vielä jäljellä.