Mitä hyvää, mitä huonoa?

Vähän myöhemmin

Pienen sulattelun jälkeen käymme vähän läpi kokemuksiamme niin materiaalisesta kuin henkisestäkin puolesta.
Vaikka olimme jonkin verran perehtyneet aiheeseen lukemalla blogeja ja kirjojakin sekä seuraamalla YLE:ltä tullutta sarjaa, olimme kuitenkin tuntemattoman kokemuksen edessä.
Olimme hieman tuttuja ennestään Helenan ja Matin kanssa, mutta emme tunteneet paremmin toistemme perheitä, tapoja ja tottumuksia. Emme esimerkiksi olleet koskaan nukkuneet yhdessä, samassa tilassa. Puhumattakaan, että samassa tilassa oli usein vielä täysin tuntemattomia nukkumassa.

Tulimme hyvin juttuun keskenämme. Yhtään kertaa ei tarvinnut riidellä, ei edes mieltään pahoittaa.
Löysimme aina aiheita keskusteluun. Aiheita jotka kiinnostivat kaikkia.
Olimme huomattavan saman henkisiä, selvästi hyvin sopeutuvia ihmisiä.
Reissulla kävimme varmasti läpi jokaisen tunneskaalan, yhdessä ja erikseen. Hyvät ja huonot hetket. Huonompina hetkinä tukea ja kannustusta löytyi aina.
Vaikka olimme fyysiseltä kunnoltamme hyvin erilaisella tasolla, onnistuimme vaellustahdissamme kutakuinkin hyvin. Yritimme parhaamme mukaan kulkea heikoimman lenkin tahdissa.
Hengelliset tarpeemme olivat jonkin verran erilaiset, mutta kertaakaan emme Arjan kanssa kokeneet mielipahaa siitä, että Helena ja Matti joutuivat kuluttamaan toisella tavalla sen ajan, jonka käytimme kirkoissa käymiseen. Emmekä vastaavasti huomanneet heidänkään vaivautuvan odottelusta.

Usein meiltä kysytään, muuttiko se meitä.
Kyllä muutti.
Suhtautuminen monenlaisiin asioihin muuttui. Elämään tuli selvästi rennompi ote. Ei välinpitämätön, mutta monien asioiden tärkeysjärjestys muuttui. Ja yleensäkin suhtautuminen siihen mikä on tärkeää ja mikä ei. Ennen kaikkea suhtautuminen kaikkeen tavaraan ja sen tarpeellisuuteen sai toisenlaisen perspektiivin.
Nukkumiseen yhdessä toisten kanssa jokainen meistä tottui kuka ennemmin kuka myöhemmin.
Keskusteluja toisten vaeltajien kanssa syntyi vähemmän johtuen meidän neljän suomalaisen tiiviistä joukkueesta ja kaikille muille täysin vieraasta kielestä.
Omasta espanjankielen "osaamisesta" johtuen itse sain mielestäni riittävästi kontakteja espanjalasiin.
Kielen osaamisestani oli toki hyötyä meille kaikille.
Henkiseltä puolelta on vaikea löytää negatiivista sanottavaa. Jos jotain on sanottava, niin ehkä vastaisuudessa täytyisi pitää edes jokunen täysin vapaa päivä, meidän mielestämme kaupungeissa, samalla niihin edes jotenkin tutustuen. Auttaisi niin henkiseen kuin fyysiseenkin jaksamiseen.

Varusteista sitten.

Kengät ovat ne tärkeimmät työkalut. Niiden on oltava "sisäänajetut". Muuten on vaikea antaa suosituksia. Ranskalaisella reitillä mielestämme tarvitaan Gore-Tex kengät. Itse koimme matalavartiset maastojuoksukengät hyviksi. Kenelläkään ei tullut yhtä ainoaa rakkoa koko matkalla, eikä edes vakavampia hiertymiä. Toistan vielä merkitkin: kaikilla muilla Salomon ja minulla Brooks.
Vedenpitävyyden lisäksi korostaisin, että pohjan pitää olla tukeva koska kivikkoa on niin runsaasti.

Toisina kenkinä oli minulla Crocks-tyypiset läpyskät ja Arjalla enemmän sandaalimalliset. Crocksit on siitä hyvät, että ne jalassa voi käydä suihkussa tarvittaessa.

Sukkina meillä oli tavallisia urheilusukkia, useampi pari. Lisäksi oli Merinovillaiset sukat, jotka olivat mukavat iltaisin suihkun jälkeen.

Alus- ja välivaatteina oli teknisiä urheiluasusteita. Niiden hyvä puoli on se, että ne kuivuvat nopeasti - ja ovat suhteellisen kevyitä.

Iltoja ja kylmiä aamuja varten pitää olla lämmintä. Aivan mahtava vaate noin kylmiin aamuihin ja iltoihin oli Merinovillainen alusasu. Sen lisäksi molemmilla oli fleece puserot. Kylmimpinä aamuina kaikki päällä, mitä löytyi, oli juuri ja juuri riittävä.

Päällystakiksi oli minulla juoksupusero, Arjalla saman tyyppinen, hieman paksumpi.

Housuina oli joustavasta materiaalista olevat retkeilyhousut, molemmilla kahdet. Toiset iltoja varten.
Kaipasimme kyllä katkolahjehousuja. Kuitenkin oli niin paljon "kesäkelejä". Kesällä sellaiset varmasti ihan parhaat.
Sadeasu, molemmilla Icepeak, on pakollinen. Jaa, Arjan housut olivat Helly Hansen, vielä paremmin tuulta ja vettä pitävät. Mitään ponchoja meillä kellään ei ollut.

Makuupussit olivat Retki-merkkiset, halvat, mutta aivan riittävät, 750g painavat. Ilman kunnon makuupussia tuohon aikaan vuodesta on mahdoton lähteä. Ehkä keskikesällä voisi tulla toimeen silkkilakanalla ja majapaikkojen filteillä. Mutta filttejä ei kaikissa alberqueissa ole. Jos asuu pelkästään hostelleissa tai hotelleissa, niin makuupussi on tarpeeton. Kuitenkaan en luottaisi siihen, että em. majapaikan saa varmasti ilman etukäteisvarausta. Ainakin pääsiäisviikko oli kuulemma varattu täyteen jo vuotta aikaisemmin. Me emme etukäteisvarauksia tehneet kuin ensimmäiseksi ja viimeiseksi yöksi.

Reppu/rinkka on vaativa rasti. Meidän Lidl'ista ostetut, halvat toimivat äärirajoillaan. Arjan 30 litrainen oli riittävän kokoinen, kun makuupussin ja sandaalit kuljetti repun ulkopuolella. Niin kovilla se oli että repun putkirunkorakenteet tulivat kankaasta läpi ennen puolimatkaa ja hankasivat ikävästi selkää. Ylimääräisillä pehmusteilla siitä selvittiin loppuun saakka.
Minun 70 litran rinkka oli myös riittävän kokoinen. Suuri koko aiheutti sen, että siihen tuli lastattua aivan liikaa tavaraa ja siten aivan liikaa painoa. Liian suuri paino aiheutti sen, että kantohihnat venyivät uskomattoman paljon. Uskomatonta, mutta totta, ne venyivät jopa 25 senttiä. Eivät onneksi kuitenkaan katkenneet.  Muuten rinkka kyllä kesti ja ajoi hinta/laatu suhteessa asiansa. Oli maksanut 29 euroa.

Kenkien päälle tarkoitetut "kurasuojat", gaiterit olivat turhat. Kerran kokeiltiin ja turhiksi todettiin.

Paitoja oli liikaa, ainakin minulla. Sukkiakin oli liikaa. Pitkiä kalsareitakin oli liikaa. Merinot riitti.

Pipotkin oli liikaa. Lätsä oli riittävä, kun kylmimmillä keleillä sai sadetakin hupun päälle.

Käsineet piti olla kunnolliset.

Kävelysauvat oli meillä kaikilla, emmekä ilman niitä missään tapauksessa lähtisi tuolle reitille.

Opaskirjana meillä oli John Brierleyn englanninkielinen kirja. Kirja oli sinänsä hyvä. Mielestämme siinä on kuitenkin turhan paljon "mystiikkaa", joka johtaa siihen että oleellistakin tietoa tahtoo jäädä lukematta. Lukemalla kirjaa huolellisesti viimeistään edellisenä iltana ennen seuraavaa etappia olisimme ehdottomasti nähneet ja tienneet enemmän ympäristöstämme.

Sitten hieman tilastoja:

Aikaa kului 31 päivää.
Matkaa kävelylle tuli  718 kilometriä, eli 23.16km/ päivä.
Alberqueissa asuimme 23 yötä ja Hostelleissa 8 yötä
Ravintoloissa söimme 23krt ja itse valmistimme 8 ateriaa.
Aamupalalla kahviloissa kävimme 15krt ja itse valmistimme 15krt, yhtenä aamuna läksimme kävelemään kokonaan ilman aamiaista.
Rahaa meillä kului 1859 euroa, eli 59.95eur/ päivä, siis kahdelta hengeltä. Siinä on kaikki muu, mutta ei matkustusta.


Matkustamisesta:

Menomatkasta kerroin Barcelonasta Pamplonaan päivityksessä.
Paluumatkan lennot ostimme paria päivää ennen saapumista Santiagoon. Lähtöpaikaksi valikoitui Barcelona, koska lento sieltä, yhdellä välilaskulla, oli yli puolet halvempi kuin muilta mahdollisilta kentiltä. Lentopäivä oli seuraava tiistai.
Sitten piti päästä junalla Barcelonaan. Sepäs ei niin yksinkertainen juttu ollutkaan. Pääsiäislauantaina menimme Santiagon asemalle lippuluukulle. Pyysimme lippuja ensi maanantain junaan.
Completo, täynnä, sanoi virkailija ja nosti kädet pystyyn.
Kalpein kasvoin ja apein mielin astelimme kauempana olevalle Info- luukulle. Kysyimme virkailijalta, missä mahtaa olla linja-autoasema.
Se on kaukana, kaupungin toisella puolen. Mutta mikäs teillä on ongelma, vanhempi herrasmies kuitenkin kysäisi.
Kerroimme, kuinka meillä on liput lennolle kotiin ensi tiistaiksi, mutta maanantain juna on täynnä.
Niin on, sanoi hänkin. Onhan nyt pääsiäisviikonloppu.
Pappa alkoi kuitenkin vilkuilla tietokonettaan. Välillä mies nosti kulmiaan, välillä huokaili. Aikaa kului toinenkin tovi.
Lopulta hän asetti kätensä niskan taakse ja huokaisi syvään.
Se onnistui. Huomisessa, sunnuntain junassa löytyi hajapaikkoja teille.
Harvoin on meiltä päässyt niin helpottava parkaisu kuin tuossa hetkessä.
Kirjoitin raksutti meille paikkaliput, ripotellen meidät jokaisen junan eri vaunuihin. Ja vielä siten, että jouduimme Leonissa vaihtamaan paikkoja. Siellä naiset pääsivät ensimmäiseen luokkaan, Matti kolmanteen vaunuun ja minä vaunuun numero 16. Paikkojen vaihto johtui siitä, että junaan yhdistettiin jostain muualta tullut toinen juna.
Se junamatka kesti 13 tuntia. Oli kuitenkin kiva katsella maisemia, joita olimme kuukauden ajan kävelleet, sillä junan reitti seuraili Caminon reittiä aina Pamplonaan saakka.

Mitä Caminosta jäi käteen.

Arjalle reissu oli rankempi kuin muille. Ymmärrettävästi hänen tunteensa kotiin päästyään oli:
Se oli muistovaellus äidille. Se tuli nyt tehtyä. Sitä ei tarvitse toista kertaa tehdä.

Itselleni jäi kynttilä palamaan. Ehkä joskus voisi mennä uudestaan. Ehkä jotain toista reittiä.
Hiljaa itsekseni jatkoin espanjankielen opiskeluani,

Ehkä kolmisen viikkoa kotona oltuamme aloimme kuin yhteisestä sopimuksesta kävellä pidempiä lenkkejä. Niillä suunnittelimme jo syksyksi uutta Caminoa.

Tässäkö se nyt oli?

3.4. 2015  Lähestytään Santiagoa

Viimeinen yö ennen Santiagoa vietettiin O'Pedrouso'ssa suuressa, nykyaikaisessa Alberque Cruceiro'ssa. Kroppaan kasautunut väsymys laittoi meidätkin vihdoin alistumaan iltapäiväunille hampurilaisten/oluiden päälle. Ehkä tautitilanteella oli osansa periksi antamiseen.
Illan suussa saimme mieluisan muistutuksen siitä, että oli kiirastorstai. Läheiseltä kirkolta alkoi kuulua taukoamatonta kirkonkellojen soittoa. Kävelimme lähemmäs kuuntelemaan. Soitto oli sellaista, jota emme olleet koskaan aikaisemmin kuulleet. Kellot soittivat kuin jotain melodiaa. Emme kyllä tunnistaneet, mutta kaunista se oli. Ihmisiä oli kerääntynyt runsaasti kuuntelemaan. Soittoa kesti vähintäänkin yli tunnin. Soiton jälkeen iäkäs soittaja sai mahtavat aplodit ja yleisö poistui. Hiukan jäimme ihmettelemään sitä, ettei soittoa seurannut minkäänlaista messua.

Viimeiselle kävelypäivälle jäi matkaa noin 20 kilometriä. Alkumatka, vajaa 10 kilometriä, oli vielä mukavaa, kumpuilevaa maastoa. Tultiin lentokentän laidalle. Silloin matkanteko alkoi tuntua tylsälle.
Kengät painoivat "tonnin", hikinen paita hankasi kainaloista, reppuunkin oli joku varmaan laittanut kiviä. Siltä ainakin tuntui. Huumorikaan ei enää kohottanut tunnelmaa.
Oikeasti minun oli pakko vielä kerran kiristää rinkan olkahihnoja - nyt jo ainakin viidennen kerran sen tuuman verran.
Pian lentokentän jälkeen alkoi yhä tylsempi esikaupunkialue. Tuntui, että kuumia, kapeita jalkakäytäviä oli loputtomiin.

Uskallan väittää, että kuvassa näkyvä kadunpätkä on ehkä kuvatuin paikka koko Camino de Santiagolla. Siinä on hetki, jota vaeltaja on kiihkeästi ja kiltisti odottanut koko pitkän vaelluksensa ajan. Katedraalin torni näkyy ensimmäisen kerran.

Meille tuo hetki koitti pitkäperjantaina 3.huhtikuuta  vuonna 2015. Tasan kello 12.00

Tuosta hetkestä kesti vielä lähes tunnin, ennen kuin olimme katedraalilla. Jotenkin olimme niin loppu, ettemme jaksaneet kunnolla sillä hetkellä edes iloita perille pääsystä.

Tässäkö se nyt oli? Puoli huolimattomasti vain vilkaisimme toisiamme. Ehkä sentään kiitimme reissusta.

Perillä Santiagossa

Täytyy sanoa, että Santiagon vanhan kaupungin keskusta katedraalin ympärillä on lievästi sanoen sekava ensi kertaa sinne tulevalle. Pieniä kujia sinne tänne. Ja kaikki tupaten täynnä ihmisiä. Ainakin pitkäperjantaina. Vaikka meillä oli jonkinlainen kartta kädessämme, emme itse löytäneet kujaa, jonka varrella majapaikkamme sijaitsi. Olimme saaneet huoneet Pension Santa Christina'sta. Edellispäivänä oli tien varressa ollut nainen markkinoimassa paikkaa ja tartuimme tarjoukseen. Pension on vain 150 metrin päässä katedraalista, pienellä kujalla - kunhan vain tuon kujan löytää.

Muutaman kerran piti kysyä paikallisilta neuvoa, mutta kyllähän se lopulta löytyi.

Siisti, kolme kerroksinen, vanha rakennus, perus 2hengen huoneet, yhteisillä toileteilla. Huoneissa oli sentään toimivat sähköpatterit.

Itse olin juuri ollut pesemässä pyykkejäni pihan puolen toiletilla ja ripustin niitä seinustalla kulkevalle narulle, kun ulkoa alkoi kuulua outoa jumputusta. Ääni tuntui kovenevan koko ajan. Pian kuului myös rumpujen pärinää ja torvien törähdyksiä. Ääntä ihmetellen menin takaisin huoneeseemme, joka oli kadun puolella. Siellä äänet kuuluivat yhä kovemmin. Avasimme ikkunan ja siellä se oli.

Ikkunamme alla lähestyi kulkue. Arvasimme heti, että kyseessä oli Kristuksen kärsimystie kulkue.

Oli täysin ihmeellinen sattuma, että pääsimme tuon kulkueen näkemään - aitiopaikalta. Täytyy sanoa saman tien, että yhtä sattumaa oli se, että olimme saapuneet perille juuri pitkäperjantaina. Se ei ollut mitenkään etukäteen suunniteltua.

Kulkueessa kulki ensin soittokunta. Perässä seurasi erilaisia telineillä kannettavia pyhiä patsaita, kuvia ja jalkaisin Kristuksen seuraajia. Telineillä patsaita kantavat kantajat kulkivat pääasiassa paljain jaloin ja takoivat raskailla sauvoilla tahtia katukiveykseen. Joukon loppupuolella tuli kuvan Jeesus kantaen suurta, painavaa ristiä, kävellen paljain jaloin ja raahaten mielettömän painavaa kettinkiä jaloissaan.

Kulkue oli vaikuttava. Sen pituus, sen komeus, sen tunnelman aitous. Olimme tienneet, että tuollaisia kulkueita Espanjassa on, mutta emme osanneet kuvitellakaan, miten huikean suuria ne ovat.

Meidänkin tunnelmamme koheni huomattavasti. Pääsimme ikään kuin sisälle pääsiäisen tapahtumiin. Olimme mukana tapahtumissa. Vaikuttavampaa saapumista perille Santiagoon oman pitkän pyhiinvaelluksen päätteeksi ei voisi kuvitellakaan.

Ei ollut myötätuuli loppunut meiltä vieläkään.

Hartain mielin valmistauduimme osallistumaan illan messuun pääsiäisen juhla-asuun sisustetussa katedraalissa. Katedraali tuli tupaten täyteen. Olimme siellä jo tuntia ennen messun alkamista ja saimme vain seisomapaikat aivan perältä.

Pääsiäisen vietto toi messuun tietenkin runsaasti paikallista väkeä pyhiinvaeltajien lisäksi.

Ilmeisesti messu poikkesi tavallisen perjantaimessun kaavasta, koska suunnattoman suurta suitsutusastiaa Botafumeiro'akaan ei keinutettu.

Messun jälkeen istuskelimme pitkän aikaa katedraalin ulkopuolella kukkapenkin kivireunuksella. Katselimme ohikulkevia, enemmän tai vähemmän uupuneen, mutta onnellisen  näköisiä vaeltajia.

Mietimme heidän tunteitaan juuri tuolla hetkellä, samalla kun omat tuntemuksemme nousivat kirjaimellisesti taivaisiin.

Oli aika jännää, miten kiitollisuus siitä, että olimme selvinneet rankasta kokemuksestamme kutakuinkin ehjin nahoin nousi korkeuksiin juuri tuossa ulkona istuessamme. Sisällä tupaten täydessä katedraalissa sitä tunnetta ei tuntunut löytyvän. Siinä ulkona tähtitaivaan alla se löytyi.

Vasta nyt aloimme tajuta, että mitä olimmekaan tehneet. Olimme kerran elämässämme halunneet suorittaa tuon legendaarisen matkan itseemme. Kilvoittelemalla voimia säästämättä läpi Pohjoisen Espanjan kaivoimme sisältämme ulos niin paljon siellä tahtomatta taakkana kantamiamme asioita. Olimme suorittaneet oman kärsimysnäytelmämme.

Hartaissa tunnelmissa nautimme hyvän illallisen. Olimme juuri lopettamassa illallista siinä katedraalin kulmilla, kun taas alkoi kadulta kuulua samaa jumputusta kuin päivälläkin. Kadulle tultuamme näimme toisen kulkueen lähestyvän. Kulkue oli saman tapainen, mutta siinä kannettiin toisenlaista esineistöä. Pääkohteena oli Kristuksen arkku, jonka jäljessä kulkivat surevat naiset. Kulkue meni katedraalin sisälle, tullen taas ulos toiselta ovelta. Katujen varsilla oli tuhatmäärin ihmisiä seuraamassa kulkuetta.

Suunnaton tyytyväisyys valtasi mielen. Olimme saaneet Caminolta paljon enemmän kuin olimme ikinä osanneet odottaa. Tuohon tunteeseen oli hyvä nukahtaa.

Me näimme sen

Näimme kotkien lentelevän

kirkon tornia hipoen

aivan yllämme

korkealla vuorella

kahdeksan uljasta lintua.

Näimme kirsikoiden kukkien

ympärillä kuhisevan

kimalaisten parvien.

Näimme haikaran pesässään

suuressa risukasassaan,

sähköpylvään päällä.

Kaiken sen näimme,

luonnon kauneuden

vuorten jylhyyden

laaksojen vehreyden

ihmisten iloisuuden ja

ystävällisyyden.

Näimme pienten polkujen,

kivisten, savisten,

kiertelevän pitkin vuorenrinteitä

läpi pienten kylien

vierestä jylhäiden kirkkojen.

Polkuja, joita tuhannet ihmiset

kulkevat omissa mietteissään

kohti vuoria

kohti laaksoja

kohti Santiago de Compostelaa

Tähtien tietä.

Kaiken sen näimme

kaiken sen tunsimme

kaiken sen painoimme syvälle sydämiimme.

                           

                                                      -   Arja -

Tilaisitko taksin?

31.3. 2015  Kilpakävelyä

Viimeisen kävelyviikon alkaessa - joka oli siis pääsiäisviikko - muutimme hieman taktiikkaa. Oli otettava huomioon tuo valtavasti lisääntyvä espanjalaisten joukko.
Nousimme ylös entistä aikaisemmin. Meille iäkkäämmillehän se ei vaikeaa ole. Pikaiset aamupalat tempasimme huoneessa sängynlaidalla. Kohta olimme jo ulkona pimeällä tiellä otsalamppujen valossa etsimässä keltaisia nuolia.
Sarria'n jälkeen reitillä oli kohtalaisen jyrkkä ja pitkä ylämäki. Siinä meidät ohitti moni nuorempi ja vanhempikin kulkija - vain pieni päiväreppu selässään. Ei se mitään, antaa mennä vaan, ajateltiin.

Mäen päällä, pienessä metsikössä oli suuri joukko nuoria, kuin intiaanit, ison nuotion ympärillä. Selvästi olivat yöpyneet metsässä. Eli, ei nyt ihan kaikki ole täyttämässä majapaikkoja. Se, että Sarria'sta niin moni aloittaa kävelynsä, johtuu siitä, että vaaditaan ehdottomasti tuo viimeinen sata kilometriä kävellen saadakseen Santiago'ssa käteensä todistuksen ( Compostela'n ) pyhiinvaelluksen suorittamisesta jalan. Jos vaelluksen tekee polkupyörällä tai jopa ratsain, on tuo vaadittava matka kaksi sataa kilometriä. Lisäksi tuon sadan kilometrin matkalta on kerättävä vaeltajan passiin kaksi leimaa päivässä.
Etenimme reipasta vauhtia ilman pidempiä taukoja ja ennen Portomarin'ia olimme vuorostaan ohittaneet lähes kaikki meidät alkumatkasta ohittaneet.

Portomarin on kiva kaupunki suurehkon tekojärven rannalla. Tekojärven rakentaminen 1960-luvulla aiheutti sellaisenkin operaation, että nyt korkealla kukkulalla, keskellä kaupunkia sijaitseva, rakennustyyliltään hyvin erikoinen, San Juan kirkko piti siirtää alkuperäiseltä paikaltaan tekojärven alta nykyiselle paikalleen kivi kiveltä.

Aikainen liikkeelle lähtömme kannatti. Saimme alberque Mirador'ista hyvät paikat jopa päivän ensimmäisinä tulijoina. Suihkuvuoroa odotellessani poikkesin lähimmässä kaupassa hankkimassa joukkueellemme pullon Cava-juomaa. Suihkunraikkaina sen sitten skoolasimme aurinkoisella terassilla 600 kilometrin täyttymisen kunniaksi. Eikä aikaakaan, ennen kuin alberque oli jo täyttynyt kulkijoista.

Seuraavana päivänä vuorossa oli kiiruhtaminen Palas de Rei nimiseen kaupunkiin. Kiiruhtamista hillitsi aika paljon se, että Arja alkoi vuorostaan tuntea voimiensa heikkenevän. Tauti oli iskemässä.

Muutamassa pikkukylässä matkalla katselimme majoittumismahdollisuuksia hotelleista.

Toivotonta.

Joissakin oli jopa matkalaukkuja ulkona jonossa odottamassa tulijoita.

Kyllä meitä vähän nauratti tuollainen "pyhiinvaellus". Päivällä kävellään pikkureppujen kanssa muutama kilometri ja sitten yövytään herroiksi hotellissa puhtaitten lakanoiden alla. Kuriiripalvelu kuljettaa matkalaukut.

Ollaan niin pyhiinvaeltajia, että.

Turhautti hiukan ajatus siitä, että nuo sadan kilometrin turistit saavan ihan saman todistuksen kuin mekin yli 700 kilometrin vaelluksen jälkeen. Mutta eihän se meidän vaellukseen mitenkään vaikuta. Niinhän se on ajateltava.

Perille päästyämme löysimme kortteerin välittömästi. Kaupungissa näytti olevan majoituskapasiteettia aivan valtavasti. Meidänkin majapaikkamme, yksityinen Meson de Benito, oli uudehko, sata-paikkainen kerrostalo.

Uudehko, siisti ja vastaanotto talon esittelyineen oli esimerkillisen ystävällistä. Alberquessa ei ollut keittiötä, mutta emme sellaista enää kaivanneetkaan. Olimme viimeisinä päivinä asennoituneet passattaviksi. Ja majapaikassa oli hyvä ravintola.

Talo oli kaikin puolin viihtyisä suureksi taloksi. Peseytymisosastollakin oli suihkuja ja vessoja vähintäänkin riittävästi. Yksi kiusallinen puute kuitenkin oli - suihkuista tuli vain kylmää vettä,

Arja säikähti viluisena sen verran, että jätti suihkun väliin ja painui suoraan pehkuihin hytisemään.

Ja nukahti.

Me muut menimme sillä aikaa nälissämme ekstra hampurilaisille illan menu'a odotellessa.

Arjan herättyä mittasimme kuumeen. Sitä oli. Ei kauheasti, mutta kuitenkin oli.

Pienessä ajassa hänen olonsa vain paheni. Yhdessä päätimme lähteä käymään lääkärin juttusilla terveyskeskuksessa. Olimme kaupunkiin tullessamme huomanneet, missä terveyskeskus oli.

Menin oitis alakertaan hospitaleron luo ja kysyin:

Tilaisitko taksin?

Miksi, kysyi hospitalero.

Vaimoni pitää päästä terveyskeskukseen, sanoin.

Ei me mitään taksia tilata, minä lähden käyttämään, hospitalero vastasi. Odotan tuossa kadulla.

Lääkärin juttusille päästiin hetkessä. Minä tungin itseni mukaan tulkiksi. Lääkäri kuunteli ja kyseli. Hospitalero odotti aulassa puolisen tuntia kestänyttä tutkimusta. Reseptit lääkitykseen saatiin ja maksu hoitui Eurooppalaisella sairausvakuutuskortilla.

Hospitalero ajoi meidät takaisin keskustaan. Siellä jäin pois apteekin edessä tarjoten kuskille seteliä korvaukseksi.

Ei,ei, en ota. Me olemme täällä palvelemassa pyhiinvaeltajia ja tällainen kuuluu palveluun.

Olimme syvästi liikuttuneita ja jopa hämmentyneitä saamastamme erinomaisesta kohtelusta.

Lääkkeet sain nopeasti - lähes ilmaiseksi - ja vein ne potilaalle.

Itse suunnistin suoraan aivan majapaikan vieressä olleeseen kirkkoon iltamessuun.

Koin suurta tarvetta keskustella jälleen kerran Hänen kanssaan, joka meidän askeleitamme ohjaa ja sairautemme tuntee. Muistelin niitä kertomuksia, joissa kerrotaan kuinka menneinä aikoina jotkut vaeltajat ovat kokeneet ihmeparantumisia vaelluksillaan. Tiedetään tapauksia, että joku vakavasti sairas ihminen on pyytänyt vaellukselle lähtenyttä suorittamaan esirukouksia Santiagon katedraalilla. Käsittämättömiä parantumisia tiedetään tapahtuneen.

Omat toiveeni olivat sentään pieniä. Eihän rakkaan vaimoni vaellus pysähdy tänne, eihän?

Lopuksi sytytin kynttilän. Istuin vielä hetken. Kummallinen helpotus hiipi sisälleni. Tunsin saaneeni lupauksen jatkaa huomenna eteen päin.

Illalla, ennen nukahtamista, sovimme, että jos aamulla olo ei ole hyvä tai jos on kuumetta, Arja laitetaan bussiin ja me muut kävelemme.

Puoliksi jo unessa mietiskelin kummallista suomen kielen ilmaisua paranemisesta. Paraneminenhan tarkoittaa kirjaimellisesti ottaen tulla entistä paremmalle tasolle. Muissa kielissä taas toivutaan ennalleen, niin kuin englannin recovery tai espanjan ilmaisu recuperar.

Kummallisia nuo kielikoukerot, ajattelin ja nukahdin.

Aamulla sängystä kömpi ylös kuin uusi ihminen. Kuumetta ei ollut.

Sovittiin, että kävellään jonkin matkaa ja katsotaan vaikka Melide'ssä, onko tarpeen hypätä bussiin, sillä meillä muilla oli tavoitteena kävellä Arzua'an saakka.

Eikö mitään. Sinne saakka kävelimme joka iikka.

Entäs sitten? Siellä oli Helenan vuoro poiketa lääkärillä. Ääni oli kadonnut tyystin päivän kävelyn aikana ja horkka vaivasi vuorostaan häntä.

Onko kuumetta?

29.3.2015  Sarria 26. vaelluspäivä ja 602km takana

Galicia'n maakunnan puolella reitti jatkui korkealla. Aika ajoin oltiin yli 1300 metrissä, välillä alempana. Ylhäällä oli karut maisemat ja viileä ilma. Missä reitti tuli alas laaksoihin, siellä maasto muuttui huomattavasti vehreämmäksi. Samalla tultiin koko ajan yhä lähemmäksi merta. Siellä sateen riski suureni, johtuen jo meren kosteuttavasta vaikutuksesta. Galicia on Espanjan sateisin maakunta johtuen siitä, että Atlantin valtamereltä puhaltavat tuulet kohtaavat mantereen vuoriston ja pudottavat pilviin keräytyneet vesipisarat galicialaisten niskaan.
Meidän kohdalle ei noita pilviä ja pisaroita osunut. Ja meitä koko ajan suosinut takatuuli vain jatkui.
Luonnossa alkoi näkyä yhä enemmän kevään, tai paremminkin kesän merkkejä. Pähkinäpensaat kukkivat. Niin myös kirsikka- ja luumupensaat. Haikaroiden pesissä alkoi näkyä pieniä haikaralasten päitä kurkkimassa ympäristöä. Isähaikarat lentelivät ahkerasti peltotilkkujen ja pesätolppien väliä.

Päivän aluksi saimme ihailla Alto San Roque'lla seisovaa Peregrino patsasta. Kamerat surrasivat, selfieitä otettiin. Reitin varrella oli ollut lukuisia pyhiinvaeltaja patsaita, mutta tämä lienee niistä kuuluisin ja kuvatuin.

Galician maakunnan puolella reitin luonne muuttui muutenkin kuin luonnon osalta. Kirkot pienenivät ja alberquet suurenivat. O'Cebreiro on sellaisella etäisyydellä Santiago de Compostelasta ( noin 150 kilometriä ), että se on hyvin suosittu Caminon aloituspaikka. Sellaisen matkan kun jaksaa kutakuinkin tavallisen kunnon omaava kulkija kävellä ilman suurempaa ponnistusta.

Kivan pienen lisämausteen kulkija saa siitä, että Galicia'n  maakunnan hallinto, Xunta de Galicia, on laittanut reitin varrelle kilometripylväitä. Niitä on jopa puolen kilometrin välein. Totta kai, on henkisesti helpottavaa nähdä kuinka kilometrit vähenevät askelten lisääntyessä.

Meidän joukkueellamme olivat askeleet lisääntyneet siihen malliin, että tultiin Sarria'n kaupunkiin. Majapaikka löytyi heti melkein ensimmäisestä risteyksestä. Siinä oli juuri avattu uusi alberque. Oli ollut vasta kuukauden avoinna. Sitä ei ollut lainkaan opaskirjassa mainittu, eikä sillä ollut vielä edes nimeä. Paikka oli suuri ja toistaiseksi hieman puutteellisesti varustettu. Parasta kohdallani oli se, että sisällä oli lämmin. Lämmitystä varten jokaisessa neljän hengen huoneessa oli ilmalämpöpuhallin.

Olin näet kuluneen päivän aikana alkanut kokea aikamoista horkkaa. Olo heikkeni ja paleli kamalasti. Onneksi uutuuttaan hohtavassa suihkussa tuli helpottavan lämmintä vettä. Suihkun jälkeen painuin suoraan petiin ja nukuin ainakin tunnin. Uni helpotti oloa sen verran että kykenin lähtemään syömään. Heikko olo johtui osittain karmeasta nälästä, uskoin. Viimeisten päivien aikana ainakin minulla oli ollut koko ajan nälkä. Sen ilmiön oli neljän viikon jatkuva liikkeellä olo saanut aikaan.

Nälkä ei lakannut vaikka kuinka ahtoi itsensä täyteen.

Ruokailun jälkeen kiersimme keskustan suuntaan etsien apteekkia (Farmacia). Sellainen löytyi nopeasti. Apteekin etsiminen Espanjan kaupungeista onkin yksi helpoimpia juttuja. Niitä tuntuu olevan vähän joka kulmalla. Avoinnakin ne ovat joka päivä ilta myöhään - mutta Siesta-aika pitää muistaa.

Tiskin takana oli vanhempi herrasmies, vaikutti jopa lääkäriltä.

Onko kuumetta? "tohtori" kysyi.

En tiedä, saattaa olla.

Meillä olisi kyllä lääkäripalvelukin ( Medico ), mutta tuskin hän muuta voi tehdä kuin määrätä lepoa ja Ibuprofeiinia  -  ja sen voin minäkin määrätä, mies jutteli leppoisasti.

Jos ei ole kuumetta, voit huomenna kävellä, hän lisäsi.

No, sitten pitää ostaa kuumemittari.

Ostimme mittarin ja sitä Ibuprofeiinia, kuusisatasta vahvuudeltaan. Maksaessa leukapielet loksahtivat ammolleen ja meinasi tulla ihmeparantuminen siihen paikkaan.

Siis, kuusisataista Ibuprofeiinia 40 kappaleen paketti maksoi 1,95 euroa. Ei voi olla totta, ihmettelimme, muistaen kuinka kotisuomessa saa neljäsatasen 30 kappaleen paketista pulittaa 7,49 euroa. Kyllä suomalaisissa apteekeissa osataan rahastaa ihmisten sairaudella, kiroilimme.

Verkkaisin askelin palailimme majapaikkaan. Mieleeni muistui, kuinka kerran joitakin aikoja sitten eräs harrastuksissani mukana ollut lääkäri totesi, että Ibuprofeiinia pitää heittää kourallinen, jos sattuu kipeästi. Ja jos toivoo, että jotain vaikutustakin olisi.

Tuon muistaen otin heti kaksi pilleriä - siis kuusisatasta. Heittäydyin uudelleen hetekalle ja nukuin toisen tunnin.

Herättyäni mittasin kuumeen. Sitä ei ollut. Innostuin siitä lähtemään toisten mukaan kaupungille.

Kaupungilla vastaan tuli rautatieaseman suunnalta suuria joukkoja reppuselkäisiä nuoria. Tiesimme, että tuona päivänä Sarria'an tuli oikein erikoisjunia Barcelonasta ja Madridista täynnä nuoria ja vanhempiakin pyhiinvaeltajia aloittamaan omaa Caminoansa.

Oli nimittäin palmusunnuntai ja Espanjassa pääsiäisviikko on lomaviikko niin työelämässä kuin kouluissakin. Ja, kaiken lisäksi säätiedotuksissa oli luvattu erinomaista säätä koko tulevaksi viikoksi.

Mitähän tästäkin tulee, tuskailimme. Taitaa olla vaikeuksia odotettavissa majapaikkojen löytymisessä. Saas nähdä.

Oliko yöllä kylmä?

27.3. 2015  Jälleen korkealla

O'Cebreiro on legendaarinen kylä Camino - reitin varrella. Erittäin raskas nousu ( 700metriä 10 kilometrin matkalla ) palkitaan henkeäsalpaavalla näkymällä ylhäällä vuorella. Palkitaan jos palkitaan. Ensinnäkin, jos ei ole vetänyt itseään niin piippuun, ettei enää jaksa maisemia katsella. Ja toiseksi, jos ei satu olemaan sumuinen/pilvinen sää. Meidän osalle tuli tuo jälkimmäinen.

Polku ylös vuorelle on niin upeassa maastossa, että se kaikki vaivat ja väsymys unohtuivat. Muutama sata metriä ennen kylää ohitimme suuren rajapyykin - astuimme Galicia'n maakunnan puolelle. Saman tien sukelsimme vuorelle kasaantuneiden pilvien sekaan.

Sukelsimme lopullisesti Caminon maailmaan. Maailmaan, jossa kaikki ulkopuolinen kirjaimellisesti katoaa ympäriltä. Siihen tunteeseen, tai olotilaan olimme pikku hiljaa sulautuneet viimeisten päivien aikana. Se olotila on tavallaan henkinen tyhjiö. Siinä olotilassa monet "maalliset asiat" menettävät merkityksensä. Kaikenlainen materia, kaikenlainen kulutushysteria, kaikenlainen oravanpyörässä juokseminen, kaikki sellainen siirtyy sivuun. Vaeltajan maailmassa on vain se materia, jota repussaan kuljettaa. Ainoat asiat, joilla on sillä hetkellä merkitystä, ovat se mihin yöksi päänsä kallistaa ja se mistä saa illaksi syötävää tai saako yleensä olleenkaan.

Kylään saavuttuamme olimme tuossa tyhjiössä. etsimme yösijaa. Ensimmäinen hostelli oli täynnä. Toinenkin yritys tuotti saman tuloksen. Kolmannessa hostellissa onnisti. Venta Celta majatalon hyvin englantia puhuva emäntä toivotti meidät tervetulleiksi sanoen: talo on teidän. Lupasi myös laittaa illallisen galicialaiseen tapaan. Huoneet löytyivät idyllisen kivitalon ylemmästä kerroksesta.

O'Cebreiro kylässä itse asiassa kaikki rakennukset on rakennettu kivestä. Oikea kivikylä siis. On siinä ainakin se hyvä puoli,  että ei ainakaan lahoa niinkin kosteassa ilmastossa, vuorella kun on sumu niin tavallista. Myös kylän kirkko on, tietysti, kivestä. Ja onkin kauan säilynyt. Kirkko on rakennettu jo 800-luvulla. Se on tiettävästi vanhin kirkko koko Camino Frances'in varrella.
Erityisen kaunis ja tunnelmallinen kirkko olikin. Sisällä soi rauhallinen musiikki. Alttarin oikealla puolen oli punaisella verhottu vitriini. Siinä säilytetään, hopeisessa kaapissa, tiettävästi maailman vanhimpia säilyneitä ehtoollisastioita. Tunnelma kirkossa oli puhutteleva. Tuntui jotenkin sellaiselta, ettei sieltä olisi tahtonut ollenkaan lähteä pois. Oli aikaa pysähtyä. Aikaa käydä keskustelu Hänen kanssa, joka on tällaisen pyhiinvaellusihmeen synnyttänyt sanansaattajansa, apostoli Jaakobin kautta.

Kirkon ulkopuolella kävimme vielä kurkistamassa erään Caminolle hyvin merkityksellisen henkilön muistomerkkiä. Don Elias Valina Sampedro on  se O'Cebreiro'n seurakunnan entinen pappi, jonka idea on alun perin ollut merkitä Camino reitit yhteisellä merkinnällä - Keltaisella nuolella.

Annos hengellistä ravintoa oli nautittu. Sen jälkeen oli hyvä siirtyä majatalomme lämpöön nauttimaan emäntämme lupaamaa ruumiin ravintoa.

Aito galicialainen keitto, Caldo gallego, oli maittava. Ainakin itselleni tuo suomalaista kaalikeittoa muistuttava, kuumana nautittava alkuruoka oli vuoriston viileisiin oloihin täysi kymppi. Kakkoslautaseksi valintamme osui tällä kertaa tyypilliseen camino-ruokaan, huevos con jamon y patatas, eli paistetut munat, kinkulla ja perunoilla höystettynä. Jälkiruokana valitsimme tyypillisen galicialaisen Tarta de Santiagon, oikein makean, mantelinmakuisen kakkupalan.

Ruokajuomaksi meille kaikille kelpasi oikein mainiosti emännän ehdottama, erittäin pehmeän makuinen, paikallinen punaviini.

Majatalossamme saimme myös tutustua noiden seutujen hyvin yleiseen talojen lämmitystapaan. Talon alakerrassa, baarissa, jossa ruokailumme tapahtui, oli nurkassa valtavan kokoinen takka. Olin siinä ruokailun aikana silmäillyt salin seinillä kulkevaa putkistoa. Putkisto kulki takan kautta, jatkuen siitä huoneiden pattereihin.
No, takassa paloi suuri roihu. Se piti patterit lämpiminä. Mutta annas olla, kun tuli yöllä takassa hiipui, niin.......
Aamulla heräsimme siihen, että ovemme takaa kuului Helenan ääni.....
Oliko yöllä kylmä?
Vilkaisin mittaria. Se näytti +13 astetta.
Ja ulkona oli -2 pakkasta.

Onko täällä naisille omat automaatit?

25.3. 2015  Vuolaan virran rannalla

Ponferrada on idyllinen pieni kaupunki. Onnistunut sekoitus uutta ja vanhaa. Kaupungin suuri nähtävyys on Temppeliherrain 1100- luvulla rakentama upea linna Rio Sil - joen rannalla. Linnassa ritarikunnan jäsenet ovat viettäneet salaisia menojaan vuosisatoja. Ritarikuntaan kun en kuulu, niin en tiedä rituaaleista, niin salaisia ovat.
Ritarit ja rituaalit sikseen, meillä oli maallisempia tarpeita kaupungissa. Piti saada rahaa seinästä. Löysimme Santanderin automaatin ja tartuimme toimeen. Helena ensiksi, vaan eipäs saanutkaan nostettua. Matti seuravana, rahaa tuli luukusta. Sitten oli Arjan vuoro, eipä antanut hänellekään, ei setelin seteliä.
Mitä kummaa, onko täällä naisille omat automaatit?
Vai olisiko Temppeliherroilla sormensa pelissä? Olisiko niin, että tällä paikkakunnalla ollaan vielä sitä mieltä, että perheessä miehet hoitavat nuo raha-asiat. Niinhän se on vanhastaan ollut. Epäilys tuohon suuntaan kasvoi, kun automaatin luukusta tuli minullekin siisti nippu seteleitä.

No, ei voi mitään. Näillä on pärjättävä. Ehkä seuraavalla paikkakunnalla sitten on naisten automaatteja.

Suomalaisia sivuava "nähtävyyskin" kaupungista löytyy. Suomalainen kirjailija, kulttuuriministerinäkin toiminut, Jouko Tyyri menehtyi täällä sydänkohtaukseen 9.5.2001 ollessaan omalla vaelluksellaan kohti Santiago de Compostelaa. Hänelle on laitettu pieni muistolaatta San Nicholas de Flue hostellin pihalle. Siinä hostellissa hänen maallinen vaelluksensa päättyi

Tuollaisia muistolaattoja olimme nähneet jo useita vaelluksemme varrella. Oli marmorilaattoja kultaisin kirjoituksin, ja oli vaatimattomia ristejä haalistunein tekokukin koristeltuina.
Tosi asia on se, että Caminon varrella päättyy vuosittain noin kahdenkymmenen vaeltajan matka kesken.
Vaeltajissa on niin monen kuntoista porukkaa, että toisilla ei vain peruskunto yksinkertaisesti riitä näin suureen ponnistukseen. Lukuisa määrä on myös sellaisia, jotka lähtevät taipaleelle jo valmiiksi jonkinlaisen sairauden vaivaamana, toiveenaan saada Caminolla tai viimeistään perillä Santiagon katedraalilla joku "ihmeparantuminen".
Kyllähän nuo ajatukset matkalle jääneiden kohtalosta aina saavat ajattelemaan omaa tilannetta. Iäkkäämpinä ihmisinä tunnemme valtavaa kiitollisuutta jokaisesta päivästä ja jokaisesta askeleesta, jotka täällä tallaamme.

Kiitollisin ajatuksin lähdimmekin astelemaan eteen päin. Ponferrada tarkoittaa suomen kielellä rautaista siltaa. Ja rautaista siltaa pitkin reitti johti ulos kivasta kaupungista.

Toinen sadepäivä

Villafranca del Bierzo on mielestämme hieman sekava pieni kaupunki. Ja siellä satoi.

Opaskirjan mukaan kaupungin jälkeen on kolme eri reitti vaihtoehtoa. Ilmeisesti olimme uppoutuneet niin syvälle sadeasujemme sisään, että emme lainkaan huomioineet polkua, joka olisi johdattanut sillan jälkeen oikealle - vuorelle. Polun kyllä jokainen näimme, mutta kellään ei sytyttänyt, että sinne olisi pitänyt mennä. Vasemmalla puolella päätietä oli toinen polun alku, mutta sinne opaskirjan mukaan saavat mennä vain hyvin kokeneet vaeltajat.

Nyt tien molemmilla puolilla olevat vuoret olivat sumun peitossa. Totesimme pienen matkan käveltyämme, ettei meillä tällä ilmalla olisi mitään asiaa kummallekaan vuorelle.

Sateen ropistessa astelimme ison tien vierustalla olevaa, kaiteella erotettua, jalka/pyörätietä muutaman tunnin, kuunnellen  joen kohinaa ja lintujen konserttia Ambasmestas nimiseen kylään, jossa majoituimme siistiin ja lämpimään hotelliin.

Kuinka monta miljoonaa kiveä?

24.3. 2015  Rautaristille

Yöllä Arja näki unen. Unessa hän selvitti poisnukkuneen äitinsä papereita. Laittoi ne järjestykseen pöydälle, koska niihin piti lyödä leima. Sitten paperit mapitettiin ja laitettiin pois, ne oli loppuun käsitelty.
Todellisuudessa Arjalla oli ollut useiden kuukausien ajan suuri työ selvittää Kirsti- mummin jäämistöä. Mummi oli elänyt pula-ajan ja sota-ajan. Niiden henki oli, ettei mitään voinut heittää pois. Näitä kyllä vielä tarvitaan, sanoi hän usein. Kiusallinen tapa oli piilottaa tärkeämpiä ja vähemmän tärkeitä tavaroita. Muistisairauden takia ei hän sitten enää itsekään niitä löytänyt. Jäämistö pitikin tutkia erityisen tarkasti, kun ei voinut tietää mitä yllätyksiä mistäkin komerosta löytyi. Ja kyllä niitä löytyikin.
Ennen Caminolle lähtöämme tuo selvitystyö oli pääosin tehty. Sen puolesta oli hyvä lähteä.
Nyt piti selvittää henkinen jäämistö.
Sitä kai tuo uni tarkoitti.

Rabanal del Camino'sta on matkaa Rautaristille noin 7 kilometriä. Koko ajan ylämäkeä. Nousumetrejä tuolle välille tulee 300 metriä. Aika uuvuttava nousu siis.
Rankka kiipeäminen, raskas taakka selässä, valmistaa vaeltajaa sopivasti kohtaamaan tunnelman, joka ylhäällä aukeaa.
Näky saa mielen liikkumaan. Itse "monumentti"on oikeastaan aika vaatimaton. Pieni rautainen risti korkean, puisen tolpan päässä. Mutta se mahtava kasa kiviä sen juurella. Se on se juttu, joka ainakin meidän mielemme sai liikkumaan. Ei järkyttymään, vaan ajattelemaan niitä miljoonia pyhiinvaeltajia, jotka ennen meitä olivat siihen kasaan kivensä jättäneet.
Yli tuhat vuotta vanha tapa on, että vaeltaja kantaa kotoaan kiven joka symboloi taakkaa. Asiaa joka on painanut mieltä, asiaa, jonka haluaa selvittää, josta kenties haluaa päästä eroon.
Arjalla oli kivi, jonka he olivat aikoinaan äitinsä kanssa yhdessä rannalta löytäneet.
Onpa kaunis kivi, oli mummi sanonut.
Ja Arja oli laittanut vaivihkaa kiven talteen.
Nyt se kivi oli mukana. Ja sen Arja sijoitti pylvään juurelle. Kyynelten virta valui poskille.
Nyt se oli loppuun käsitelty. Hyväksytty. Mummin pois meno.
Pitkäksi aikaa jäimme seisomaan siihen pylvään juurelle. Olo oli jotenkin tyhjä. Muistelimme jälleen niitä kertomuksia, joita mummi oli kertonut omista "caminoistaan" sota-aikana. Silloin kun piti lähteä kokonaan pois omasta kodista. Toisella kerralla lopullisesti. Jalkaisin kohti tuntematonta, mukana vain se mitä hevosen rekeen tai kärryihin oli saatu mahtumaan. Lehmät seurasivat perässä. Yösijoja ei ollut. Metsä oli majapaikka, lehmät piti lypsää aamulla ennen matkan jatkamista. Useita satoja kilometrejä oli pakko kävellä. Ei ollut kysytty, että haluatko. Kaiken kukkuraksi jatkuvasti piti olla valmiina maastoutumaan ilmahyökkäyksien takia.
Mutta he selvisivät.
Ehjin nahoin koko perhe. Henkisiä vaurioita olemme voineet vain arvailla, me jälkipolvet. Tuskin olemme kyllin koskaan osanneet arvostaa tuota kilvoittelua.
Siinä muistellessamme, pieniltä tuntuivat meidän kilvoittelumme täällä Caminollamme noihin kokemuksiin rinnastettuna.
Vaikka oli sen nousu tänne ylös korkeuksiin aika haastavaa.

Upealta tuntui saada suorittaa tuo muistohetki näin vaikuttavassa paikassa. Ei siihen tarvittu mitään kullalla koristeltua temppeliä. Luonnon temppeli oli siinä, avarana. Kaikille avoinna.

Itsellänikin oli kivi. Omin mietteineni jätin sen sinne miljoonien kivien joukkoon.

Kuinka monta miljoonaa kiveä tuossa kasassa mahtaakaan olla? Kun ajattelee, että ensimmäisinä vuosisatoina kulkijoita on ollut miljoona vuodessa, joskus enemmänkin, niin on siinä kiviä. Jos nuo kaikki ihmisten murheet, vaikeudet ja menetykset koottaisiin yhteen kirjaan ei se kirja kyllä mihinkään kirjastoon mahtuisi.

Oman osuutensa tuohon luonnon temppelin tunnelmaan antoi ympäristö. Karu maisema korkealla vuorella, 1505 metriä korkealla. Lunta oli jonkin verran maassa. Pilvet roikkuivat matalalla, ei nyt ihan päätä hiponeet, mutta melkein.

Oli sellainen olo, että olimme lähellä heitä. Poisnukkuneita. Hän, joka meitä jokaisella elämämme askeleella ohjaa, oli myös lähellä.

Kivi jäi sinne. Sisäinen tunne oli huojentunut. Kaikki poisnukkuneet läheisemme olivat saaneet esirukouksemme.
Ikinä emme kuitenkaan heitä unohda. Kiitollisina tulemme muistamaan heitä tällä muistovaelluksellamme ja tulevilla vaelluksillamme, missä sitten ikinä kuljemmekin, niin kauan kuin meille päiviä suodaan.

Otetaanko kuva?

23.3. 2015 Uudenlaisiin maisemiin

Kauan ei tarvinnut lampaita laskeskella ennen kuin nukkumatti voitti raskaan illallisen jälkeen. Herätystä emme toki olleet tilanneet, mutta espanjalainen "herätysautomaatti" toimi.
Naapurin kukko kiekui kello 5.00.
Hostellin väelle oli aikojen kuluessa muodostunut hauska tapa. Suuren ravintolasalin  seinillä ja kattopalkeissa oli satoja, jollei tuhansia valokuvia talossa vierailleista asiakkaista. Juuri ennen lähtöämme emäntämme hihkaisi;
Otetaanko kuva?
Kuva otettiin ja niin jäi meistäkin muisto sinne seinälle tuhansien muiden peregrinojen joukkoon.

Tuona päivänä meseta jäi taakse. Kymmenisen kilometriä mentiin vielä suht' tasaista Hospital de Orbigo'on saakka. Kylään saavuttiin upeaa roomalaisajan siltaa pitkin. Silta on yksi pisimmistä säilyneistä roomalaisten rakentamista Espanjassa. Re-conquista taistelujen aikana  1100-luvulla silta oli useiden yhteenottojen näyttämönä ja oli pahasti vaurioitunut. Varhaisin taistelu, joka sillalla on käyty, on vuodelta 452. Tiedetään, että 1400- luvulla sillalla ryhdyttiin pitämään turnajaisia, josta muodostui suuri kansanjuhla kaikkien espanjalaisten härkäjuoksujen ja muiden Fiestojen sekaan.
Sillan nykyinen rakenne on 1300- luvulta.

Sillan päässä on heti kylän kirkko. Koska oli sunnuntai ja messu juuri kesken menimme mekin sisälle. Oli sopiva hetki muistaa taas poisnukkuneita omaisiamme sytyttämällä kynttilät sekä antaa pieni ropomme kolehtiin paikallisten seurakuntalaisten auttamiseksi.

Päivän nousuvoittoisen etapin päätteeksi saavuimme San Justo de la Vega nimiseen kylään. Kylä on kai jonkinlainen Astorga'n esikaupunki. Matkaa Astorgaan on vain 4 kilometriä.

Pääkadun vasemmalla puolella, aivan vastapäätä kunnallista alberque'a, on Hostal Juli. Alberque vaikutti aika rähjäiseltä, joten katse kääntyi kadun toiselle puolelle.

Valintaamme vaikutti paljon se, että olimme juuri edellisessä kahvipaikassa tavanneet vaeltajia, jotka olivat yöpyneet Leon'in luostarin alberquessa. Ja kuinka ollakaan, kaikki raapivat punaisia näppylöitä, kirpunpuremia. Selvää on ,että " repullinen" noita pieniä kanssaeläjiä kulkeutuu aina muutamaan seuraavaan alberqueen, ennen kuin myrkytykset poistavat ongelman.

Me siis astuimme sisään Hostalin ravintolaan, jossa vastaanotto oli. Suuressa ravintolasalissa oli korvia huumaava meteli. Ainakin kymmenessä pöydässä lyötiin korttia ihan tosissaan. Oli pakko siirtyä ravintoloitsijan kanssa sivummalle hoitamaan majoittumismuodollisuudet. Huone löytyi ja illaksi tilasimme menu'n.

Espanjassa korttipeli näyttää olevan uskomattoman suuri vanhempien ukkojen ajanviete. Sunnuntai-iltapäivänä kokoonnutaan kylän baariin ja asetutaan pöytien ääreen, neljä pelaajaa kuhunkin. Jokaisella pelaajalla on vasemman käden ulottuvilla joko pieni pöytä tai jakkara, jolla hän pitää drinkkilasiaan. Aika-ajoin baarimikko käy täyttämässä laseja pelaajien lainkaan tilaamatta. He vain pelaavat ja epämääräinen rinki "takapiruja" seuraa tarkkana, ettei vilppiä ainakaan pääse tapahtumaan. Pelejä on useita - kullakin maakunnalla on omat kansallispelinsä - mutta yleisin lienee meilläkin tunnettu ns. Viimeinen Tikki. Sellaiselta pelitapa useimmiten näytti. Rahaakin pöytään lyödään. Enimmäkseen kuitenkin euron kolikkoa pienempiä. Mutta kun voiton hetki koittaa - tai tappion, on mekkala sen suurempi mitä suuremmaksi potti on päässyt nousemaan. Sadattelu ja huuto voi olla hirmuinen. Ja aikuiset miehet ovat ihan tosissaan.

Astorga on pienehkö kaupunki pienellä kukkulalla. Keskustaan piti kiivetä hengästyttävä määrä kivisiä katuja ja portaita. Siellä avautui upea, tiivis vanhojen rakennusten rykelmä. On useita museoita, kirkkoja ja jokunen hallintorakennuskin - toinen toistaan upeampia. Ylös keskustaan päästyämme ensimmäisenä vasemmalla sijaitsevasta rakennuksesta purkautui juuri  ulos jono reppuselkäisiä taipaleelle lähtijöitä. Rakennus on kaupungin suurin alberque. Kirkollinen sellainen. Siinä on 162 paikkaa pyhiinvaeltajille. Lisäksi kaupungissa on lukuisia suuria alberqueita, sillä

Astorga'lla on aina ollut hyvin suuri rooli pyhiinvaellusreittien yhtymäkohtana. Siellä yhtyy useampi reitti ranskalaiseen reittiin. Tärkeimpänä etelästä tuleva Via de la Plata.

Heti Astorgan jälkeen reitin luonne muuttui oleellisesti. Koko ajan noustiin ylöspäin. Loivaa, pitkää, puuduttavaa ylämäkeä. Maisema oli suhteellisen karua. Pääasiassa mentiin asfalttitien vartta. Loppupäivästä oltiin poissa tien varresta, aika vaikeakulkuisessa, matalassa pusikossa. Päivän kuluessa oli noustu 900 metristä 1100 metriin. Kahdenkymmenen kilometrin matkalla.
Majoituttiin Rabanal del Camino pienessä kivikylässä, korkealla, Hostal Cruz de Ferro nimiseen yksityiseen majataloon.
Päivän nousu-urakka oli vienyt mehut niin tehokkaasti, että ensi töiksi piti etsiä baari, jossa saisi korjattua nestetasapainoa.
No, toki sellainen löytyi. Kulman takaa.
Astuimme sisään, tilasimme oluet. Ravintoloitsija/omistaja leikkasi kyytipojaksi maittavat siivut tiskillä olleesta possun potkasta.
Siirryimme pöydän ääreen, jossa oli vihreä liina ja korttipakka.
Ei, ei siihen pöytään, ärähti omistaja. Arvasimme heti mistä oli kysymys ja ennen kuin olutlasit oli tyhjennetty. alkoi pöydän ääreen kokoontua kylän ukkoja korttipakan ympärille.

Majapaikan illallinen oli runsas. Pääruokana oli jokaiselle puolikas grillattua kanaa kaikkine lisukkeineen. Talon viini tarjoiltiin kauniista karahvista, eikä se loppunut kesken.
Illallisen jälkeen kiiruhdimme Arjan kanssa läheiseen kirkkoon, jossa oli alkamassa iltamessu.

Kylän Santa Maria kirkko on rakennettu 1200-luvulla Temppeliherrain toimesta. Kirkon vierellä on edelleen suuri rakennus, joka alkujaan on ollut noiden ritarien asumus silloin, kun he suurin joukoin olivat täällä suojelemassa pyhiinvaeltajia, jotka lähtivät yksinäiselle, vaaralliselle taipaleelle yli Monte Irago vuoriston.
Nykyisin rakennuksessa asuu Benediktiiniläis munkkeja, jotka myös toimittavat iltamessun joka ilta kello 19.00.
Kirkko on karuudessaan viehättävä. Tänä päivänäkin se on lähes alkuperäisessä kunnossa. Alttaripäädystä ovat rappaukset aikojen kuluessa tipahdelleet, mutta tunnelma on säilynyt. Tunnelmaa messuun luo myös munkkien käyttämä gregoriaaninen kaava. Siinä messu suoritetaan latinan kielellä, omalla monotonisella, mutta kuitenkin kauniilla nuotilla.
Messun päätyttyä munkit kehottivat pyhiinvaeltajia saapumaan alttarin eteen, toimittivat siunauksen sekä toivottivat onnellista vaellusta Pyhän Jaakobin katedraalille.
Meitä vaeltajia oli kymmenkunta. Messun jälkeen kirkon pihalla munkit jäivät vielä juttelemaan kanssamme kuulumisia itse kunkin kotimaasta, kirkollisesta elämästä sekä motiiveista lähteä tänne kaukaiseen maahan pyhiinvaellukselle.
Tapahtumasta jäi hyvä mieli. Tuntui turvalliselta jatkaa huomenna matkaa. Samanlainen tunne valtasi mielen, kuin joskus menneisyydessäni, että jokin näkymätön pitää minua kädestä kiinni kulkiessani. Kaiken huipuksi, päästyämme huoneellemme, huomasimme ikkunasta että ulkona alkoi aivan sakeana sataa lunta. Valkoinen viitta peitti maiseman kuin muistutukseksi kaukaisesta kotimaasta. Kotimaan talvesta, josta olimme juuri äsken munkeille kertoneet.

Mihin suuntaan tästä oikein pitäisi mennä?

21.3. 2015  Leon, kaunis kaupunki

Aikaisin aamulla, otsalamppujen valossa lähdettiin kohti Leon'ia. Nimensä kaupunki on  saanut siitä, että sillä paikalla sijaitsi roomalaisten seitsemännen legioonan kasarmi. Legion on siis hiukan lyhentynyt myöhemmin. Ensimmäisenä vastassa oli valtaisa muuri, roomalaisajalta. Niin korkeaa ja leveää muuria emme olleet ikinä nähneet minkään kaupungin ympärillä. Kuljimme "kirppuluostarin" ohi vilkkaalle vihannestorille. Ostimme muutaman hedelmän. Siitä valtavan kokoiselle, kauniille, goottilaistyyliselle Katedraalille. Se ei ollut vielä auki, koska oli niin aikaista.
Hämmästelimme vanhan kaupungin katujen leveyttä ja silmiinpistävää siisteyttä. Muutenkin kaupunki vaikutti harvinaisen selkeältä - espanjalaiseksi kaupungiksi.
Kauempana oleva Real Basilica de San Isidoro on myös vaikuttavan kokoinen kirkko.

Arjan kanssa menimme sisälle. Parhaillaan oli käynnissä aamumessu. Hiljennyimme muiden seurakuntalaisten joukkoon. Messun päätyttyä ulko-ovella purkki kourassaan istuva mies (kuvassa oven oikealla puolella) kysyi:                                                                                                        Saitteko sellot.                                                                                                                                   Emme saaneet, vastasin.                                                                                                                    Mies nousi ja lähti saattamaan minut kirkon alttarin vasemman puoleiselle ovelle. Avasi oven ja viittasi sisään. Sisällä oli  mies farkut jalassa ja villapaita päällään, äskeisen messun toimittanut pappi. Hänellä oli jonkinlainen toimisto alttarin takana. Pappi kyseli kuulumisemme, oliko camino sujunut onnellisesti, olimmeko pysyneet terveinä. Siinä jutellessamme hän leimasi kaikki neljä credencialiamme, jotka olin ottanut mukaani. Sitten hän nosti kätensä olkapäilleni ja toivotti siunausta loppumatkalle kohti Santiago de Compostelaa.

Rauhallisin mielin, suuri lämpö sisälläni, kävelin hiljaa ulos. Ulko-ovella kaivoin taskuissani olevat kaikki kolikot mitkä löysin ja ojensin ne miehelle joka oli toiminut "oppaanani".

Omituinen tunne valtasi sisimpäni. Siihen hetkeen yhdistyi voimakkaasti pari päivää aikaisemmin mieleen jääneet tien varrella kohtaamamme miehen - Pepe'n - sanat:

Me kaikki olemme Caminolla veljiä keskenämme.

Olimme saaneet hengen ravintoa. Nyt oli aika etsiä ravintoa ruumiille.

Mukava pastelleria löytyi ihan " kulmilta".

Hetken vielä ihastelimme viihtyisän kaupungin ilmapiiriä, kunnes piti lähteä jatkamaan taivallusta. Opaskirjan mukaan San Isidoron kulmalta piti lähteä oikealle, sitten vasemmalle alas. Keltaiset nuolet näyttivät kuitenkin vasemmalle. Uskoimme nuolia ja kävelimme noin kilometrin, kunnes usko loppui. Kävelimme takaisin kirkon kulmalle ja ihmettelimme.

Mihin suuntaan tästä oikein pitäisi mennä?

Aukion puolella oli taksi pysähdyksissä. Menin taksikuskin luo ja kysyin samalla näyttäen opaskirjan karttaa. Taksikuski pyöritti päätään ja totesi minun olevan oikeassa suunnassa, jos kartan mukaan pitää mennä.

Mutta ne keltaiset nuolet, ne näyttävät ihan toiseen suuntaan.

Tulimme yhdessä loppupäätelmään;

Seurataan nuolia.

Niin tehtiin ja monen kilometrin kiertotien kautta tultiin sille reitille joka vei maaseudulle. Ilmeni, että koko reittisekoilu johtui uuden moottoritien rakentamisesta, eikä uusi reititys ollut ehtinyt opaskirjamme painokseen.

Kauan ei tarvinnut kävellä ennen kuin oltiin jälleen ylhäällä autiolla tasangolla. Pian eteemme aukeni uskomaton näkymä.

Näytti kuin koko pelto olisi lainehtinut.

Lähemmäs tultuamme huomasimme, että suunnattoman suuri lammaslauma oli se joka lainehti.

Koitin nopeasti laskea lampaita, vitsi vitsi, mutta ainakin viisi sataa niitä oli. Paimen ohjaili niitä useamman koiran avulla.

Kilometrejä oli vielä runsaasti jäljellä, ennen kuin pääsimme oikeasti "laskemaan lampaita" lämpöiseen alberque Tio Pepe'en Villar de Mazarife'n kaupungissa.

Ollaanko me kuljettu jonkin anturin ohi?

20.3. 2015  17 päivää ja 391km vaellettu

Meseta'lla olo oli kuin merellä. Ei tosin keinuttanut, vaikka tuuli. Ja tuuli kovaa. Mutta kun katsoi horisonttiin niin huomasi kuinka pyöreän pallon päällä olimme.

Ylätasanko on keskimäärin 900 metriä merenpinnan yläpuolella, lähes koko Kastilian kattava alue. Loputtomalta tuntuva tie halkoo aluetta idästä länteen kohti Santiago De Compostelaa. On halkonut jo yli tuhat vuotta. Ja koko  tuon tuhannen vuoden ajan tiellä on ollut valtava merkitys niin sen varren asukkaille kuin sitä pitkin kulkeville.

Tuollaista loputonta tietä taivaltaessa tulee väkisinkin ajatelleeksi kaikkea sitä mitä tie on nähnyt, mitä kaikkea tiellä on tapahtunut.

Noin vuodesta 800 alkoi pyhiinvaeltaminen lisääntyä, kun tieto apostoli Jaakob'in hautaamisesta Santiagon katedraaliin levisi  ympäri Eurooppaa.

1000- luvun aikoihin tietä käyttivät roomaalaiset imperiumia rakentaessaan. Samoihin aikoihin oli käynnissä maurien, muslimien valloitusretki Espanjan mantereella. Sen eteneminen oli tyrehtynyt juuri tämän reitin korkeuksille. Kastilialaiset  kristityt pistivät kiivaasti vastaan ja siinä taistelussa El Cid joukkoineen oli ratkaisevassa asemassa.

Vuonna 1119 perustettiin Jerusalemissa Temppeliherrain Ritarikunta, tehtävänään suojella pyhiinvaeltajia matkalla Pyhään maahan. Nopeasti Ritarikunta laajeni myös Espanjan pyhiinvaellusreiteille. Erääksi Ritarikunnan tukikohdaksi perustettiin Mesetallekin  tukikohta, joka sai nimekseen Terradillos de Los Templarios. Kylä toimii nytkin yhtenä "keitaana" vaeltajille, ja siellä on nähtävillä useita Ritarikuntaan viittaavia pieniä yksityiskohtia. Ritarikunnan jäsenet olivat eräänlaisia munkkeja, jotka eivät kuitenkaan asuneet luostarissa, vaan muuten elivät hyvin vaatimatonta ja kurinalaista elämää. Olisikohan tuosta tullut suomenkieleen sana ritarillisuus. En tiedä, mutta voi olla. Sitä paitsi, on tuo yhteisö olemassa yhä tänä päivänä, Suomessakin.

Meille ritarien kylä oli tylympi. Olimme kävelleet jo 30 kilometriä ja saavuimme alberque Los Templarios'ille todetaksemme, että paikka oli täynnä. Kylässä ei muita paikkoja ollut avoinna, joten oli pakko jatkaa vielä 3km Moratinos'iin. Ne oli pitkiä kilometrejä. Useasti olimme aikaisemminkin kokeneet tunteen, että tuossahan se kylä on ihan lähellä. Kävellään tovi ja katsotaan, ei hemmetti, se kylähän vaan loittonee.

Joskus sitten taas kävi niin, että oli kävelty tunteja kohti taivaanrantaa,  niin  kylä tupsahti eteen kuin tyhjästä. Useamman kerran kylään tullessamme alkoivat kirkonkellot soittaa. Mistä ihmeestä ne tiesivät, että olemme tulossa. Olin lukenut, että tuollainen käytäntö on joskus ollut, että kun nähdään vaeltajia tulevan niin soitetaan kelloa. Mutta se oli silloin kun kylässä oli ihmisiä. Oli elämää, toisin kuin nykyään. Monesti kylän läpi saa  kulkea näkemättä ketään. Eli miten ne nyt voi soida, ne kellot. Ollaanko me kuljettu jonkin anturin ohi? Olisiko sellainen tekniikka jo hiipinyt tänne kyliin.

Espanjassakin on taloudellinen kehitys ollut viime vuosina niin heikkoa, että maaseutu on suuresti autioitunut. Nuoret ovat lähteneet kaupunkeihin opiskelujen ja työn perässä. Kyliin on jäänyt vain vanhuksia, jos niitäkään.

Kovia ne ovat työtä tekemään, jotka vielä vähänkin kykenevät. Ne, jotka eivät enää pysty, istuskelevat kotona radioita kuunnellen tai pieninä porukoina Plazoilla tai katuvierillä vilkkaasti päivänpolttavia juttuja papattaen. Mielellään he tarttuvat ohikulkijan tervehdyksiin, jos yhteistä kieltä löytyy. Muuten kulkija saa ystävällisen toivotuksen - Buen Camino.

Sahagun oli yllättävä poikkeus säännöstä. Kaupunki oli täynnä elämää. Oli hyvin pukeutuneita virkamiehiä, pankkiireja, useita ravintoloita henkilökuntineen. Santanderin seinästä mekin täydensimme käteisvarojamme.

Olimme juuri lähtemässä ulos kaupungista, ihmettelemässä Arco San Benito riemukaarta (1100-luvulta), kun viereemme tupsahti nuorehko nainen ja alkoi jutella. Kertoi olevansa nunna viereisestä Benediktiiniläis-luostarista. Ehdotti, että menisimme sisälle luostarin kappeliin ja sen yhteydessä olevaan museoon. Paikka ei ollut avoinna, mutta nunnalla oli avain.

Sisällä oli suuri joukko kookkaita pyhimysten patsaita, puusta taidokkaasti tehtyjä. Taideteokset ovat sellaisia joita ihmiset kantavat pääsiäisviikon kulkueissa. Pääsiäiseen ei ollut enää kuin pari viikkoa, joten luostariasukkaat olivat juuri kunnostaneet taideteoksia kulkueita varten.

Yksi Sahagunin kulkueen erikoisuuksista on Neitsyt Maria, joka on puettu pyhiinvaeltajan asuun. Nunna esitteli meille koneiston, jolla kannettaessa Marian kädet ja  jalat saadaan eläviksi, liikkumaan.

Rahaakaan nunna ei huolinut, valitteli vain, ettei hänellä ollut edes kahvia tarjota kulkijoille. Lämpimin tuntein lähdimme taivaltamaan eteen päin ja keskustelimme paikallisten ihmisten äärimmäisestä ystävällisyydestä, jolla täysin tuntemattomat kulkijat kaikkialta maailmasta otetaan vastaan.

Emme olleet laskeneet miten monesta maasta kotoisin olevia vaeltajia olimme jo kohdanneet, mutta monesta. Eniten toistaiseksi oli ehkä korealaisia. Kaukaisia maita olivat Brasilia ja Argentiina. Mutta eksoottisin toistaiseksi oli ehdottomasti pariskunta Zimbabwesta.

Kolmisen viikkoa ja melkein 400 kilometriä oli jo takana ja olimme koko ajan paremmin tottuneet caminoelämään. Aikaiseen heräämiseen, aamurutiineihin, ketään ei kertaakaan ollut tarvinnut odotella. Repussa tavarat löytyivät omilta paikoiltaan. Ehkä ei ihan aina.....

Mielikin alkoi pikku hiljaa asettua camino-moodiin. Siihen kuinka yksinkertaista elämä Caminolla oli. Kaikki se mitä tarvitset oli siinä repussa, ja siinäkin oli totisesti liikaa. Alkoi  vähitellen kyseenalaistaa kaikkea sitä mitä arkisessa elämässään itselleen haalii, suhtautua mammonaan kovin kriittisesti. Camino alkoi hiljalleen ottaa otteeseensa.

Mammutti- kokoinen rinkka (sininen kuvassa) oli alkanut ihmeellisesti painaa persuksen päälle. Arjankin reppu - molemmat mallia Lidl - hajoili tukirakenteistaan. Sen siitä saa kun ottaa kokemattomuuttaan aivan liikaa kannettavaa. Täytyy varmaan Leon'issa etsiä Decathlon-kauppa ja ostaa uudet reput.

Pikaisena ensiapuna katsoin viisaaksi lyhentää olkahihnoja tuuman verran. Tauon jälkeen heitin rinkan selkään ja ongelma oli poissa. No, ostetaan kuitenkin Arjalle uusi.

Liikkeelle päästyämme juttu jatkui kuitenkin varusteista.

Mitenkähän ne entisajan vaeltajat oikein rankoista vaelluksistaan selvisivät, sen ajan varusteilla.

Ei ollut Gore-Tex- kenkiä, ei tuollaisia toppauksin tuettuja rinkkoja, ei teknisiä sukkia, rintsikoita, merinovilloja, ei edes painettuja opaskirjoja, joilla suunnistaa.

Oli vain sarkavaatteet, remmisandaalit ja pitkä sauva, jonka koukussa vaeltajan "omaisuus" nahkaisessa pussukassa. Jos vaelluksella oli koko perhekunta, niin kuin usein oli, niin tavaroita oli kuljettamassa aasi, tai kenties hevonen.

Ihmisiä sairastui matkalla usein joukoittain. Siksi tarvittiin aivan uskomattomia määriä sairaaloita, sen aikaisilla olemattomilla lääkkeillä hoitamaan.

Ei kyllä kateeksi käynyt, ymmärrystä riitti. Oma vaellus tuntui luksukselta, kun vähänkin asettui tuon ajan ihmisten rooliin. Mitä tuosta, jos nyt reppu vähän persusta painaa.

Ei niillä entisajan ihmisillä ja majapaikoilla myöskään ollut mitään Raid'eja tai muita myrkkyjä, millä häätää syöpäläiset pois . Ei ollut hienoja Elekrolux'eja millä pestä majapaikan pyykit - eihän ollut edes sähköjäkään. On siinä ollut tekemistä "puhtaanapidolla", kun kirput purivat nukkujia ja luteet sekä torakat loisivat ruoka-apajilla öiseen aikaan. Mitenkähän ihmeessä ne on niistä selvinneet, kun kulkijoita oli paljon enemmän vielä kuin nykyään ja olot oli mitä oli.

Meitä oli useita kertoja varoiteltu menemästä Leon'issa nunnaluostarin alberqueen, siellä kuulemma on kirppuja. No, ei kirput nyt niin kamalia ole, eikä ne koskaan ennen ole edes minun vertani huolineet.

Ennakkosuunnitelman mukaisesti kuitenkin jäätiin yöksi 6 kilometriä ennen Leonia olevaan Arcahueja nimiseen kylään La Torre nimiseen yksityiseen alberqueen.

Kuka sammutti valot

16.3. 2015 Vähän luksusta

Pidettiin vapaapäivä. Käveltiin ainoastaan 11 kilometriä. On se vapaapäivä sekin tuollaisten yli kahden kymmenen kilometrin urakointien jälkeen.

Aamu oli kylmä. Pakkasta oli -4 astetta, kun seitsemän maissa lähdettiin taipaleelle. Heti alkuun oli   viimeiset unisuuden rippeet karistava nousu - 100 metriä kilometrin matkalla, eli 10%. Ja perään alamäki 12% pudotuksella.

Hikihän siinä tuli.

Meseta jatkui kuin meren aava, tie  kiemurteli ikään kuin jonkinlainen railo jäällä.

Itero de La Vega' an oli vain 11 kilometriä. Päätimme yöpyä siellä yksityisessä Hogas alberquessa.

Ennen muita toimenpiteitä saimme täydennystä vieressä olevasta kaupasta, joka oli saman omistajan. Ei ollut varsinaisesti auki, koska oli sunnuntai, mutta asukkaille, si, si...

Talo oli ollut lämmittämättä ja sisällä oli viileää. Isäntä kutsui minut privaattipuolelle ja näytti miten lämmitys toimii. Alberquen olohuoneen alle oli rakennettu suuri tulisija, jonne isäntä laittoi tulen. Totesi vaan, että jos illemmalla tulee vilu niin käy vaan laittamassa lisää puita. Sellaisia metrin mittaisia halkoja oli peremmällä.

Lämmitystä odotellessa poikkesimme läheiseen baariin. Siellä pyysimme baarimestaria laittamaan meille kuumat rommit - tummaa rommia. Pappa kaatoi ja kaatoi ja kaatoi, lasit aivan täyteen. Viereen toiset lasit kuumaa vettä. Dineroita pyysi neljä - siis neljä euroa - yhteensä. Uskomatonta.

Jo lähti viluinen olo tiehensä, kun nuo lasilliset kipattiin.

Seuraavana aamuna oli vielä kylmempää. mittari näytti -7 astetta. Siinä oli jo kaikki mukana olevat asusteet tarpeen. Oikeata kerrospukeutumista. Onneksi pakkanen hellitti nopeasti heti kun aurinko nousi ja iltapäivällä oli taas shortsikeli.

Lepopäivän jälkeen olimme päättäneet kävellä tänään Carrion de Los Condes'iin. Edessä oli 35 kilometriä. Monen pysähdyksen taktiikalla päivä hujahti rattoisasti. Tuli taas kerran juteltua syntyjä syviä oikein huolella. Matti ja minä, omia tarinoitamme työajoiltamme, elämästä eläkkeellä, tuli siinä käytyä läpi aika perusteellisesti kotimaan politiikkakin. Helena ja Arja varmaan kävivät elämänsä läpi rivi riviltä. En tiedä, eivät meille pojille kertoneet. Emme me niin paljon toistemme elämästä etukäteen tienneet, vaikka useita vuosia tuttuja olimmekin olleet.

Carrion de Los Condes on keskisuuri kaupunki laajan maatalousympäristön keskellä. Aikojen kuluessa sekin on kuitenkin syntynyt Camino de Santiago reitin varteen palvelemaan pyhiinvaeltajien tarpeita. Tiettävästi vilkkaimpana aikana 1100-1200 luvuilla kaupungissa on ollut pelkästään sairaaloita 14 kappaletta. Edelleen kaupungissa on kaksi suurta luostaria, jotka nekin ovat palvellet vaeltajia, mutta nykyisin ovat keskittyneet opetustehtäviin. Molemmat kyllä majoittavat edelleen vaeltajia kirkollisina alberqueina. Eli majoituskapasiteettia kaupungista kyllä löytyy.

Jostain syystä meitä tänään houkutteli pitkän päivän päätteeksi enemmän yksityisyys, kuin asuminen suuressa joukossa. Näimme tien varrella mainoksen Casa Tia Paula- hostellista. Kaupunkiin tultuamme heitimme reppumme penkille keskusaukiolle. Arja ja Helena jäivät vahtiin ja me Matin kanssa lähdimme viitan opastamana etsimään Paula - tädin taloa. Kysyimme ensimmäisestä baarista ohjeita kun viitat loppuivat. No, kaikkihan Tia Paulan tiesivät.
Rio Carrion - joen toiselta puolelta talo löytyi. Oli suljettu, mutta ovessa numero johon soittaa. Soitin ja täti käski odottamaan 5 minuuttia. Hän tulee, ja tulikin Polo volkkarillaan. Näytti meille lukaalin.
Aivan luksusta.
Kaksi makuuhuonetta, olohuone, kaksi kylpyhuonetta, joista toisessa poreamme sekä  täydellinen keittiö koneineen kaikkineen. Hinta yhteensä 90 euroa.
Otetaan tämä, todettiin Matin kanssa.
Täti otti meidät kyytiin ja ajettiin hakemaan tytöt ja reput keskustasta. Ja toi koko seurueen reppuineen pienellä Polo'lla talolle.

Oltiin tuolla ajelulla saatu vinkki hyvästä ruokakaupasta ja sinnehän me heti suunnistettiinkin. Ostettiin oikein juhla-ateriatarvikkeet smetanoineen ja muine herkkuineen. Pari pulloa kallista punaviiniä (0,89eur/pullo) sekä pullo Cava kuohujuomaa (1,25eur). Cavalla oli tarkoitus juhlistaa sitä, että 300 kilometriä oli tullut täyteen.

Asunnolla laitettiin heti pyykit pyykkikoneeseen, korkattiin Cava ja molemmat pariskunnat vuorollaan lillui porealtaassa. Tuntui ansaitulta, tuollainen ylellisyys. Onhan tuosta "pröystäilystä" oikea caminoelämä vähän loitolla, mutta täytyy muistaa, että me elämme nykyaikaa. Caminon voi jokainen vaeltaja kokea aivan niin kuin parhaaksi katsoo. Ei Caminon nykypäivänä tarvitse olla pelkkää kärsimystä, vaikka sellaisenkin näkemyksen omaavia tiellä kulkee.
Emme tunteneet omantunnon tuskia.
Kylpylähetkien jälkeen tytöt aloittivat illallisen valmistelun. Minä olin  vielä kylpyhuoneessa parranajopuuhissa, kun....
Kuka sammutti valot?
Yht'äkkiä täysi pimeys. Vaahdot poskilla ryntäsin ulos kylpyhuoneesta, haparoin yöpöydältä otsalampun ja menin keittiöön. Muut siellä ihmettelivät, että mitä oli tapahtunut. Huomasin keittiön seinällä luukun, jonka takana arvasin olevan sulaketaulun. Kokeilin vipuja ja kas... valkeus tuli.
Pyykinpesukone, jää/pakastinkaappi, liesi. liesituuletin, mikroaaltouuni ja vielä televisio, kaikki yhtä aikaa päällä - oli vähän liikaa sulakkeille. Pienennettiin hiukan kulutusta, niin saatiin gourmet ateria valmiiksi.
Siinä aterioidessa tuli kyllä puheeksi espanjalainen sähkötekniikan taso noin yleensä. Jo lukuisat kerrat oltiin ihmetelty kaupunkien katujen varsilla, kuinka siellä saattaa kerrostaloissakin roikkua asuntoihin menevät sähköjohdot siinä ulkoseinustalla. Ei taitaisi suomalaiset rakennusohjesäännöt moista hyväksyä.
Mutta, mehän ollaan samaa EU:ta, eikö ollakin?

Hei, puhuuko ne suomea?

14.3. 2015 Mukavia majapaikkoja

Seuraavaksi yöpaikaksi oli suunniteltu Rabe de Las Calsadas kylän yksityistä Liberanos Domine
alberqueta. Ovelle tullessamme paikka oli suljettu, mutta ovessa oli puhelinnumero, johon sitten soitin. Naishenkilö kysyi keitä ja montako meitä oli. Kun sanoin neljä, niin ääni kirkastui ja hän pyysi hetken odottamaan. Pian päästiin sisälle. Sisään kirjautuessa hospitalera ojensi meille pienet, jonkinlaista suojeluspyhimystä esittävät riipukset kaulaan laitettavaksi. Maksu oli 8eur/henkilö, varasimme illaksi menu´n, sekin 8eur/henkilö, sekä iltapäivän lämmikkeeksi pullon vino tintoa. Tintokin lämmitti suihkun jälkeen, mutta vielä enemmän olohuoneen takka, johon täti oli laittanut tulen.
Ei kauan kestänyt, ennen kuin talo alkoi täyttyä jostain ilmestyneistä vaeltajista, vaikka tien päällä emme juuri ketään nähneetkään.
Jos oli illallinen makoisa, yö lämpimässä majatalossa yksi parhaista siihen mennessä ja aamupala espajalaiseksi ruhtinaallinen, niin ei ihme, että majatalo täyttyi, koska kuulimme, että paikkaa oli sosiaalisessa mediassa kehuttu.

Uusi aamu koitti viileänä, mutta kirkkaana. Oli alkanut tuulla voimakkaammin. Onneksi kuitenkin takaapäin. Eli meidän myötätuuli sen kun jatkui.
Saavuttiin Meseta ylätasangolle. Maisema muuttui täydellisesti. Taakse jäivät La Rioja´n ja Navarra´n kauniit, kumpuilevat kukkulat viiniviljelmineen, missä isännät ja emännät renkeineen valmistelivat köynnösrivejä uuteen kasvukauteen. Taakse jäivät myös laaksoissa uinuvat pienet kylät kirkontorneineen, joissa haikarat kunnostelivat pesiään - suuria risukasoja - mukaviksi uusille haikaralapsille.
Eteen aukesi tasainen, vielä harmaa, rannaton aava. Siellä täällä seilasi joku Ferguson tai John Deere hirmuinen häkkyrä(äes) perässään nostaen valtaisan pölypilven ilmoille. Jonkinlaisia lannoitteitakin levittivät, mutta kylvöjä ei vielä aloitettu. Yöt olivat kuitenkin vielä pakkasella.

Castrojeriz on pieni, tiivis kaupunki vuoren etelärinteellä. Ylhäällä vuoren huipulla näkyy vanhat linnan rauniot. Kuumana iltapäivänä tallustelimme pääkatua lähes loppuun saakka, ennen kuin löysimme kunnallisen San Esteban alberquen. Vaikka oli jo myöhä iltapäivä, niin olimme taas ensimmäiset tulijat. Pienikokoinen, parrakas hospitalero otti meidät vastaan. Maksuksi halusi 5eur/hengeltä, opasti hyvin talon tavat ja ohjasi meidät suureen saliin, jossa oli kerrossänkypaikkoja 30:lle hengelle.

Lisäksi aivan salin perällä oli "parisänky", jonka me varasimme itsellemme. Tavaksi oli tullut, että vuorotellen valitsimme mieluisimmat paikat ja nyt sattui olemaan meidän vuoro.
Illansuussa mietittiin, että mitähän tänään syötäisiin.
Lähdettiin kaupungille etsimään Supermarket'ia, Paikalliset opastivat kirkon ohi alas isomman kadun varteen. Siellä oli Supermatket - mutta kiinni. Vasta silloin hoksattiin, että on taas lauantai. Eli ei siis aukene enää illaksi.
Tappiomielialalla lompsittiin takaisin ylös keskustaan, jossa oli vilkkaan näköinen baari auki. Valtava meteli tulvahti vastaan astuessamme sisään. Eripuolilla seiniä oli kolme televisiota, joissa pyöri kussakin eri jalkapallo-ottelu. Yhdessä Ronaldo hymyineen tekemässä maaleja Real Madridille. Toisessa Messi hääri Barcelonan paidassa ja kolmannessa Sevilla oli juuri tasoittanut. Metelin keskellä saimme kysyttyä tiskin takana olevalta kookkaalta kyypparilta voisimme aterioida.
Kello 21.00 jälkeen, tervetuloa 😠.
Ei naurattanut, ei yhtään. Nälkäkin oli, ja kova.
Tilasimme tiskille tuopit, että saimme hetken miettimisaikaa. Oluiden mukana tarjoilija toi eteemme ison lautasellisen Tapas- naposteltavaa. Oli ilmakuivattua Serrano- kinkkua, chorizo- makkarapaloja, oliiveja sekä patonkia. Vähän tuntui siltä, että tarjoilija - ilmeisesti talon isäntä - pohjusti tuolla sitä, että todella tulisimme myöhemmin menu'lle. Meni siinä toinenkin tuoppi niiden tapas-eväiden kanssa peliä katsellessa. No, ehkä ne paikallisten pelinkatsojien reaktiot kiinnostivat enemmän kuin itse peli.
Huokaus salissa oli syvä kuin anoppi olisi pudonnut kaivoon jos Messin viuhuva laukaus meni ohi maalin.
Ehkä tunnin kuluttua lähdettiin kurkistamaan olisiko aivan alberquen vierellä ollut pienen pieni kioskintapainen kuitenkin auennut. Ja olihan se. Ihan kuin meitä varten kauppiastädillä sattui olemaan sellainen suuri Empanada piirakka. Riisi/tonnikalatäytteellä. Ostimme koko piirakan, jotain vihanneksia, sipsejä sekä patongin. Tietysti pullo punaviiniä kuului asiaan.
Alberquella asetuimme heti ruokailutilan pöydän ääreen. Siihen tuli pari Valenciasta kotoisin olevaa espanjalaista. Heiltä oli jäänyt keittoa, jota he tarjosivat meille - no, otimme ikään kuin alkukeitoksi.

Ruokapöytäkeskustelun aiheeksi muodostui väistämättä tavat Espanjassa, ja Caminolla. Olimme mielestämme jo aika hyvin tottuneet päivittäisiin rutiineihin, tapoihin toimia majapaikoissa sekä reitin seuraamiseen ja tauottamiseen.
Mutta ne lauantait!
Niihin emme todellakaan olleet vielä oppineet.
Keskustelun aikana ilmeni, että toinen espanjalainen oli ammatiltaan kielenkääntäjä Brysselin EU- pääkonttorilla. Vähän kyllä olin ylpeä, kun kaveri ihan tosissaan hämmästeli kielen osaamistani. Eipä ollut mennyt hukkaan ne tunnit, jotka olin opiskeluun käyttänyt. Ei se niin kovin huonoa voinut olla jos tuon tason henkilö tuollaisen tunnustuksen antaa. Ehkä se kaverista tuntui kunnon keskustelulta, vaikka omat kommenttini tuppasivat jäämään sille si,si ja no,no tasolle. Mutta useinhan tosi asiassa on niin, että toinen osapuoli mieltää sinut hyväksi keskustelijaksi kunhan vain jaksat kuunnella.
Aika aikaisin väsyneinä käytiin petiin, täyden mahan viereen.
Tasan kello 22.00 hospitalero sammutti valot ja sali hiljentyi. Jostakin ulko-oven suunnalta kuului kuitenkin hiljaista juttelua.
Hei, puhuuko ne suomea?
Me molemmat olimme tunnistavinamme puheen suomenkieliseksi. Emme reissullamme olleetkaan vielä tavanneet ketään muuta suomalaista meidän neljän porukan lisäksi.
Aamupalalla se selvisi. Mustiin asuihin pukeutuneet nuoret todella olivat suomalaisia. Oikein kivalta tuntui kohdata edes joku samaa kieltä puhuva tuolla kaikkialta maailmasta tulevien matkalaisten joukossa.
Siinä kenkiä jalkoihin laitellessa kävi ilmi, että tytöllä oli suuria vaikeuksia akillesjänteen kanssa, eikä hän kyennyt jatkamaan sinä aamuna jalkaisin matkaa. Hospitalero tarjoutui kuljettamaan hänet autollaan seuraavaan etappipaikkaan ja poika lähti kävelemään.
Me olimme tyytyväisiä - suorastaan onnellisia - ei ollut toistaiseksi minkäänlaisia ongelmia jalkojen kanssa meillä kellään neljällä.