Tasan seitsemältä otin suunnan kohti Arzua’a. Katuvaloja riitti parin kilometrin verran, sitten piti sytyttää lamppu. Sää oli pilvistynyt, ei kuuta, ei auringon nousua. Ei ollut kylmä, eikä kuuma. Sopiva sää kävelyyn. Pimeää riitti lähes parin tunnin ajan, jolloin olinkin jo ensimmäisellä taukobaarilla.
Tauon jälkeen askel kulki mukavasti kylästä kylään. Sellaista tavallista maalaismaisemaa tuoksuineen. Jossain vaiheessa sain kävelyseuraakin, mutta niin hissukseen etenivät että jatkoin itsekseni.
Pari pientä evästaukoa vielä pidin. Bussikatokset olivat hyvät siihen tarkoitukseen. Arzua’an saapuminen tapahtuu komeaa eucalyptus kujaa pitkin, taisi siinä joku tammi ja kastanjapuukin olla,
Kuva ei kerro, kuinka jyrkkä ylämäki siinä on. Saapuminen Arzua’n pääkadulle oli melkein shokki. Siis reppuselkäisiä kulkijoita eteni kohti kaupunkia ihan jonossa. Yhdellä silmäyksellä ainakin kolmekymmentä. Ja kello ei ollut vielä yhtä.
Minulla välähti muistikuva eräästä yksityisestä alberguesta reitin vasemmalla puolen, jota muistin kehutun jossain. Suunnistin siihen suuntaan ja löysin heti. Soitin ovikelloa, nainen avasi. Sain varata pedin ja jättää repun. Sain avaimen ja lupasin palata noin tunnin kuluttua kun he avaavat.
Samalla kohdalla pääkadulla on ravintola, sinne menin menu’lle. Kilpailuasetelma täällä tekee sen että sain koko retkeni halvimman menu’n. Kuitenkin aivan normaali kahden lautasen menu, leipineen ja viineineen sekä postre. 7.50€. Valittavana oli kolme lajia kumpaakin lautasta. Ihan hyvä mielestäni.
Kovin paljon ei tästä paivästä ole kerrottavaa, mutta palaan pari päivää taaksepäin.
Roxica’n alberguelle oli tullut seitsemän Lumikkia. Neljä saksalaista, kaksi italialaista ja yksi hollantilainen. Vaan olipa heidän joukkoonsa lyöttäytynyt yksi Kääpiö. Kääpiö oli pienikokoinen, hiukset poissa mutta valkoinen parta puki kauniisti. Kääpiö oli espanjalainen, Valenciasta kotoisin. Luonteeltaan juuri kuin Vilkas.
Lumikit olivat kantaneet hirmuiset kassilliset evästä edellisen kaupungin Supermarketista. Ilta kun ehti, niin Vilkas sai hyvällä espanjan taidollaan puhuttua luvan talon emännältä, että saa käyttää talon keittiötä. Talon emännällä olisi toki ollut menu tarjota vieraille. Vaan Vilkas otti ja alkoi kokata illallista Lumikeille. Nuorin saksalaisista taitoi myös hyvin espanjankielen, hän toimi assiatenttina.
Pöytään kipattiin ensiksi kulhoihin kolme Dia-market kassillista salaatteja, oli parsaa, salaattia, tomaattia, sipulia ja vaikka mitä. Päälle kaikki mahdolliset oliiviöljyt sun muut kastikkeet mitä talon keittiöstä löytyi. Lähes jokaisen Lumikin kassista löytyi, totta kai, pullolliset paikallista viiniä, punaista väriltään.
Salaattiaterioinnin aikana Vilkas laati suuren padallisen pastaa kaikenlaisilla kasviksilla höystettynä, sekaan kippasi ihan kaikkia mausteita mitä vain talon keittiöstä ikinä löytyi. Pian kannettiinkin pöytään höyryävä pastapata,
Viinipullot tyhjenivät illan mittaan. Vilkasta ylistettiin vähintään universumin parhaaksi cocineroksi. Vilkas melkein valui vaatimattomuuttaan pöydän alle, vai olisiko useampi pullo viiniä moiseen vaikuttanut. Myöhään iltaan jatkui kikatus Lumikkien keskuudessa? Kunnes he kaikki nukkuivat seuraavan yön onnellisina täysin vatsoin.
Ja tämä tarina on tosi. Se toistui ainakin kolmena iltana peräkkäin, jotka minä olin näkemässä.
No niin, on tämä aivan pökerryttävää tämä reppuselkäisten vaellus täällä ranskalaisella reitillä. Silloin en laskenut kun istuin syömässä, mutta kun myöhemmin istuin iltapäivän kahvilla siinä pääkadun varrella, niin hetkessä laskin sataan. Eli useita satoja päivässä tarvii majapaikan joka päivä. Kyllä täällä kuulemma kapasiteettia on yli tuhannellekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti