36. Päivä. Baamonde. - A Roxica. 25 km

Aamun kävely alkoi sumuisella mielialalla, sumuinen oli ilmakin. Apein tunnelmin ja tappiomielialalla astelin pimeää autotien laitaa kolmisen kilometriä, ennen kuin edes tarvitsi sytyttää lamppua.

Mieli oli maassa. Eilen tapahtui se mitä olin koko retken ajan oikeastaan eniten ikäänkuin aavistellut. Minulta pöllittiin se hyvä, kallis makuupussi. Olin eilisellä etapilla saanut hiukan kosteutta reppuun, ensi kerran tällä caminolla. Albergueen tultuani, tapani mukaan ensimmäisenä, tyhjensin repun kokonaan ja ripustin makuupussin seinällä olevaan naulakkoon avoimena kuivumaan.

Suihkun ja pyykin jälkeen läksin puolen kilometrin päässä olevaan ravintolaan syömään. Reissu kesti kirkkoon ym. tutustumisineen pari tuntia. Palattuani istuin vielä yli tunnin puutarhassa kirjoittelemassa ja nauttimassa aurinkoisesta, lämpimästä iltapäivästä. Välillä poikkesin huonellakin, mutta silloin ei lamppu syttynyt. Vasta illalla kun oli aika käydä nukkumaan, tajusin että makuupussia  ei missään.

Eihän siinä silloin enää ollut mitään tehtävissä. Ei kun vaatteet päällä nukkumaan. Isossa alberguessa ei tietenkään ollut edes filttejä. Onneksi näin syksyaikaan tuollaiset kivitalot pysyvät yönkin lämpiminä auringon päivällä lämmittäessä seinät.

Oma aavistukseni minulla on. Tuollaiseen suureen albergueen pääsee sisään periaatteessa  kuka vain haluaa. Esimerkiksi pihapuolen ovi oli koko päivän avoinna. Silti epäilykseni kohdistu erääseen kanssavaeltajaan, joka oli nähnyt minun useana aamuna pakkaavan keittiössä makuupussiani. Nähnyt kuinka kätevä se oli ja merkinkin. Halti micropac, maksoi yli 200€.

Hyvä ja kallis se olikin. Olisi pitänyt jäädä vartioimaan, mutta se nyt ei silloin tuntunut tarpeelliselta. Eikä tapahtunutta oikein uskaltanut odottaa tapahtuvaksi, vaikka kyllä olen ollut tietoinen että kaikki laadukas ja kallis kiinnostaa pitkäkyntisiä,

Silloin illalla, saati aamulla ei alberguella enää hospitaleroa ollut, eikä kylässä lainkaan poliisiasemaa. Eli ei siinä muuta voinut kuin niellä tappionsa. Onneksi tässä ei enää montaa yötä ole ja ainakin kaksi seuraavaa yötä olen yksityisissä albergueissa, joissa yleensä on  peitot tai filtit. Eli nukkumisen suhteen tuskin ongelmia tulee.

Sitten tähän päivään. Viiden kilometrin kohdalla tuli valinnan paikka. Oli suuntatolpat oikealle ja vasemmalle. Oikealle menevässä oli kymmekunta kilometriä vähemmän matkaa Santiagoon kuin vasemmassa. Kirja käteen ota, ei mitään havaintoa oikean puoleisesta, ei myöskään nettioppaassa. Maps’n GPS reitti vei vasemmalle, siis sinne. Tällä kertaa vasemmiston vaihtoehto voitti vaalin. Oikealle menevä reitti jäi minulle täysin arvoitukseksi.

Viidentoista kilometrin hujakoilla on Miraz. Siinä on baari heti kun tullaan kylään. Baarilla on myös uudehkon näköinen albergue pihapiirissä. Sieltä sain leiman (cellon). Nyt kun on alle 100 km jäljellä niin ainakin periaatteessa pitää olla kaksi leimaa päivää kohti, jos tahtoo saada todistuksen kävelystään.

Baarilla oli samaan aikaan saksalainen äiti/tytär yhdistelmä. Tytär sanoi minulle nähneensä minut aikaisemmin caminolla. Minä en muistanut, se nyt ei ihme ole. Tytär kysyi, koska olen Irunista lähtenyt. Kävi ilmi, että lähdimme samana päivänä. Eli siellä Irunin alberguella hän oli minut nähnyt. Hissukseen ovat tulleet, kun nyt sain kiinni, vaikka olen sen Primitivo retken tehnyt välillä.

Miraz’issa on toinenkin ja kolmaskin albergue. Toinen on brittiläisen CSJ (caminon ystävien yhdistys) yhdistyksen ylläpitämä. Varsinkin sen tarjoama aamupala on saanut suurta mainetta. Muistan hyvin Primitivolta Gradon vastaavan. Tämä albergue on pikkuisen pois reitiltä, mutta oli hyvät opasteet. Kolmas, O’ Abrigo, yksityinen on viimeisenä. Siisti, uuden näköinen, on myös ravintola.

Puolen päivän jälkeen ilma kirkastui. Samalla kyllä kirkastui kulkijapojan ilme. Aamun masennus katosi sumupilven myötä. Reitti kulki aivan fantastisia polkuja ylämaalla, korkeimmillaan n.750 metrissä. Siellä ylämaalla oli useita porukoita metsätöissä. Moottorisahat lauloivat kuoroissa ja korjuukoneet hyrräsivät perässä. Ensi kerran näin tällaisen leikkurin jolla siistittiin pusikoita.

Niin mukava siellä oli tallustella, että en pitänyt mitään kiirettä. Olin varannut majapaikan illaksi, joten sain tulla nautiskellen. Nautin auringosta ja lämmöstä, se oli sellaista suomalaista hellekeliä, täällä Espanjassa helteestä puhutaan vasta kun on yli 30 asteen lukemia. Oma pieni mittarini näytti varjoisalla metsäpolulla +27 astetta. Niin tuuletontakin oli etteivät lähistöllä olleet tuulimyllyt jaksaneet pyöriä lainkaan.

Kolmen maissa olin perillä A Roxica’n yksityisellä alberguella. Tämä on pieni maatalo, vain 10 paikkaa. Siksi soitin, ja vamistaakseni, että saan täällä myös illalla aterian.

Mutta kyllä osasi kylmä tuoppi maistua heti sisään päästyäni. Tällaiset päivät, jotka kinkkisesti alkavat ja näin onnellisesti päättyvät ovat niitä parhaita hetkiä Caminolla.......... kuin myös elämässä.

Huomiseen.........