9. Päivä. Santona - Guemes. 23 km

Innokkaimmat surffaajat raahasivat lautojaan kohti Playa de Berria’a aamuvarhain kun vielä pimeässä aloittelin uutta vaelluspäivää. Itse olin astellut lämpimässä aamussa jo vajaan tunnin.

Playa de Berrian länsipäässä alkaa jyrkkä kiipeäminen Punta del Brusco  niemelle, joka on lähes sata metriä korkea. Ja heti perään yhtä jyrkkä laskeutuminen uudelle Playalle Playa del Noja’lle.  Siellä oli tällä kertaa suuri joukko surffaajia jo aalloilla. Aallotkin olivat tallä kertaa erityisen suuret.

Tätä Playaa sitten etenin noin viitisen kilometriä. Houkutus oli suuri poiketa aaltoihin, mutta en tunne sitä kovin miellyttäväksi kesken kävelypäivän. Kengät kuitenkin riisuin, kahlasin vedessä ja koitin jopa jatkaa avojaloin. Sitä eivät nilkkani kuitenkaan montaa askelta hyväksyneet. Repun kanssa hiekka upotti liikaa.

Siihen risteykseen, mistä käännytään vaativalle kiipemiselle, on tullut opastus myös kiertotielle. Hyvä niin, sillä pidän kukkulalle kiipeämistä hankalana heikkojalkaisille ja ehkä heikkopäisillekin.

Toinen uusi viitoitus on tullut myös Noja’n kaupunkiin. Viitoitus suoraan rantareittiä Santanderin suuntaan. Monet vaeltajat haluavat kulkea niin paljon rantoja kuin mahdollista. Tuo ”oikaisu” sitten ohittaa Guemesin kuuluisan alberguen.

Itse tätä en ohittaisi missään tapauksessa, mutta ymmärrettävästi joukkoon mahtuu niitäkin, joille tämänkaltainen yhteisöllisyys on vierasta ja haluavat viettää yönsä omissa oloissaan. Sekin pitää hyväksyä. Jokaisella on oma Caminonsa. Eikä siihen ole muilla nokan koputtamista.

No, Noja’n jälkeen minun reittini kääntyi sisämaahan päin, kohti Guemes’ia. Mukavaa maaseutua oli kiva rallatella. Höpötin tien varren kissoille, koirille, lampaille ja aaseillekin. Jossain kohtaa jopa rallatin ääneen mieleen tullutta Heikki Kinnusen laulua .... maantietä kulki kerran rellu..... tais nimi laululle olla Rinsessan sukkanauha. Niissä sanoissa on jotain rentoa meininkiä. Yhtä rentoa on nyt tämä täällä, kun maasto on muuttunut niin paljon helpommaksi kulkea. No, eihän se mistään pyhiinvaeltajan laulukirjasta ole, mutta saa mielen iloiseksi ja hyvä niin, välillä.

Nyt illasta tiedän tunnelman hieman vakavoituvan. Niin paljon itsekukin vaeltaja arvostaa ja kunnioitaa iäkkään Isä Erneston sydämmellistä vieraanvaraisuutta alberguellaan, että täällä selvästi osataan käyttäytyä hillitysti.

Tällä kertaa saapumiseni ajoittui hyvin. Oli juuri päiväruokailun aika loppumaisillaan, ei tarvinnut nälkäisenä odottaa illalliseen saakka, niinkuin meille viimeksi kävi. Suihku, pyykit ja nyt oleilua aurinkoisella pihamaalla. Joku suuresta peregrinojoukosta soittelee kitaraa ja toiset tapailevat tuttuja melodioita kuka milläkin kielellä. Maita tällä kertaa on edustettuna aivan valtavasti, myös Suomi, Ruotsi ja Tanska. Suurin porukka ovat saksalaiset. Heitä sattui tänne tänään myös 27 nuoren opiskelijan ryhmä+ 2 professoria. Mutta tilaahan täällä kyllä on.

Illalla täällä on perinteiseen tapaan pienimuotoinen yhteistapaaminen ja sen jälkeen yhteinen illallinen. Kaikesta majoittumisesta, puhtaudesta sielun ja ruumiin ravitsemisesta peregrino laittaa sitten oman tunnon mukaan kolehtiin sopivaksi katsomansa summan.

Hyvällä omallatunnolla ja jo aika laajalla caminokokemuksella voin sanoa, että tämä albergue pitäisi jokaisen pyhiinvaeltajan kerran kokea.

Huomiseen........ huomenna lähes lepopäivä, niin lyhyt on etappi Santanderiin, mutta sitäkin kauniinpi.