Cerro Muriano - Villaharta

13. Vaelluspäivä. 21 km

Olipahan päivä. Vähän erilainen kuin päivät tähän saakka. Yöllä myrskysi ja satoi. Heräsin klo 4.30 kovaan rutinaan ikkunalla. Nukuin lähinnä ikkunaa. Sen jälkeen ei uni enää tullut. Unen vei blogi. Olin illalla pähkäillyt tuntikausia kuvien siirtämisen kanssa ja se ongelma palasi ajatuksiin heti herättyä.

Jotain kummallista on tässä iPhone rakkineessa.  Kuvansiirtotapahtumasta on poistunut kokonaan se toiminto missä on painike: valitse tiedosto. Olisin kiitollinen jos lukijoissa on joku joka on ollut vastaavassa tilanteessa blogger blogiohjelman kanssa ja osaisi neuvoa mitä tehdä? Olen nollannut välimuistin, ei auta.

Toistaiseksi olemme saaneet ladattua kuvat Arjan Samsungilla, mutta nyt sekin tökkii.  No, jos kuvien liittäminen jää, jatketaan kuitenkin kirjoittamalla.   

Mennääs asiaan. Viiden aikoihin satoi oikein myrskyämällä. Kahdeksalta, kun lähdimme satoi enää rauhallisesti, jos lainkaan. Sadeviittat saivat viimein käyttöä. Aurinkorasva vähemmän. Lämpöä oli sentään noin kymmenen astetta. Reippaasti kun asteltiin, niin ei ollut kylmä. 

Päivän etappi alkoi hyvää kevyenliikenteen väylää monta kilometriä. Tien varrella, oikealla puolella oli suuren suuri varuskunta-alue. Sotilasajoneuvo poikineen, ihmisiä sen sijaan ei näkynyt, portilla päivystäviä raskaasti aseistettuja vartijoita lukuunottamatta. Sotilasaluetta jatkui aina etapin puoliväliin saakka, jos ei pidemmällekin.

Reitti polveili välillä kivoja polkuja, välillä maantien laitaa. Noin puolet oli asfalttia ja puolet polkuja, joissa siellä täällä vesiesteitä. Onneksi sentään olemme jo poissa sieltä savisilta pelto- osuuksilta, missä savi tarttuisi kenkiin ja tekisi kulkemisen lähes mahdottomaksi.

 Koko ajan noustiin korkeammalle, aukeilla paikoille tuuli kovaa ja sade tuli vaakatasossa. Lahkeethan siinå toki kastuivat ja kengätkin hörppäsivät, ei kuitenkaan pahasti. Onneksi tuuli tuli takavasemmalta, ei edestä. Rallateltiin vaan, että: 

Vaikka esteitä on

joskus tiellä kohtalon

voimme kaikki ne voittaa kun 

yhdessä näin 

käymme ain rinnakkain

ystäväin.

Sade ropisi niskaan aika- ajoin reippaammin. Puskapissallakin piti käydä. Viitan alla se sujui piilossa. Ei arvannut ottaa edes reppua pois, niin kovaa ropisi. Kohta puolimatkan jälkeen näköpiiriin tuli ”kangastus” , punainen coca-cola kyltti hehkui kaukaisuudessa. Olimme varautunet pitämään evästauon moottoritien sillan alla. Mutta kangastus olikin Baari. Ja se oli avoinna.  

Onnellisina astelimme sisään. Ovella ravistelimme viitat, silti saimme lattialle suuret lätäköt lahkeista ja kengistä. Baarinperällä oli tuli takassa, sen ääressä kaksi miestä, jotka olimme nähneet jo aikaisemmin. Miehet viittoilivat meidätkin takan ääreen.! Kahvit ja tortillabocadillot saatiin. Miehet lähtivät ja saimme paikat ihan parhaassa lämmössä. Jo kuivui lahkeet ja sukat kuin myös kengätkin.

Reilun puolen tunnin lämmittelyn jälkeen oli reipas mieli jatkaa taivallusta. Tähän saakka oli tultu koko ajan loivasti ylöspäin. Nyt tie/polku muuttui kumpuilevaksi, ei mitään isoja nousuja, mutta sellaista mukavaa kumpuilevaa. 

Kahden aikoihin oltiin perillä Villahartassa. Baari Mirasierra löytyi kivuttomasti. Jälleen hyvin ystävällinen vastaanotto, kiva huone. Ei tosin lämmitystä. Lämmin vesi sentään. Oikein maukas ja  riittävä menu. Baarissa sentään patterit lämpimänä, sinne saatiin kengät kuivumaan. 

Telkkari näyttää kuinka pohjois-Espanjassa on oikein vuosisadan talvi. Siperian ilmastonmuutos on tuonut   Bilbaon seudulle puolimetriä lunta samoin kun Pamplonaan, missä nyt on aivan mahdotonta vaeltaa ranskalaisella reitillä. Meillä onneksi on virtaus tulossa lämpimältä Atlannilta. Huomiseksi povaavat jopa ukkosta ja kovaa sadetta. Meille se tarkoittaa joko pitkää märkää kävelyä tai sitten bussikyytiä. 

Jos nyt pitäisi päättää, niin bussi on toden näköisempi kuin 38 km rankkasateessa.