Menihän se yö. Ihan hyvin. Nukkuessa, kaikki vaatteet päällä, pipo päässä makuupussissa. Filttejä ei ollut, eikä minkäänlaista lämmitystä. Käytävän ulko-ovi oli vielä sellainen ritiläaukkoinen suoraan ulos. Kummasti sitä vaan ihmiset lämmittää pienen huoneen.
Aamulla 8.15 oli treffit poliisin kanssa. Halusi, että tuomme henkilökohtaisesti avaimen hänelle. Vielä pariin kertaan tiukkasi että osaamme varmasti ulos kaupungista,oli jopa valmis lähtemään näyttämään oikean paikan. Näytin kännykästä maps.me karttaa reittiviivoineen niin uskoi että löydämme tien. Uskomatonta palvelua ja huolenpitoa, annamme näille poliiseille 10pistettä ja papukaijamerkin.
Päivän etappi alkoi yllätyksellä. Jo parin kilometrin jälkeen oli joki joka virtasi voimakkaasti betonisen sillan yli, mistään ei päässyt kiertämään. Pakko mennä yli. Repuista löytyi kaksi tyhjää muovikassia, jotka toinen veti kenkien päälle, toimi. Toisen piti ottaa kengät ja sukat pois ja kahlata nilkkoja myöten jääkylmässä vedessä. No, pikkujuttu se oli, ei paha.
Heti tuon vesiesteen jälkeen alkoi jonkinlainen luonnonsuojelualue jonka halki hyväpintainen hiekkatie jatkui useita kilometrejä. Alueella oli paljon lintuja, erityisesti ruskeita kanalintuja, jotka tulkitsin Viiriäisiksi. Olimme aikaisemmin nähneet viiriäistarhan ja samoilta nämä näyttivät. Pikkulinnuista tunnistimme Peipon, Leivosen, Leppälinnun, västäräkin ja tietysti Pääskysen. Paljon muitakin pikkulintuja on suurissa parvissa, mutta niiden tunnistamiseen eivät meidän ornitologiset taidot riitä.
Tien varressa oli useita tauluja joissa kielletään keräämästä kanalintujen munia. Entäs kun alueella näkyi myös runsaasti kaneja, vai onko se kaniini. Kuuluukohan kanin ruokavalioon linnunmunat, en tiedä, mutta jos kuuluu niin niiden suihinhan ne linnumunat menee.
Ilma lämpeni puolen päivän aikoihin taas voimakkaasti. Yhdeltä oli pienessä mittarissamme jo +20 astetta. Viimeiset vajaa 10 kilometriä oli vielä uuvuttavaa loivaa ylämäkeä. Oliivipuista ei varjoa saanut eikä vilvoittavaa tuultakaan ollut. Kaunista katseltavaa ja helppoa käveltävää tällainen maasto kuitenkin on.
Hikihän siinä tuli t-paidassa ja shortseissakin. Vähän kyllä saimme katseita kun astelimme suurehkoon Lucena’n kaupunkiin noissa asuissa ja otsa hiessä. Paikalliset kun kulkee vielä ihan talvitamineissa.
Täällä Lucenassa ei albergueta ole joten majapaikaksi valikoitui Pension Sara ihan keskustassa. Nyt sitten tulee Caminoomme pieni breikki, kun huomenna siirrymme muutamaksi päiväksi tavallisen turistin rooliin. Ajamme bussilla takaisin Malagaan ja vietämme isovanhenpien laatuaikaa lastenlasten kanssa, jotka tulevat tyttäremme perheen kanssa”hiihto”lomalle sinne. Takaisin Peregrinoiksi muuntaudumme taas ensi keskiviikona, jolloin tulemme bussilla tänne Lucenaan ja kävelemme jo lyhyen etapin ja sitten edelleen toivottavasti aina Santiagoon saakka.
Yritän viikonloppuna laatia jonkinlaisen välikatsauksen tästä kuuden päivän taipaleesta. Olkaa kuulolla ja palataan keskiviikona Camino Mozarabelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti