9. Vaelluspäivä. 20 km
Hyvin nukuttiin viileässä tuvassa. 7.45 uskaltauduttiin ulos, siellä oli pakkasta -3 astetta. Pienen pieni harharetki piti tehdä uudemman kaupungin puolella, kun yksi opastustaulu on selvästi väärässä paikassa. Uskoimme sitä ja pian olimme pari korttelia hukassa. Katsoin maps’ia kun ei nuolia näkynyt ja sanoin että nyt tää näyttää ihan väärin. No, väärinhän se näyttää kun on väärällä kadulla. Paikallinen täti pysähtyi autolla ja neuvoi oikealle kadulle. Jo alkoi maps’ kin näyttää oikein ja löydettiin ulos kaupungista.
Alkuun mentiin useampi kilometri ison tien laitaa, kunnes viimein käännyttiin hiekkatielle oliiviviljelmien sekaan. Aamutuimaan oli melkoinen trafiikki samaan suuntaan, kun isännät kuskasivat työntekijöitä viljelmille. Maastureita meni jonossa, täynnä väkeä, kattotelineillä raivausvehkeet, haravat ja bensatankit. Perässä ajoi traktorit peräkärryineen ja vielä muutama telatraktori suurine äesharoinen.
Koko päivän etappi meni maaseudulla, ensin sitä hiekkatietä noin puoliväliin. Siinä pidettiin lyhyt tauko. Sitten loppureitti oli päällystettyä maalaistietä, todella hiljaista sellaista. Sen puolivälissä pidimme pikarantaloman, eli evästauon vuolaana virtaavan joen rannalla.
Paitaa ei tällä kertaa tarvinnut riisua, ei edes takkia vaikka mieli teki. Aina kun luuli että nyt, niin sellainen puhuri tuli koillisen suunnalta että ei tullut kuuloonkaan. Kovin koittaa se Siperian ilmastonmuutos työntyä tänne Iberian niemimaalle saakka. Ovat täällä uutisoineet, että on kylmin koskaan mitattu helmikuu. Oli tai ei, ei se ole meitä haitannut. Joka päivä olemme nauttineet jokaisesta hetkestä. Tämän päivän ilonaihe oli se kun näimme ensimäisen haikarapariskunnan siellä joen rannalla aloittelemassa keväisiä pesäpuuhiansa.
Reippaasti kävi askelet, koillistuuli oli näet meille myötäinen. Jo kahden aikoihin oltiin Castro del Rio nimisessä pikkukaupungissa. Suoraan, no, hiukan pikkukujilla seikkaillen löytyi Policia Local. Josta saatiin avain alberguelle. Konstaapeli opasti hienosti ja ystävällisesti niin ruokapaikat kuin kaupan sekä tien alberguelle.
Albergue on vaatimaton, kymmenkunta petiä, yksi suihku/wc ja suurehko olohuone. Ei keittiötä, eikä edes mikroa. Mutta eipä ole paha hintakaan. Nimittäin täysin ilmainen ja voi olla niin monta yötä kuin haluaa, sanoi konstaapeli.
Menu' lle mentiin Capricho nimiseen ravintolaan siellä tapasimme ensimmisen kanssavaeltajan. Mies Itävallasta. Nyt on toinenkin vaeltaja tullut albergueen, eikä se ole hän. Reppu on, henkilö on jossain? No, nyt tuli, on puolalainen kaveri.
Ilomielin tapaamme toki toisia peregrinoja, sehän on yksi niistä asioista joka kuuluu Caminoon. Caminolla kaikki olemme veljiä ja siskoja keskenämme, sanoi Pepe ensimmäisellä Caminollamme. Sitä se on ollut, yksi asia joka tähän niin paljon koukuttaa.
Taas yritetään laskea lampaita ja nukkua hyvät unet monien vällyjen alla.
Kiva kun Teitä lukijoita on niin runsaasti mukana matkallamme. Kiitos siitä.
Alkuun mentiin useampi kilometri ison tien laitaa, kunnes viimein käännyttiin hiekkatielle oliiviviljelmien sekaan. Aamutuimaan oli melkoinen trafiikki samaan suuntaan, kun isännät kuskasivat työntekijöitä viljelmille. Maastureita meni jonossa, täynnä väkeä, kattotelineillä raivausvehkeet, haravat ja bensatankit. Perässä ajoi traktorit peräkärryineen ja vielä muutama telatraktori suurine äesharoinen.
Koko päivän etappi meni maaseudulla, ensin sitä hiekkatietä noin puoliväliin. Siinä pidettiin lyhyt tauko. Sitten loppureitti oli päällystettyä maalaistietä, todella hiljaista sellaista. Sen puolivälissä pidimme pikarantaloman, eli evästauon vuolaana virtaavan joen rannalla.
Paitaa ei tällä kertaa tarvinnut riisua, ei edes takkia vaikka mieli teki. Aina kun luuli että nyt, niin sellainen puhuri tuli koillisen suunnalta että ei tullut kuuloonkaan. Kovin koittaa se Siperian ilmastonmuutos työntyä tänne Iberian niemimaalle saakka. Ovat täällä uutisoineet, että on kylmin koskaan mitattu helmikuu. Oli tai ei, ei se ole meitä haitannut. Joka päivä olemme nauttineet jokaisesta hetkestä. Tämän päivän ilonaihe oli se kun näimme ensimäisen haikarapariskunnan siellä joen rannalla aloittelemassa keväisiä pesäpuuhiansa.
Reippaasti kävi askelet, koillistuuli oli näet meille myötäinen. Jo kahden aikoihin oltiin Castro del Rio nimisessä pikkukaupungissa. Suoraan, no, hiukan pikkukujilla seikkaillen löytyi Policia Local. Josta saatiin avain alberguelle. Konstaapeli opasti hienosti ja ystävällisesti niin ruokapaikat kuin kaupan sekä tien alberguelle.
Albergue on vaatimaton, kymmenkunta petiä, yksi suihku/wc ja suurehko olohuone. Ei keittiötä, eikä edes mikroa. Mutta eipä ole paha hintakaan. Nimittäin täysin ilmainen ja voi olla niin monta yötä kuin haluaa, sanoi konstaapeli.
Menu' lle mentiin Capricho nimiseen ravintolaan siellä tapasimme ensimmisen kanssavaeltajan. Mies Itävallasta. Nyt on toinenkin vaeltaja tullut albergueen, eikä se ole hän. Reppu on, henkilö on jossain? No, nyt tuli, on puolalainen kaveri.
Ilomielin tapaamme toki toisia peregrinoja, sehän on yksi niistä asioista joka kuuluu Caminoon. Caminolla kaikki olemme veljiä ja siskoja keskenämme, sanoi Pepe ensimmäisellä Caminollamme. Sitä se on ollut, yksi asia joka tähän niin paljon koukuttaa.
Taas yritetään laskea lampaita ja nukkua hyvät unet monien vällyjen alla.
Kiva kun Teitä lukijoita on niin runsaasti mukana matkallamme. Kiitos siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti