Guemes'in kuuluisa albergue

10.10. 2017  Kaikenlaista caminolla näkee ja sattuu

Yksi päivä riitti toipumiseen ja hyvin toimivat lääkkeet. Laredo'n  ja Santona'n  välillä on jälleen merenlahti joka pitää ylittää laivalla. Rannalla ei mitään kummempaa satamaa ole, eikä edes laituria vaan laiva ajaa hiekkasärkän reunalle ja lankonki lasketaan hiekalle. Siitä sitten matkustajat astelevat laivaan ja matka voi alkaa.

Rantoja, rantoja ja taas rantoja. Toinen toistaan upeampia. Playa de Berria'n ja Playa de Noja'n välillä oli  paikka, jossa noustiin melkein pystysuoraan kukkulalle lähes sadan metrin korkeuteen ja heti saman verran alas toiselle rannalle.

Näkymä itään, jossa aurinko oli juuri nousemassa ja alla näkymä rannalta. Takana näkyy Punta de Brusco kukkula joka ylitettiin, ja josta ylempi kuva on otettu.

Noja'n kaupungista reitti kääntyi pikkuisen sisämaahan päin tullakseen yhdelle erikoisimmista albergueista koko Camino Nortella, eli Guemes'issa olevalle Abuelo Ernesto Peito'n alberguelle.

Vaeltajaväen keskuudessa tuolla alberguella on jokseenkin mystinen maine. Sitten kun siellä on yönsä viettänyt niin maineen ymmärtää. Se on Isä Ernesto, joka sen maineen tekee. 80-vuotias mies on kuin itse herra ystävällisyys. Niin lempeä ja rauhallinen - ulkonäöltäkin kuin joulupukki, keppinsä kanssa. Kun tulimme pihaan, oli Isä Ernesto  ottamassa vastaan. Toki hänellä oli suurikin joukko vapaaehtoishopitaleroja apunaan, mutta itse hän oli tulijoita vastassa. Paco-niminen kaveri sitten toimitti paperiasiat ja neuvoi paikat. Talossa on yli sata paikkaa ja vielä kesäaikana pihalla telttoja. Niitä oli porukat juuri purkamassa pois, koska vaeltajamäärät olivat jo pienentyneet. Tuona iltana meitä tuli majoittumaan 29 peregrinoa.

Illalla kahdeksan aikaan kokoonnuimme talon kirjastoon kuuntelemaan Isä Ernesto'n kertomusta talon vaiheista ja omasta, hyvin erikoisesta elämästään. Talon, joka on alun perin ollut hänen kotitalonsa ja josta hän on lähtenyt laajoille matkoille kaikkialle maailmalle ja viimein vasta 16 vuotta sitten tullut takaisin ja rakentanut sellaisen suuren majoitustilan jollainen albergue on nyt.

Esityksen jälkeen saatiin nauttia illallinen talon salissa. Olipa porukka jo nälkäistä kun yhdeksän aikaan päästiin pöydän ääreen. Unikin tuli nopeasti ihmetellessä nukkumatilaa, jossa oli petejä jopa kolmessa kerroksessa.

Guemes'ista vaellus jatkui takaisin meren rannalle henkeäsalpaavien maisemien äärelle. Paikoittain polku kulki niin lähellä reunaa, että hieman hirvitti. Monta kertaa piti oikein pysähtyä ja huokaista, että nyt ei parane kompastua tai liukastua. Oikealla näet oli lähes sadan metrin pystysuora pudotus suoraan aaltoihin.

Joitakin kilometrejä ennen Santander'ia tulimme pitkän hiekkarannan reunalle. Istuimme siinä kivelle pitämään evästaukoa. Tuskin olimme saaneet kengät pois jaloista, kun yhtäkkiä nuorehko vaeltajanainen tuli juoksujalkaa reppu selässä hiekkadyynin reunaa alas ja näytti kovin säikähtäneeltä. Kysyimme häneltä, oliko kaikki ok. No ei ollut todellakaan. Tyttö oli pelästynyt kamalasti kun ylhäällä dyynillä oli joku perverssi ollut näyttelemässä kalleuksiaan. Kaiken lisäksi tämä oli jo toinen kerta hänen tämän kertaisella Caminollaan, kun tällaista tapahtui. Istuimme siinä tuokion jutellen ja saimme tytön rauhoittumaan.

 Yhdessä sitten jatkoimme pitkin kaunista hiekkarantaa. Jonkin matkan kuluttua rannalla alkoi olla iso joukko surffaajia, osa toki aalloilla keinumassa. Musiikki pauhasi nupit kaakkoon volyymilla. Pian selvisi miksi. Rannalla oli käynnissä Sveitsin mestaruuskilpailut surffauksessa. No, niinpä niin, pakkohan tuon lajin kisat on pitää muualla kuin alppimaassa.

Santander'iinkin tultiin laivalla yli meren lahden, puolen tunnin ajelulla. Meren lahti oli pitkältä matkalta hyvin särkkäinen. Tuli voimakkaasti mieleen samanlainen paikka kevään Caminolta, kun siirryimme Caminha'n kaupungista Portugalista Espanjan puolelle. Tämän kertainen vaan oli huomattavasti pidempi matka.

Santander'issa laiva tuli satamaan aivan keskustan kohdalla. Siinä vähän katselimme ympärillemme, koska aikaa oli ennen kuin albergue avautuisi. Ei aikaakaan kun vierelle tuli vanhempi herrasmies ja tarjoutui saattamaan meidät alberguelle. Lähdimme mukaan, eikä paikka kaukana ollutkaan. Samalla mies esitteli lähistöllä olevia nähtävyyksiä. Perillä hän totesi vain, että on jakanut postia täällä 40 vuotta ja siksi tuntee kulmat kuin omat taskunsa.

Ei ollut ensimmäinen kerta kun näitä avuliaita ihmisiä ilmaantuu kuin tyhjästä, usein juuri sillä hetkellä kun heitä eniten tarvitaan. Mentiin viereiseen baariin odottelemaan alberguen avautumista ja ihmeteltiin jälleen kerran yhdessä, että..........

kaikenlaista Caminolla näkee ja sattuu.

Olimme suunnitelleet pitävämme Santander'issa vapaapäivän ja niin sitten tehtiinkin. Oli näet lokakuun 12. päivä, joka on Espanjan itsenäisyyspäivä ja tarkoittaa sitä että kaupat ovat yleensä kiinni ja pienemmillä paikkakunnilla voi olla haasteellista saada edes syödäksensä. Päivä oli upea, aurinkoinen ja lämmin. Se sai ihmiset sankoin joukoin liikkeelle rannoille ja puistoihin. Niin sai meidätkin rannalle ja puistoihin nauttimaan leppoisasta ilmapiiristä.