Sumuisten vuorten vaeltajat

30.10. 2017 Eihän luonnolle mitään voi

Herättiin aamulla aikaisin, kuuden maissa. Kaikessa rauhassa saatiin tehtyä oma aamupala huoneella omalla keittimellä. Ei tohdittu mennä dormitorion vieressä olevalle keittiölle, kun muut vielä nukkuivat. Hiljaa vain piipahdin jääkaapilla.

Seitsemältä lähdettiin pimeässä tielle otsalamppujen valossa. Heti huomattiin, että sää oli muuttunut. Aamu oli selvästi viileämpi kuin aikaisemmat ja ilmassa oli paksu sumu. Voi hyvänen aika, mikä tuuri, manattiin. Eikös ne kaikki oppaat ja foorumit ole toitottaneet, että huonolla säällä sinne Hospitales reitille ei saa mennä. Se kulkee niin korkeilla vuorilla ja niin vaarallisten rotkojen reunoilla, että on suuri vaara ensiksikin eksyä ja toiseksi sitten tulla putoamaan rotkon reunalta.

Reilun tunnin kävelyn jälkeen olimme paikassa, jossa tuo ratkaisu piti tehdä, mennäkö vai eikö mennä. Oli jo valjennut ja sumu oli niin sakeaa, että päätöksemme oli selvä.........
Ei mennä.
Pakko oli tunnustaa, ettei luonnon olosuhteille mitään voi. Joka tapauksessa ei siellä ylhäällä olisi sellaisessa sumussa mitään nähnyt. Mutta kyllähän se sapetti. Viikkokausia oli vaellettu erinomaisissa sääolosuhteissa ja juuri nyt kun olisi ollut edessä se Primitivon maineikkain ja odotetuin etappi, niin piti tulla tällainen sumu.

Allapäin ja tappiomielialalla lähdettiin astelemaan vaihtoehtoista reittiä kohti Pola De Allande'n kaupunkia. Tuo reitti siis kulkee pääasiassa isompaa tietä seuraillen, joten eksymisvaaraa ei juurikaan ole. Emme me nyt tietenkään tiedä miten haastavia ne Hospitales'in polut olivat, mutta tosi haastavia olivat myös nämä vaihtoehtoisen reitin polut.

Muutaman kilometrin jälkeen olisi ollut baarikin avoinna, mutta niin matalalla oli mieliala, ettei edes kahvi maistunut. Baarin omistaja katseli pitkään ovelta perään. Taisimme olla harvoja kulkijoita, jotka sen baarin  ohittaa. Vasta 14 kilometrin jälkeen Pola De Allande'ssa menimme baariin tauolle. Niin paljon oli harmittanut koko aamuisen kävelyn ajan, ettei yhtään taukoa edes ollut pidetty. Baarissa otettiin kahvit, mutta mitään en pystynyt syömään, niin otti koville tuo Hospitales'in menetys.
Pola De Allande'ssa olisi ollut albergue, mutta ei sinne jääminenkään tippaakaan houkutellut. Kello oli aikalailla kaksitoista, kun tultiin ulos baarista........
Ja taivas oli seljennyt.

Lähdettiin uusin voimin ja vähän paremmalla mielialalla astelemaan eteen päin. Nyt kaiken aikaa loivasti ylämäkeen. Ilma lämpeni huomattavasti. Lahkeet pois ja t-paitasilleen muutaman sadan metrin jälkeen. Tiedostettiin, että vielä olisi yli puolet matkasta jäljellä, mutta eiköhän se mene kun on evästäkin hyvin repussa, ja vettä.

Noin kymmenen kilometriä sitä ylämäkeä riitti. Loppua kohden yhä vain jyrkkenevästi. Jossain kohtaa pidettiin evästauko. Tappiomieliala oli jo sen verran laantunut, että patonki upposi. Ja pakkohan se oli, koska muuten olisi tullut noutaja. Älyttömän rankkaa se kiipeäminen oli. Hetkittäin tuntui älyttömälle koko homma. Oikeasti siellä odotellessani Arjaa jossain polunhaarassa aloin jo huolestua, että jaksaako tuo lainkaan perille. Oli hänen pakko välillä pysähdellä haukkomaan henkeä ja tasaamaan pulssia, jolloin minä ehkä hiukan parempi kuntoisena loittonin niin paljon että näköetäisyys hävisi.

Muutaman tunnin kiipeämisen jälkeen tultiin kohtaan, jossa metsä oli kauttaaltaan äskettäin palanut. Käryä oli vielä ilmassa ja maa mustana. Täällä olivat ne pari viikkoa aikaisemmin sinne rannikolle savua tuoneet tulipalot olleet.

Vielä oli pari kilometriä tuosta paikasta kiivettävä, ennen kuin oltiin ylhäällä korkeimmalla kohtaa reittiä - 1146 metrissä. Siellä ( alempi kuva) tämä vaihtoehtoinen reitti yhdistyy siihen Hospitales reittiin joka olisi ollut viisi kilometriä lyhyempi. Meillä oli nyt jo 24 kilometriä takana ja vielä lähes kymmenen edessä ja kello oli jo 16.00. Pidettiin kuitenkin ylhäällä kunnon evästauko ja samalla ihailtiin upeaa ja mahtavaa vuoristomaisemaa. Eikä enää suuremmin harmiteltu ettei päästy Hospitales reitille. Oli tämäkin osuus näkemisen arvoinen

Mutta harmitti se silti........................ Ja vesikin alkoi loppua molemmilta.

Urheina kuitenkin jatkettiin, nyt sitten enemmän alamäkeen. Tultiin pienen kivisen talorykelmän luo, jossa pikkuinen, iäkäs ukko nojaili tallin seinustalla. Ketään muita ei näkynyt. Liekö ihan erakko ollut. Lähettyvillä oli aivan poikkeuksellisen kauniita lehmiä upealla laitumella, jonka poikki reitti meni.

Mietittiin siinä yhdessä, että miten ihmeessä ne lehmät pystyvät tuossa rinteessä syömään, niin jyrkkä se oli ja alhaalla todella syvä rotko. Tuo rotkojen syvyys ja jyrkkäseinäisyys oli meille suurin yllätys tällä Primitivo osuudella. Monta kertaa aikaisemmin olemme jo Espanjan vuorilla taivaltaneet, mutta näin syviä rotkoja emme olleet aikaisemmin nähneet missään.

Vieläkin oli matkaa jäljellä useampi kilometri Berducedo'on, jossa olisi seuraava majapaikka ja vesi loppui nyt molemmilta. Lago nimisessä kylässä olisi opaskirjan mukaan baari. Lago'on tulimme, mutta................

Ei siellä mitään baaria ollut.

Onneksi tien varren talossa oli pihalla muutama mies, joilta vielä baaria kyselimme, tuloksetta. Kysyimme kuitenkin vettä ja talon isäntä kipaisikin nopeasti sisältä meille molemmille pullolliset.

Niillä vesillä sitten pääsimme hyvin lopulta perille Berducedo'on, jossa astelimme suoraan albergue Primitivo'lle ja jäimme sinne - viiden nuoren seuraksi, muita ei ollut eikä tullut. Albergue on niin uusi, että sitä ei vielä opaskirjoissa ollut, mutta nettioppaassa kyllä. Ehkä muut vaeltajat olivat löytäneet muita yösijoja. Me olimme perillä vasta 18.45 eli vartti jäi vaille kahdestatoista tunnista.

Olihan se rankka päivä.

Ehdottomasti rankin kaikista eri Caminoillamme kävellyistä. Täytyy sanoa, että oli takki tyhjä, kun suihkun jälkeen istahdettiin talon baaritiskille ja saatiin eteen isot tuopit huurteista. Ai, että maistui.

Ja maistui hetken kuluttua myös tukeva illallinen. Eikä tarvinnut montaa lammasta laskea, kun viimein heittäytyi hetekalle.

Seuraavan päivän etappi alkoi onneksi hyvin pitkällä alamäki osuudella, kunnes kierrettiin suuri tekojärvi ja saavuttiin Grandas de Salime kaupunkiin. Matkaa oli 20 kilometriä, mutta ihmeen hyvin se jaksettiin. Majoituttiin kunnalliseen albergueen, joka tällä kertaa taas tuli lähes täyteen, kun muita majoituksia ei kaupungissa ollut.

Päivä oli aurinkoinen, mutta selvästi jo viileämpi kuin aikaisemmat. Alkoi olla syksyn merkkejä ilmassa. Kun illalla kävelimme kaupungilla niin oli jo niin viileää, että piti oikein fleece vetää ylle.

Ja niinhän siinä kävi, että seuraava aamu oli jälleen sumuinen. Päivän teema oli taas yli kilometrin korkeudelle nousu. Nousu joka vei puoli päivää. Paikka paikoin sumu yritti hälvetä, mutta mitä ylemmäs tultiin sitä sankemmaksi sumu tuli.

El Acebo'ssa oltiin kaikkein korkeimmalla. Siellä ylitettiin raja Asturias'ista Galicia'n puolelle. Siitä rajan ylityksestä ei jäänyt kuin muistikuvia, oli niin sankka sumu. Baarikin El Acebo'ssa piti olla......

Vaan eipä ollut sielläkään.

Niinpä istahdettiin jonkin varastorakennuksen seinustalle ja haukkailtiin suuret bocadillot ,jotka oli ostettu aamulla kuin ihmeen kaupalla auki olleesta baarista. Vettäkin tihuutti. mutta ei haitannut.

Aika pitkä päivä tästäkin tuli. Oli vielä matkaa 12 kilometriä, eikä välillä minkäänlaista majapaikkaa ennen Fonsegrada'n kaupunkia. Kun sitten vielä juuri ennen kaupunkia oli oikein kunnon raastava nousu raahauduttu viimeisillä voimilla, niin oli taas 27 kilometriä taivallettu noin kahdeksassa tunnissa. Tuumailtiin vaan, että on tämä melkoista extremeurheilua tällä kertaa. Jos tässä ei kunto nouse niin ei sitten  missään. 

Fonsagrada'n albergue on fantastinen paikka. Uusi, siis uusittu, siisti, erikoisen lämmin. Pattereita on äkkiseltään katsoen jopa suhteettoman paljon tiloihin nähden. Ja kaikissa oli lämpö päällä. Albergue kantaa kaupungin entisen kirkkoherran Ramon Rodriguez Mondelo'n nimeä, sillä se on hänen luomuksensa ja nyt viime aikoina kunnostettu hänen poismenonsa jälkeen hänen jättämillä testamenttivaroilla. Lämpimien makuutilojen lisäksi on parikin oleskelutilaa, hyvät peseytymistilat ja kunnollinen keittiö astioineen. Vain puukko puuttui. Eli ei ollut minkäänlaista veistä. 

Me olimme tullessamme jo niin nälkäisiä, että pikaisten suihkujen jälkeen suunnistimme kylän ainoaan auki olevaan ravintolaan menu'lle. Ja ehdimme ennen neljää. Olimme jo moneen kertaan ehtineet oppia, että täällä ravintoloiden keittiöt menevät lounasajan jälkeen kiinni kello 16.00 ja ovat kiinni tuonne noin 20.00 saakka. Siinä välissä on useimmiten turha etsiä ruokaa ainakaan pienemmillä paikkakunnilla.

No, nyt ehdimme ajoissa. Ja Galicia'an kun oli tultu, niin totta kai Menu de Peregrino koostui Caldo Galleco'sta ja Pulposta. Caldo on eräänlainen kaalikeiton tapainen ja Pulpo taas on keitettyjä mustekalan lonkeroita pilkottuina pieniin pätkiin, maustettuna hyvin voimakkaalla m.m. valkosipulia sisältävällä kastikkeella.