Bilbao,Baskimaan pääkaupunki

5.10. 2017 Guggenheim'in koti

Puhtailla kengillä kehtasi astella alas Guggenheim'in kaupunkiin. Meille kaupunki oli jo nähty, sillä olimme siellä pari yötä ennen Caminomme aloitusta. Silti tässä kohtaa on hyvä kertoa huikan kaupungista. Sehän elää ja pyörii hyvinkin suuresti tuon kuuluisan museon ympärillä. Itse museorakennus sijaitsee joen rannalla vähän omituisesti vilkkaan sisääntuloväylän kainalossa. Rakennus on kuitenkin niin suuri, että se hallitsee ympäristöänsä, eikä häiriinny moottoritiestä eikä muistakaan kookkaista rakennuksista.

Museolla on Bilbao'n kaupungille aivan valtava merkitys. Kaupunki oli viime vuosituhannen loppupuolella aikalailla konkurssin partaalla, kunnes sai kuin lottovoittona Guggenheim-säätiön rakennuttamaan tuon museon. Ja sehän osoittautui heti alkuunsa "kultakaivokseksi". Museo on työllistänyt suoraan tuhansia henkilöitä ja kerrannaisvaikutuksia on jopa vaikea laskea. Joka tapauksessa pelkästään suoranaiset verotulot museosta ovat olleet satoja tuhansia euroja vuosittain.

Kaupunkilaiset ovat saaneet hyvinvointia ja sekä ihmisten oma että julkinen ilme on nykyään silminnähden valoisa.

Ilmapiiri tuossa Baskerihattujen kotikaupungissa oli leppoisa. Keskikaupungilla on kauniita, vanhoja rakennuksia säilytetty samaan tapaan kuin muuallakin Espanjassa, eli remontoidessa säilytetään vanha julkisivu ja sisään rakennetaan kokonaan uutta. Keskusta on selkeä ja helppo suunnistaa, eikä laajalle levinneeseen lähiökantaankaan ole vaikea tutustua, koska bussilinjoja on tiheään ja niillä matkustaminen on edullista. Lisäksi on vielä kolme metrolinjaa, joista kaksi vie hyvinkin kauas keskustasta ja niistä toinen sinne Portugalete'en, jonne mekin ajoimme. Ajoimme juuri siksi, kun kaupunki oli jo ennestään koluttu.

Matkaa Portugalete'en on runsas kymmenen kilometriä joenrantaa pitkin. Perillä noustiin metrosta aivan lähelle Bide Ona albergueta. Se on yksityinen, niin uusi ettei sitäkään ollut opaskirjassa. Olin napannut sen tiedot jonkin aikaisemman alberguen seinältä. Tavaksi on tullut aina iltaisin majapaikoissa katsella mainoksia edessä olevista majoituksista. Aika usein se on kannattanut niin kuin nytkin. 

Portugalete'ssä on erikoisena matkailuvalttina kummallinen lossi. Se roikkuu ilmassa vaijerien varassa muutaman sadan metrin matkan joen yli. Toinen mukava yksityiskohta on alhaalta satama-alueelta ylös keskustaan johtavat liukuportaat. Niitä on usean sadan metrin matkalla, joten käynti alhaalla katsomassa lossi-ihmetystä ei rasita väsynyttä vaeltajaa takaisin alberguelle tullessa.

Bide Ona albergue oli mukava majapaikka. Siisti, lämmin ja hyvällä paikalla. Siellä on myös pienempiä huoneita pikkuporukoille, mutta meille kelpasi hyvin pedit dormitoriossa. Alberguessa on tosi tilavat peseytymistilat, pesukoneet ja kuivatustilat sekä kunnollinen keittiö. Sitä emme tosin tarvinneet kun söimme ulkona ja otimme aamuksi talon aamiaisen. Se oli hyvä espanjalaiseksi eikä hinnalla pilattu - 3€ hengeltä.

Portugalete'stä reitti jatkui toista kymmentä kilometriä hyvää kevyenliikenteen väylää pitkin La Arena rannalle, joka vaikutti olevan oikea surffareiden paratiisi monimetrisine aaltoineen. Sieltä jatkettiinkin sitten meren rantoja pitkin. Rantoja, rantoja ja taas rantoja.

Merenrantaniityillä oli lehmillä lokoisat laitumet ja maisemat parhaimmasta päästä. Sanotaan, että onnelliset lehmät lypsävät paremmin, eli jos se siitä on kiinni niin täällä ainakin sitten tulee laadukasta maitoa ja runsaasti. Hauskaa oli se, että useimmiten kaikilla lehmillä oli eriääniset kellot kaulassa. Monta kertaa piti oikein pysähtyä kuuntelemaan kaunista kalkatusta.

Meidän piti jäädä yöksi Castro Urdiales'iin. Tulimme sinne pitkän päivän päätteeksi illansuussa. Olimme kovin nälissämme ja onneksi  löysimme hyvän ruokapaikan nopeasti.

Mutta mitäs sitten tapahtui?

Kaupungin albergue oli kiinni. Nopeasti otimme netistä Booking.com'in esille ja varasimme hotellista huoneen. Sijainti oli mainio, hotelli pieni ja viihtyisän näköinen ja hinta kohtuullinen meidän budjetille. Mutta -

kun aloimme etsiä paikkaa kartalta osoittautuikin, että koko hotelli oli aivan toisessa kaupungissa, eli Laredo'ssa, noin kolme kymmentä kilometriä eteenpäin.

Kello oli jo kuuden maissa illalla ja bussi menisi vasta puolentoista tunnin kuluttua. Pikapäätöksellä otimme turistitoimiston viereltä taksin ja ajoimme hotellille. Opittiinpa jatkossa vähän paremmin tarkistamaan varaamamme hotellin sijaintia, koska helposti nuo kaupalliset hakukoneet heittävät tarjouksia etäällekin.

Todettiin vaan, että Camino opettaa.

Seuraavana aamuna Arjan olo oli tullut tukalaksi samasta syystä kuin minun muutamaa päivää aikaisemmin. Emme menneet hotellin aamiaiselle, vaan keitimme kahvit itse huoneella uudella keittimellämme. Se oli jo osoittautunut verrattomaksi laitteeksi sellaisissa majapaikoissa, joissa ei aamiaista muuten ollut saatavilla. Aamupalaksi ei juuri muuta ollut kuin patongin pätkä ja pari myslipatukkaa, mutta nekin jäivät minun syötäväksi kun vatsatautiselle ei oikein maistunut. Ei huoneessa jääkaappiakaan ollut, mutta juustot ja sellaiset pysyivät hyvin viileinä ulkona ikkunalaudalla tällaiseen aikaan vuodesta.

Nopeasti teimme uuden päätelmän, että otetaan toinen yö samaan huoneeseen jos on vapaana. Ja olihan se. Oli jo korkea aika pitää huilipäivä, kun oli kymmenen päivää vaellettu ja takana 195 kilometriä - eikä ollenkaan helppoja polkuja aina Bilbao'on asti.

Itselläni ei ollut mitään vapaapäivää vastaan. Oli sunnuntai, oli kaunis ilma, oli suunnattoman pitkä ja leveä hiekkaranta vieressä ja oli uimahousutkin mukana. Eli ei kun rannalle, vaikka toinen jäi vessan lähelle potemaan tautiansa, lääkkeitä tosin oli vielä jäljellä.