2.10. 2017 Rankkoja päiviä.
Neljäs vaelluspäivä oli sumuinen ja edelleen sateinen, mutta viitat toimivat hyvin. Päivän etappi oli vähän lyhyempi - vain 15 kilometriä. Siksi olimme perillä Deba nimisessä kaupungissa jo hyvissä ajoin puolen päivän aikoihin ja pääsimme sisään kaupungin erikoiseen albergueen heti haettuamme avaimen turistitoimistosta. Albergue on erikoinen siksi, että se on rakennettu kaupungin rautatieaseman yläkertaan. Alakerrassa on ihan normaali odotussali lipunmyynteineen ja laitureilla pysähtyy aika-ajoin paikallisjunia. Jostain kumman syystä albergue tuli illan mittaan aivan täyteen vaeltajia - siis lähes kolmekymmentä.
Seuraavana päivänä sadetta oli jo jatkunut niin monta päivää ja yötä, että polut ylös vuorenrinteitä olivat tulleet liejuisiksi - ellei suorastaan puroiksi. Se teki vaeltamisen astetta raskaammaksi, kun rinteet olivat kutakuinkin jyrkkiä niin ylös mennessä kuin alas tullessakin. Ja niitä ylös - alas menoja oli päivän aikana useampia. Kenkiinkin oli keräytynyt aikamoinen kerros mutaa.
Pikkulinnut olivat visertäneet kesän mittaan, että Markina- Xemen'in kunnallisella alberguella on ollut jonkinlainen kirppuongelma. Siitä syystä me valitsimme majapaikaksi yksityisen Pitis-nimisen alberguen. No, sinne tuli sitten kyllä monia muitakin.
Kuudentena päivänä sade alkoi jo hiukan hellittää. Satoi vain ajoittain, mutta polut olivat toki vielä liukkaita ja mutaisia. Laskeskelimme, että viisi kertaa oli kunnon nousuja ja laskuja. Jos nyt jotenkin suomalaisiin maastoihin osaisi verrata niin sellaiset viisi kertaa kun kiipeäisi ylös Vuokatin vaaralle ja tulisi aina välillä alas Sapsojärven rantaan niin olisi kutakuinkin samanlainen suoritus
Puolimatkassa, Munitibar'issa pidimme evästauon kylän keskusaukion puiston penkillä, nauttien vihdoin jopa aurinkoisesta hetkestä. Eväiden jälkeen siirryttiin aukion laidalla olevaan baariin, ostettiin yksi cafe con lecce - yksi euro - että kehdattiin käyttää baarin toilettia. On se baarin vessa kuitenkin mukavampi paikka suorittaa kevennys kuin aina käydä puskapissalla. Meille miehille se "miestenvessassa" käynti on toki yksinkertaista, mutta naisten suoritus menee usein sellaiseksi akrobatiaksi, että mieluummin käy baarissa - akrobatiaksi silloin jos ei halua ottaa reppua pois selästä ajan voittamiseksi. Sitä voi jokainen tykönänsä kokeilla, kyykkiä kahdeksan kilon paino selässä ja etenkin nousta siitä sujuvasti ylös ilman tukia.
Se oli taas 25 kilometrin päivä, eli aika myöhään oltiin perillä Gernika'ssa. Majapaikaksi löytyi melkoisen uusi yksityinen albergue. Siellä oli huomioitu aikaisempien majapaikkojen ötökkäongelmat siten, että kaikkien piti jättää reput alakerrassa olevaan suureen saliin kaappeihin. Mukaan huoneisiin sai ottaa vain välttämättömimmät tavarat talon antamassa muovipussissa. Myös makuupussien vieminen huoneisiin oli ehdottomasti kielletty. Hyvin tuosta operaatiosta selvittiin ja albergue osoittautui erittäin hyvin varustelluksi suurine terasseineen. Meillä kävi mukavasti, kun saimme olla kahdestaan neljän hengen huoneessa jossa oli jopa oma kylppäri.
Gernika'lla on oma erikoinen turistien vetonaula, joka liittyy siihen että kaupunki tuhoutui sodan aikana lähes täydellisesti. Tuota hävitystä kuvaamaan tuli aikoinaan taiteilija Bablo Picasso ja teki sinne suuren seinäteoksen Guernica. Teos seisoo komeasti puiston reunalla lähes Caminoreitin varrella, joten tokihan sekin nähtiin ohi kulkiessa.
Seitsemännestä vaelluspäivästä tuli ikimuistoinen, tai paremminkin sen jälkeisestä yöstä. Tulimme Larrabetzu nimiseen kaupunkiin hyvissä ajoin iltapäivällä ja istuimme Plaza Mayor'illa kahville. Tarkoitus oli jatkaa vielä Lezama'an, noin viiden kilometrin verran. Siinä istuskellessa tuli kuitenkin jonkinlainen aavistus Lezama'n alberguen aukiolosta. Niinpä kävin viereisestä kunnantoimistosta kysäisemässä asiaa ja sain kuulla että ei ole auki. On siellä kyllä parikin hotellia jos sinne haluatte mennä.
Mutta Larrabetzu'n albergue tässä vieressä on kyllä avoinna, sanoivat.
No, hetki piti odotella, kunnes albergue aukesi, mutta Larrabetzu'un jäätiin ja hyvä niin, koska itselläni oli olo huonontunut ja vatsaa alkanut nipistellä ikävästi. Illalla oltiin kahden saksalaisen miehen kanssa menu'lla, eikä minulle meinannut millään mennä sinänsä hyvä ateria alas. Illallisen jälkeen käytiin apteekista ostamassa ripulilääkettä, otin sellaisen ja painuttiin pehkuihin. Palelin ja kuitenkin nukahdin. Kahden aikaan yöllä tunsin kuinka housuihin lorahti ja säntäsin vessaan. Niin paha oli tilanne, että yöhousut piti pestä kesken nukkumisen ja sen jälkeen en uskaltanut enää edes nukkua jotta tilanne ei toistuisi. Neljä kertaa piti vielä vierailla vessassa loppuyön aikana.
Olipahan oikein elämäni mahatauti. Moista en ole ennen kokenut.
Aamulla sitten olo oli sen verran korjaantunut, että uskalsimme jatkaa matkaa. Kerran piti poiketa puskassa matkalla, mutta muuten kävely tuntui normaalilta. Vettä sateli hiljalleen ja kuraisilla poluilla saimme taas kenkämme sellaiseen mutakerrokseen, että juuri ennen saapumista Bilbao'n Nuestra Senora De Begona katedraalille otimme vesipaikalla kengät pois jaloistamme ja pesimme ne hanan alla oikein täydellisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti