Laivalla Espanjaan

27.4.  2017 Rantaa vai vuorenrinnettä ?

Viana do Castelo'ssa meidän piti jälleen tehdä valinta. Mennäkö rantaa vai vuorenrinnettä.
Porto'n jälkeen olimme jo kävelleet rantaa pitkin lähes sata kilometriä, siitä kymmeniä kilometrejä lankkupolkuja.
Reitti Viana do Castelo'sta aina Ancora'an saakka näytti menevän aivan rantaviivaa seuraten. Meidän valintamme oli nyt sisempi vaihtoehto.
Saimmepa heti aluksi maistella kunnon ylämäkeä. Sitten kun vuoren rinteelle oli päästy, reitti polveili mukavasti ylös alas oikeastaan koko ajan jonkinlaisessa kylämiljöössä. Meri oli kaiken aikaa kuitenkin näkyvissä noin kymmenenkilometrin etäisyydellä.

Aivan rantaviivaa kulkkeva reitti on nimeltään Litoral ja hieman etäämmällä kulkeva taas Da Costa. Ainakin Da Costa oli erittäin hyvin merkitty, niin kuin tähän saakka koko reitti alusta saakka.

Asutuilta alueilta poikettiin useita kertoja kauniisiin metsiköihin, joissa linnut pitivät konserttiaan ja purot solisivat.

Suoraan sanoen, oli vaihteeksi hyvinkin virkistävää kävellä muualla kuin rannalla.

20 kilometrä tuon päivän etappi oli. Päivän päätteeksi sitten saavuttiinkin jälleen meren rannalle. Eikä ollut mikä tahansa ranta. Oli oikein kunnon rantalomakaupunki.

Koska iltapäivä oli aurinkoinen ja lämmin, oli houkutus nauttia auringosta, merestä ja hiekkarannoista niin suuri, että valitsimme majapaikankin reteesti rantabulevardin varrelta, Albergaria Quim Barreiros oli hostellin nimi.

Että oli kaupunki upeiden valkoisten hiekkarantojen äärellä. Kelpasi siellä vaeltajan kovia kokeneita varpaita lepuutella.

Amerikkalaiset ystävämme, Jan ja Bob, olivat päivällä tavanneet rantaviivaa pitkin tulevalla reitillä suomalaisen nuoremman pariskunnan. He kaikki tulivat majoittumaan samaan hostelliin meidän kanssamme. Illalla istuimme yhdessä iltaa rantabulevardin kuppilassa. Omat sekä yhteiset Caminokokemukset olivat tietysti puheenaiheena. Tamperelaiset olivat Portugalissa työ/lomamatkalla ja olivat päättäneet lähteä muutamaksi päiväksi maistelemaan miltä Caminon käveleminen tuntuu.

Toki olisimme voineet keskustella vaikka yön yli kaikesta mitä Caminoilla voi sattua ja tapahtua, mutta ehkä päällimmäisenä meidän molempien pariskuntien kokemus tältä Caminolta on ollut se ,että olemme pitäneet päivämatkat riittävän lyhyinä, jotta on jäänyt hyvin aikaa nauttia niin iltapäivän leppoisasta olosta majapaikoissa kuin myös tutustua kuhunkin paikkakuntaan kunnolla. Näkeehän siellä toki paljonkin sellaisia vaeltajia, jotka ajan rajallisuuden takia joutuvat tekemään pitkiä päiviä. Meillä, joilla ei ajasta ole puute asia on toisin. On tämä Caminoelämä vaan niin hienoa, että kyllä jokaisella pitäisi olla mahdollisuus varata siihen riittävästi aikaa. Oikeasti, vasta nyt neljän viikon vaeltamisen jälkeen meilläkin alkoi olla sellainen olo, että olemme kiinni Caminossa, olemme osa sitä. Sellaista tunnelmaa on kyllä vaikea saavuttaa lyhyemmässä ajassa. No, aikaisemmin olen itse kyllä tuntenut sen fiilingin löytyvän kolmessa viikossa. Pidän siitä kiinni edelleen.

Aamulla Camino jatkui meren rantaa pitkin kohti Espanjaa.

Kahdeksan kilometrä oli matkaa Caminha nimiseen kaupunkiin, josta on lauttayhteys Rio Minho joen yli. Portugalin ja Espanjan raja kulkee keskellä jokea.

Olimme tietoisia siitä, että lautan kulkeminen on usein enemmän kuin epävarmaa. Siksi olimme kayneet Ancora'n turistitoimistossa tarkistamassa tilanteen.

Normaalisti kulkee, tunnin välein kello 9.00 alkaen, saimme vastauksen.

Rannassa olimme vähän ennen kello kymmenen. Lippuluukulla oli iso lappu, jossa kerrottiin, että seuraava lautta lähtee 12.30.

Että silleen.

Olipahan hyvää aikaa palata parikorttelia takaisin päin. Siellähän oli hyvän näköinen pastelleria. Nyt oli aikaa herkutella kunnolla viimeisen kerran "kakkutaivaassa", Cake Heaven, niin kuin amerikkalaiset sanoivat.

Viimein se lautta sitten onneksi lähti. Onneksi, sillä toinenkin vaihtoehto olisi ollut. Liikenne lautalla on täysin kiinni nousu- ja laskuveden vaihtelusta. Niin matala jokisuisto on, että joskus lautta voi olla pois pelistä viikonkin, jos merivesi muuten sattuu olemaan alhaalla. Kuvistakin sen aika hyvin näkee, miten hiekkasärkkäistä joen suisto on.

Puoli tuntia tuo joen ylitys kesti ja keskellä jokea (vitsi, vitsi ) piti kelloja siirtää tunti eteen päin. Sehän teki sen, että aika myöhään oltiin perillä A Guarda'n kunnallisella alberguella. Siellä oli vastassa yksi parhaista hospitaleroista mitä koskaan on kohdalle sattunut. Mies oli itse herra ystävällisyys, eikä ainakaan yhtään kivaa tunnelmaa vähentänyt se, että taas sai keskustella tutulla kielellä. Oli se portugalilaisten kanssa mongertaminen ollut kuitenkin vähän vaikeampaa.