14.3. 2015 Mukavia majapaikkoja
Seuraavaksi yöpaikaksi oli suunniteltu Rabe de Las Calsadas kylän yksityistä Liberanos Domine
alberqueta. Ovelle tullessamme paikka oli suljettu, mutta ovessa oli puhelinnumero, johon sitten soitin. Naishenkilö kysyi keitä ja montako meitä oli. Kun sanoin neljä, niin ääni kirkastui ja hän pyysi hetken odottamaan. Pian päästiin sisälle. Sisään kirjautuessa hospitalera ojensi meille pienet, jonkinlaista suojeluspyhimystä esittävät riipukset kaulaan laitettavaksi. Maksu oli 8eur/henkilö, varasimme illaksi menu´n, sekin 8eur/henkilö, sekä iltapäivän lämmikkeeksi pullon vino tintoa. Tintokin lämmitti suihkun jälkeen, mutta vielä enemmän olohuoneen takka, johon täti oli laittanut tulen.
Ei kauan kestänyt, ennen kuin talo alkoi täyttyä jostain ilmestyneistä vaeltajista, vaikka tien päällä emme juuri ketään nähneetkään.
Jos oli illallinen makoisa, yö lämpimässä majatalossa yksi parhaista siihen mennessä ja aamupala espajalaiseksi ruhtinaallinen, niin ei ihme, että majatalo täyttyi, koska kuulimme, että paikkaa oli sosiaalisessa mediassa kehuttu.
Saavuttiin Meseta ylätasangolle. Maisema muuttui täydellisesti. Taakse jäivät La Rioja´n ja Navarra´n kauniit, kumpuilevat kukkulat viiniviljelmineen, missä isännät ja emännät renkeineen valmistelivat köynnösrivejä uuteen kasvukauteen. Taakse jäivät myös laaksoissa uinuvat pienet kylät kirkontorneineen, joissa haikarat kunnostelivat pesiään - suuria risukasoja - mukaviksi uusille haikaralapsille.
Eteen aukesi tasainen, vielä harmaa, rannaton aava. Siellä täällä seilasi joku Ferguson tai John Deere hirmuinen häkkyrä(äes) perässään nostaen valtaisan pölypilven ilmoille. Jonkinlaisia lannoitteitakin levittivät, mutta kylvöjä ei vielä aloitettu. Yöt olivat kuitenkin vielä pakkasella.
Castrojeriz on pieni, tiivis kaupunki vuoren etelärinteellä. Ylhäällä vuoren huipulla näkyy vanhat linnan rauniot. Kuumana iltapäivänä tallustelimme pääkatua lähes loppuun saakka, ennen kuin löysimme kunnallisen San Esteban alberquen. Vaikka oli jo myöhä iltapäivä, niin olimme taas ensimmäiset tulijat. Pienikokoinen, parrakas hospitalero otti meidät vastaan. Maksuksi halusi 5eur/hengeltä, opasti hyvin talon tavat ja ohjasi meidät suureen saliin, jossa oli kerrossänkypaikkoja 30:lle hengelle.
Lisäksi aivan salin perällä oli "parisänky", jonka me varasimme itsellemme. Tavaksi oli tullut, että vuorotellen valitsimme mieluisimmat paikat ja nyt sattui olemaan meidän vuoro.
Illansuussa mietittiin, että mitähän tänään syötäisiin.
Lähdettiin kaupungille etsimään Supermarket'ia, Paikalliset opastivat kirkon ohi alas isomman kadun varteen. Siellä oli Supermatket - mutta kiinni. Vasta silloin hoksattiin, että on taas lauantai. Eli ei siis aukene enää illaksi.
Tappiomielialalla lompsittiin takaisin ylös keskustaan, jossa oli vilkkaan näköinen baari auki. Valtava meteli tulvahti vastaan astuessamme sisään. Eripuolilla seiniä oli kolme televisiota, joissa pyöri kussakin eri jalkapallo-ottelu. Yhdessä Ronaldo hymyineen tekemässä maaleja Real Madridille. Toisessa Messi hääri Barcelonan paidassa ja kolmannessa Sevilla oli juuri tasoittanut. Metelin keskellä saimme kysyttyä tiskin takana olevalta kookkaalta kyypparilta voisimme aterioida.
Kello 21.00 jälkeen, tervetuloa 😠.
Ei naurattanut, ei yhtään. Nälkäkin oli, ja kova.
Tilasimme tiskille tuopit, että saimme hetken miettimisaikaa. Oluiden mukana tarjoilija toi eteemme ison lautasellisen Tapas- naposteltavaa. Oli ilmakuivattua Serrano- kinkkua, chorizo- makkarapaloja, oliiveja sekä patonkia. Vähän tuntui siltä, että tarjoilija - ilmeisesti talon isäntä - pohjusti tuolla sitä, että todella tulisimme myöhemmin menu'lle. Meni siinä toinenkin tuoppi niiden tapas-eväiden kanssa peliä katsellessa. No, ehkä ne paikallisten pelinkatsojien reaktiot kiinnostivat enemmän kuin itse peli.
Huokaus salissa oli syvä kuin anoppi olisi pudonnut kaivoon jos Messin viuhuva laukaus meni ohi maalin.
Ehkä tunnin kuluttua lähdettiin kurkistamaan olisiko aivan alberquen vierellä ollut pienen pieni kioskintapainen kuitenkin auennut. Ja olihan se. Ihan kuin meitä varten kauppiastädillä sattui olemaan sellainen suuri Empanada piirakka. Riisi/tonnikalatäytteellä. Ostimme koko piirakan, jotain vihanneksia, sipsejä sekä patongin. Tietysti pullo punaviiniä kuului asiaan.
Alberquella asetuimme heti ruokailutilan pöydän ääreen. Siihen tuli pari Valenciasta kotoisin olevaa espanjalaista. Heiltä oli jäänyt keittoa, jota he tarjosivat meille - no, otimme ikään kuin alkukeitoksi.
Ruokapöytäkeskustelun aiheeksi muodostui väistämättä tavat Espanjassa, ja Caminolla. Olimme mielestämme jo aika hyvin tottuneet päivittäisiin rutiineihin, tapoihin toimia majapaikoissa sekä reitin seuraamiseen ja tauottamiseen.
Mutta ne lauantait!
Niihin emme todellakaan olleet vielä oppineet.
Keskustelun aikana ilmeni, että toinen espanjalainen oli ammatiltaan kielenkääntäjä Brysselin EU- pääkonttorilla. Vähän kyllä olin ylpeä, kun kaveri ihan tosissaan hämmästeli kielen osaamistani. Eipä ollut mennyt hukkaan ne tunnit, jotka olin opiskeluun käyttänyt. Ei se niin kovin huonoa voinut olla jos tuon tason henkilö tuollaisen tunnustuksen antaa. Ehkä se kaverista tuntui kunnon keskustelulta, vaikka omat kommenttini tuppasivat jäämään sille si,si ja no,no tasolle. Mutta useinhan tosi asiassa on niin, että toinen osapuoli mieltää sinut hyväksi keskustelijaksi kunhan vain jaksat kuunnella.
Aika aikaisin väsyneinä käytiin petiin, täyden mahan viereen.
Tasan kello 22.00 hospitalero sammutti valot ja sali hiljentyi. Jostakin ulko-oven suunnalta kuului kuitenkin hiljaista juttelua.
Hei, puhuuko ne suomea?
Me molemmat olimme tunnistavinamme puheen suomenkieliseksi. Emme reissullamme olleetkaan vielä tavanneet ketään muuta suomalaista meidän neljän porukan lisäksi.
Aamupalalla se selvisi. Mustiin asuihin pukeutuneet nuoret todella olivat suomalaisia. Oikein kivalta tuntui kohdata edes joku samaa kieltä puhuva tuolla kaikkialta maailmasta tulevien matkalaisten joukossa.
Siinä kenkiä jalkoihin laitellessa kävi ilmi, että tytöllä oli suuria vaikeuksia akillesjänteen kanssa, eikä hän kyennyt jatkamaan sinä aamuna jalkaisin matkaa. Hospitalero tarjoutui kuljettamaan hänet autollaan seuraavaan etappipaikkaan ja poika lähti kävelemään.
Me olimme tyytyväisiä - suorastaan onnellisia - ei ollut toistaiseksi minkäänlaisia ongelmia jalkojen kanssa meillä kellään neljällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti