Tässäkö se nyt oli?

3.4. 2015  Lähestytään Santiagoa

Viimeinen yö ennen Santiagoa vietettiin O'Pedrouso'ssa suuressa, nykyaikaisessa Alberque Cruceiro'ssa. Kroppaan kasautunut väsymys laittoi meidätkin vihdoin alistumaan iltapäiväunille hampurilaisten/oluiden päälle. Ehkä tautitilanteella oli osansa periksi antamiseen.
Illan suussa saimme mieluisan muistutuksen siitä, että oli kiirastorstai. Läheiseltä kirkolta alkoi kuulua taukoamatonta kirkonkellojen soittoa. Kävelimme lähemmäs kuuntelemaan. Soitto oli sellaista, jota emme olleet koskaan aikaisemmin kuulleet. Kellot soittivat kuin jotain melodiaa. Emme kyllä tunnistaneet, mutta kaunista se oli. Ihmisiä oli kerääntynyt runsaasti kuuntelemaan. Soittoa kesti vähintäänkin yli tunnin. Soiton jälkeen iäkäs soittaja sai mahtavat aplodit ja yleisö poistui. Hiukan jäimme ihmettelemään sitä, ettei soittoa seurannut minkäänlaista messua.

Viimeiselle kävelypäivälle jäi matkaa noin 20 kilometriä. Alkumatka, vajaa 10 kilometriä, oli vielä mukavaa, kumpuilevaa maastoa. Tultiin lentokentän laidalle. Silloin matkanteko alkoi tuntua tylsälle.
Kengät painoivat "tonnin", hikinen paita hankasi kainaloista, reppuunkin oli joku varmaan laittanut kiviä. Siltä ainakin tuntui. Huumorikaan ei enää kohottanut tunnelmaa.
Oikeasti minun oli pakko vielä kerran kiristää rinkan olkahihnoja - nyt jo ainakin viidennen kerran sen tuuman verran.
Pian lentokentän jälkeen alkoi yhä tylsempi esikaupunkialue. Tuntui, että kuumia, kapeita jalkakäytäviä oli loputtomiin.

Uskallan väittää, että kuvassa näkyvä kadunpätkä on ehkä kuvatuin paikka koko Camino de Santiagolla. Siinä on hetki, jota vaeltaja on kiihkeästi ja kiltisti odottanut koko pitkän vaelluksensa ajan. Katedraalin torni näkyy ensimmäisen kerran.

Meille tuo hetki koitti pitkäperjantaina 3.huhtikuuta  vuonna 2015. Tasan kello 12.00

Tuosta hetkestä kesti vielä lähes tunnin, ennen kuin olimme katedraalilla. Jotenkin olimme niin loppu, ettemme jaksaneet kunnolla sillä hetkellä edes iloita perille pääsystä.

Tässäkö se nyt oli? Puoli huolimattomasti vain vilkaisimme toisiamme. Ehkä sentään kiitimme reissusta.

Perillä Santiagossa

Täytyy sanoa, että Santiagon vanhan kaupungin keskusta katedraalin ympärillä on lievästi sanoen sekava ensi kertaa sinne tulevalle. Pieniä kujia sinne tänne. Ja kaikki tupaten täynnä ihmisiä. Ainakin pitkäperjantaina. Vaikka meillä oli jonkinlainen kartta kädessämme, emme itse löytäneet kujaa, jonka varrella majapaikkamme sijaitsi. Olimme saaneet huoneet Pension Santa Christina'sta. Edellispäivänä oli tien varressa ollut nainen markkinoimassa paikkaa ja tartuimme tarjoukseen. Pension on vain 150 metrin päässä katedraalista, pienellä kujalla - kunhan vain tuon kujan löytää.

Muutaman kerran piti kysyä paikallisilta neuvoa, mutta kyllähän se lopulta löytyi.

Siisti, kolme kerroksinen, vanha rakennus, perus 2hengen huoneet, yhteisillä toileteilla. Huoneissa oli sentään toimivat sähköpatterit.

Itse olin juuri ollut pesemässä pyykkejäni pihan puolen toiletilla ja ripustin niitä seinustalla kulkevalle narulle, kun ulkoa alkoi kuulua outoa jumputusta. Ääni tuntui kovenevan koko ajan. Pian kuului myös rumpujen pärinää ja torvien törähdyksiä. Ääntä ihmetellen menin takaisin huoneeseemme, joka oli kadun puolella. Siellä äänet kuuluivat yhä kovemmin. Avasimme ikkunan ja siellä se oli.

Ikkunamme alla lähestyi kulkue. Arvasimme heti, että kyseessä oli Kristuksen kärsimystie kulkue.

Oli täysin ihmeellinen sattuma, että pääsimme tuon kulkueen näkemään - aitiopaikalta. Täytyy sanoa saman tien, että yhtä sattumaa oli se, että olimme saapuneet perille juuri pitkäperjantaina. Se ei ollut mitenkään etukäteen suunniteltua.

Kulkueessa kulki ensin soittokunta. Perässä seurasi erilaisia telineillä kannettavia pyhiä patsaita, kuvia ja jalkaisin Kristuksen seuraajia. Telineillä patsaita kantavat kantajat kulkivat pääasiassa paljain jaloin ja takoivat raskailla sauvoilla tahtia katukiveykseen. Joukon loppupuolella tuli kuvan Jeesus kantaen suurta, painavaa ristiä, kävellen paljain jaloin ja raahaten mielettömän painavaa kettinkiä jaloissaan.

Kulkue oli vaikuttava. Sen pituus, sen komeus, sen tunnelman aitous. Olimme tienneet, että tuollaisia kulkueita Espanjassa on, mutta emme osanneet kuvitellakaan, miten huikean suuria ne ovat.

Meidänkin tunnelmamme koheni huomattavasti. Pääsimme ikään kuin sisälle pääsiäisen tapahtumiin. Olimme mukana tapahtumissa. Vaikuttavampaa saapumista perille Santiagoon oman pitkän pyhiinvaelluksen päätteeksi ei voisi kuvitellakaan.

Ei ollut myötätuuli loppunut meiltä vieläkään.

Hartain mielin valmistauduimme osallistumaan illan messuun pääsiäisen juhla-asuun sisustetussa katedraalissa. Katedraali tuli tupaten täyteen. Olimme siellä jo tuntia ennen messun alkamista ja saimme vain seisomapaikat aivan perältä.

Pääsiäisen vietto toi messuun tietenkin runsaasti paikallista väkeä pyhiinvaeltajien lisäksi.

Ilmeisesti messu poikkesi tavallisen perjantaimessun kaavasta, koska suunnattoman suurta suitsutusastiaa Botafumeiro'akaan ei keinutettu.

Messun jälkeen istuskelimme pitkän aikaa katedraalin ulkopuolella kukkapenkin kivireunuksella. Katselimme ohikulkevia, enemmän tai vähemmän uupuneen, mutta onnellisen  näköisiä vaeltajia.

Mietimme heidän tunteitaan juuri tuolla hetkellä, samalla kun omat tuntemuksemme nousivat kirjaimellisesti taivaisiin.

Oli aika jännää, miten kiitollisuus siitä, että olimme selvinneet rankasta kokemuksestamme kutakuinkin ehjin nahoin nousi korkeuksiin juuri tuossa ulkona istuessamme. Sisällä tupaten täydessä katedraalissa sitä tunnetta ei tuntunut löytyvän. Siinä ulkona tähtitaivaan alla se löytyi.

Vasta nyt aloimme tajuta, että mitä olimmekaan tehneet. Olimme kerran elämässämme halunneet suorittaa tuon legendaarisen matkan itseemme. Kilvoittelemalla voimia säästämättä läpi Pohjoisen Espanjan kaivoimme sisältämme ulos niin paljon siellä tahtomatta taakkana kantamiamme asioita. Olimme suorittaneet oman kärsimysnäytelmämme.

Hartaissa tunnelmissa nautimme hyvän illallisen. Olimme juuri lopettamassa illallista siinä katedraalin kulmilla, kun taas alkoi kadulta kuulua samaa jumputusta kuin päivälläkin. Kadulle tultuamme näimme toisen kulkueen lähestyvän. Kulkue oli saman tapainen, mutta siinä kannettiin toisenlaista esineistöä. Pääkohteena oli Kristuksen arkku, jonka jäljessä kulkivat surevat naiset. Kulkue meni katedraalin sisälle, tullen taas ulos toiselta ovelta. Katujen varsilla oli tuhatmäärin ihmisiä seuraamassa kulkuetta.

Suunnaton tyytyväisyys valtasi mielen. Olimme saaneet Caminolta paljon enemmän kuin olimme ikinä osanneet odottaa. Tuohon tunteeseen oli hyvä nukahtaa.

Me näimme sen

Näimme kotkien lentelevän

kirkon tornia hipoen

aivan yllämme

korkealla vuorella

kahdeksan uljasta lintua.

Näimme kirsikoiden kukkien

ympärillä kuhisevan

kimalaisten parvien.

Näimme haikaran pesässään

suuressa risukasassaan,

sähköpylvään päällä.

Kaiken sen näimme,

luonnon kauneuden

vuorten jylhyyden

laaksojen vehreyden

ihmisten iloisuuden ja

ystävällisyyden.

Näimme pienten polkujen,

kivisten, savisten,

kiertelevän pitkin vuorenrinteitä

läpi pienten kylien

vierestä jylhäiden kirkkojen.

Polkuja, joita tuhannet ihmiset

kulkevat omissa mietteissään

kohti vuoria

kohti laaksoja

kohti Santiago de Compostelaa

Tähtien tietä.

Kaiken sen näimme

kaiken sen tunsimme

kaiken sen painoimme syvälle sydämiimme.

                           

                                                      -   Arja -