Mitäs nyt tapahtui?

10.3. 2015  7.vaelluspäivä

Logrono on iso kaupunki, lähes yhtä suuri kuin Pamplona. La Riojan autonominen alue on yksi Espanjan tunnetuimpia viinialueita. Sen alueen pääkaupunki Logrono on.
Espanjassa on lähes jokaisessa kaupungissa Caminon ystävien yhdistys, Federacion Espanola de Amigos del Camino de Santiago. Sen järjestön " pääkonttori" sijaitsee Logronossa.

Kello kymmenen maissa, sunnuntaiaamuna, seisoskeltiin kaupungin keskusaukion laidalla katsellen mihin kahvilaan mentäisiin kahville. Vierelle tuli kaupungin puhtaanapitolaitoksen miehiä vesiauton kanssa pesemään katuja. Huomasivat, mitä meillä oli mielessä ja yksi tuli sanomaan, että ei noihin kannata mennä. Ne on kalliita paikkoja. Osoitti pienemmälle kadulle ja sanoi. Tuolla tuo punainen mainos ( coca cola), siellä on hyvä baari, ja paljon halvempi.
Gracias, kiitos.
Sinne me suunnattiin ja oltiin tyytyväisiä.
Kaupungista ulos johti hyvä asfaltoitu pyörä/ jalankulkutie. Yllättäen tie oli aivan tupaten täynnä kävelijöitä ja jokunen pyöräilijäkin joukossa. Tietä riitti usean kilometrin matkan. Vähän ihmeteltiin, että mitä siellä oli tapahtumassa. Yhdessä tienhaarassa oli TVE, Espanjan television kuvausryhmä kuvaamassa. Mekin päästiin kuvaan mukaan.

Muutaman kilometrin jälkeen tultiin Pantano de la Grajera tekojärvelle. Sen ympäristössä on laaja ulkoilualue. Alue oli täynnä vapaapäivää viettäviä kaupunkilaisia. Varmaan tuhansia. Sinne joukkoon mekin asetuimme evästauolle, kun löysimme tyhjän penkin - tosin ihan roskiksen vierestä.
Vieressä oli paikallisia - perhe vanhuksineen ja lapsineen. Rohkenin mennä kysymään porukan nuorelta herralta, että mikä Fiesta nyt oli käynnissä. Kaveri totesi vaan, ettei mikään Fiesta. On vain ensimmäinen kunnon kevätpäivä, ja vapaapäivä. Sitä on tultu viettämään yhdessä ulkoilemalla. Olikin todella lämmin päivä. Oli ollut aivan aamusta asti, toisin kuin aikaisempina aamuina.
 Puistossa oli useampia tulisijoja, joissa ihmiset grillasivat kuka mitäkin.
Hetken kuluttua se tienvarressa kuvaamassa ollut TV-ryhmä tuli luoksemme, kysyi saako haastatella. Hiukan tuntui  hienolta osata vastata espanjaksi, si, si, porque no. Miksikäs ei. Tv-kamera surisemaan, mutta haastattelu käytiin kyllä englannin kielellä. Kerroimme mistä olemme tulleet, miten Caminomme on sujunut ja sen sellaista.

Pyhiinvaeltajan passi (credencial) on sellainen asiakirja, johon täytyy kerätä leimoja (selloja) kultakin päivältä. Yksi päivässä riittää, kunnes viimeiseltä sadalta kilometriltä pitää olla kaksi leimaa päivässä. Sillä todistetaan, että reitti on kuljettu jalkaisin - tai vaihtoehtoisesti pyörällä - tai jopa hevosella, niin kuin entisaikoina usein oli tapana.

Passi toimii myös eräänlaisena "pääsylippuna" alberqueihin. Se todistaa, että olet oikea pyhiinvaeltaja, sillä virallisiin alberqueihin ei muilla ole pääsyä. Leimoja Espanjassa saa melkein mistä vaan. Kahviloista, tietysti majapaikoista, julkisista rakennuksista ja kirkoista. Useimmiten leiman lyö joku paikan omistaja/työntekijä. Mutta joskus on paikkoja, joissa leimausvälineet ovat itsepalveluna.

Najerassa, kahvilassa leimasimme itse.

Kuudentena yönä majoituttiin Azofrassa. Kunnallinen alberque oli vaatimaton. Vieressä oli isompi, ilmeisesti vanha koulurakennus, mutta se oli talvikaudella kiinni.

Opaste neuvoi 50metriä eteen päin, missä oli peltihalli. Se näytti tyypilliselle autokorjaamolle ulkoa päin. Ovi oli raollaan, kakkosnelosen pätkä oven välissä. Sisällä "olohuone/keittiö"- tilan pöydällä oli lappu jossa oli hospitaleron puhelinnumero. Soitin siihen, ja saimme luvan ilomielin jäädä yöksi. Hospitelero lupasi tulla klo 19.00 käymään hoitamaan maksut ja kirjautumiset.
Kävimme taloksi. Haimme keskustan kaupasta ruokatarvikkeet ja keittiössä loihdimme hienon pasta-aterian.
Ilta tuli. Hospitaleroa ei kuulunut. Muutama muukin asukas oli jo tullut.
Siinä odotellessa huomasin seinällä paperin, jossa oli lueteltuna kaikki reitin varrella talviaikana varmasti avoinna olevat alberquet. Vihdoin meilläkin olisi tuo tieto. Piti vain käyttää odotusaika hyödyllisesti. Eli tein opaskirjaamme merkinnät noista paikoista koko loppumatkalle. Aikaa siihen meni puolitoista tuntia. Ja juuri kun lopetin, niin hospitalera - siis nainen - tuli. No, eipä mennyt odotusaika todellakaan hukkaan. Listasta oli paljon hyötyä loppumatkalla.

Aamuyöllä, noin viiden aikaan, kuului hirveä kolaus ja karmea huuto.
Mitä nyt tapahtui? Me heräsimme kaikki. Aloimme hissukseen pakkailla. Viereisestä huoneesta kuului naisen itkua.
Kohta kaksi naista koputti oveemme ja tuli kysymään olisiko meillä jotain särkylääkettä. Hollantilainen nuorehko, aika pitkä nainen oli lyönyt päänsä kerrossängyn reunaan. Otsassa oli ammottava haava. Ja kun huoneiden seinät olivat vain peltilevyä niin kopsaus oli kuulunut meillekin niin voimakkaana.
Helenalta löytyi lääkettä. Saatiin tilanne rauhoitettua.

Aamu oli jälleen viileä, kun laittauduimme ulos peltihallista. Nousevan päivän kajastus sekoittui katuvaloihin. Pieni pakkanen puri sormenpäitä kun lähdimme usvaiselle taipaleelle. Vaatimattomasta yösijasta huolimatta mieliala oli korkealla. On tämä vaan hienoa, toistimme toisillemme siinä ottaessamme aamun ensiaskeleita.

Kauan ei tarvinnut kävellä ennen kuin sai riisua merinovillat pois, vaikka mentiin koko ajan ylöspäin.

Ciruenan liepeillä näimme konkreettisen esimerkin muutaman vuoden takaisesta Espanjan hullujen vuosien rakentamisesta. Oli tehty Golf-kenttä pienen pienen kylän liepeille ja oheen rakennettu kymmenittäin hulppeita rivitaloasuntoja - jotka kaikki olivat tyhjillään.

Iltapäivän tunteina päästiin perille Granoníin. Pääkadun varrelta löytyi La Casa de Las Sonrisas, yksityinen alberque. Meidät otti vastaan ruudulliseen haalariasuun pukeutunut parrakas mies. Kaulassaan tuo "tilkkutäkkimies"kantoi suurta ristiä.                                                Talo oli vaatimaton, kaksikerroksinen, asumistilat yläkerrassa ja alakerrassa ruokailu/olohuone, jossa oli kookas takka.

Omistaja/hospitalero sanoi laittavansa illallisen klo 20.00 ja aamupalan 6.30. Ja tästä kaikesta hinta on donativo, eli maksetaan mitä jaksetaan.

Illan mittaan tuo boheemi "hippi" sytytteli tulet takkaan, siinä samalla piippua pössytellen, eikä tainnut piipputupakka ihan tavallista olla - tuoksusta päätellen. Mutta ihan kelpo illallisen hän pöytään kattoi.

Verraton kokemus tuokin majapaikka oli. Setelirahaa laitetiin aamulla lippaaseen ja lähdettiin tyytyväisinä kohti uusia seikkailuja.