23.3. 2015 Uudenlaisiin maisemiin
Kauan ei tarvinnut lampaita laskeskella ennen kuin nukkumatti voitti raskaan illallisen jälkeen. Herätystä emme toki olleet tilanneet, mutta espanjalainen "herätysautomaatti" toimi.
Naapurin kukko kiekui kello 5.00.
Hostellin väelle oli aikojen kuluessa muodostunut hauska tapa. Suuren ravintolasalin seinillä ja kattopalkeissa oli satoja, jollei tuhansia valokuvia talossa vierailleista asiakkaista. Juuri ennen lähtöämme emäntämme hihkaisi;
Otetaanko kuva?
Kuva otettiin ja niin jäi meistäkin muisto sinne seinälle tuhansien muiden peregrinojen joukkoon.
Tuona päivänä meseta jäi taakse. Kymmenisen kilometriä mentiin vielä suht' tasaista Hospital de Orbigo'on saakka. Kylään saavuttiin upeaa roomalaisajan siltaa pitkin. Silta on yksi pisimmistä säilyneistä roomalaisten rakentamista Espanjassa. Re-conquista taistelujen aikana 1100-luvulla silta oli useiden yhteenottojen näyttämönä ja oli pahasti vaurioitunut. Varhaisin taistelu, joka sillalla on käyty, on vuodelta 452. Tiedetään, että 1400- luvulla sillalla ryhdyttiin pitämään turnajaisia, josta muodostui suuri kansanjuhla kaikkien espanjalaisten härkäjuoksujen ja muiden Fiestojen sekaan.
Sillan nykyinen rakenne on 1300- luvulta.
Sillan päässä on heti kylän kirkko. Koska oli sunnuntai ja messu juuri kesken menimme mekin sisälle. Oli sopiva hetki muistaa taas poisnukkuneita omaisiamme sytyttämällä kynttilät sekä antaa pieni ropomme kolehtiin paikallisten seurakuntalaisten auttamiseksi.
Päivän nousuvoittoisen etapin päätteeksi saavuimme San Justo de la Vega nimiseen kylään. Kylä on kai jonkinlainen Astorga'n esikaupunki. Matkaa Astorgaan on vain 4 kilometriä.
Pääkadun vasemmalla puolella, aivan vastapäätä kunnallista alberque'a, on Hostal Juli. Alberque vaikutti aika rähjäiseltä, joten katse kääntyi kadun toiselle puolelle.
Valintaamme vaikutti paljon se, että olimme juuri edellisessä kahvipaikassa tavanneet vaeltajia, jotka olivat yöpyneet Leon'in luostarin alberquessa. Ja kuinka ollakaan, kaikki raapivat punaisia näppylöitä, kirpunpuremia. Selvää on ,että " repullinen" noita pieniä kanssaeläjiä kulkeutuu aina muutamaan seuraavaan alberqueen, ennen kuin myrkytykset poistavat ongelman.
Me siis astuimme sisään Hostalin ravintolaan, jossa vastaanotto oli. Suuressa ravintolasalissa oli korvia huumaava meteli. Ainakin kymmenessä pöydässä lyötiin korttia ihan tosissaan. Oli pakko siirtyä ravintoloitsijan kanssa sivummalle hoitamaan majoittumismuodollisuudet. Huone löytyi ja illaksi tilasimme menu'n.
Espanjassa korttipeli näyttää olevan uskomattoman suuri vanhempien ukkojen ajanviete. Sunnuntai-iltapäivänä kokoonnutaan kylän baariin ja asetutaan pöytien ääreen, neljä pelaajaa kuhunkin. Jokaisella pelaajalla on vasemman käden ulottuvilla joko pieni pöytä tai jakkara, jolla hän pitää drinkkilasiaan. Aika-ajoin baarimikko käy täyttämässä laseja pelaajien lainkaan tilaamatta. He vain pelaavat ja epämääräinen rinki "takapiruja" seuraa tarkkana, ettei vilppiä ainakaan pääse tapahtumaan. Pelejä on useita - kullakin maakunnalla on omat kansallispelinsä - mutta yleisin lienee meilläkin tunnettu ns. Viimeinen Tikki. Sellaiselta pelitapa useimmiten näytti. Rahaakin pöytään lyödään. Enimmäkseen kuitenkin euron kolikkoa pienempiä. Mutta kun voiton hetki koittaa - tai tappion, on mekkala sen suurempi mitä suuremmaksi potti on päässyt nousemaan. Sadattelu ja huuto voi olla hirmuinen. Ja aikuiset miehet ovat ihan tosissaan.
Astorga on pienehkö kaupunki pienellä kukkulalla. Keskustaan piti kiivetä hengästyttävä määrä kivisiä katuja ja portaita. Siellä avautui upea, tiivis vanhojen rakennusten rykelmä. On useita museoita, kirkkoja ja jokunen hallintorakennuskin - toinen toistaan upeampia. Ylös keskustaan päästyämme ensimmäisenä vasemmalla sijaitsevasta rakennuksesta purkautui juuri ulos jono reppuselkäisiä taipaleelle lähtijöitä. Rakennus on kaupungin suurin alberque. Kirkollinen sellainen. Siinä on 162 paikkaa pyhiinvaeltajille. Lisäksi kaupungissa on lukuisia suuria alberqueita, sillä
Astorga'lla on aina ollut hyvin suuri rooli pyhiinvaellusreittien yhtymäkohtana. Siellä yhtyy useampi reitti ranskalaiseen reittiin. Tärkeimpänä etelästä tuleva Via de la Plata.
Heti Astorgan jälkeen reitin luonne muuttui oleellisesti. Koko ajan noustiin ylöspäin. Loivaa, pitkää, puuduttavaa ylämäkeä. Maisema oli suhteellisen karua. Pääasiassa mentiin asfalttitien vartta. Loppupäivästä oltiin poissa tien varresta, aika vaikeakulkuisessa, matalassa pusikossa. Päivän kuluessa oli noustu 900 metristä 1100 metriin. Kahdenkymmenen kilometrin matkalla.
Majoituttiin Rabanal del Camino pienessä kivikylässä, korkealla, Hostal Cruz de Ferro nimiseen yksityiseen majataloon.
Päivän nousu-urakka oli vienyt mehut niin tehokkaasti, että ensi töiksi piti etsiä baari, jossa saisi korjattua nestetasapainoa.
No, toki sellainen löytyi. Kulman takaa.
Astuimme sisään, tilasimme oluet. Ravintoloitsija/omistaja leikkasi kyytipojaksi maittavat siivut tiskillä olleesta possun potkasta.
Siirryimme pöydän ääreen, jossa oli vihreä liina ja korttipakka.
Ei, ei siihen pöytään, ärähti omistaja. Arvasimme heti mistä oli kysymys ja ennen kuin olutlasit oli tyhjennetty. alkoi pöydän ääreen kokoontua kylän ukkoja korttipakan ympärille.
Majapaikan illallinen oli runsas. Pääruokana oli jokaiselle puolikas grillattua kanaa kaikkine lisukkeineen. Talon viini tarjoiltiin kauniista karahvista, eikä se loppunut kesken.
Illallisen jälkeen kiiruhdimme Arjan kanssa läheiseen kirkkoon, jossa oli alkamassa iltamessu.
Kylän Santa Maria kirkko on rakennettu 1200-luvulla Temppeliherrain toimesta. Kirkon vierellä on edelleen suuri rakennus, joka alkujaan on ollut noiden ritarien asumus silloin, kun he suurin joukoin olivat täällä suojelemassa pyhiinvaeltajia, jotka lähtivät yksinäiselle, vaaralliselle taipaleelle yli Monte Irago vuoriston.
Nykyisin rakennuksessa asuu Benediktiiniläis munkkeja, jotka myös toimittavat iltamessun joka ilta kello 19.00.
Kirkko on karuudessaan viehättävä. Tänä päivänäkin se on lähes alkuperäisessä kunnossa. Alttaripäädystä ovat rappaukset aikojen kuluessa tipahdelleet, mutta tunnelma on säilynyt. Tunnelmaa messuun luo myös munkkien käyttämä gregoriaaninen kaava. Siinä messu suoritetaan latinan kielellä, omalla monotonisella, mutta kuitenkin kauniilla nuotilla.
Messun päätyttyä munkit kehottivat pyhiinvaeltajia saapumaan alttarin eteen, toimittivat siunauksen sekä toivottivat onnellista vaellusta Pyhän Jaakobin katedraalille.
Meitä vaeltajia oli kymmenkunta. Messun jälkeen kirkon pihalla munkit jäivät vielä juttelemaan kanssamme kuulumisia itse kunkin kotimaasta, kirkollisesta elämästä sekä motiiveista lähteä tänne kaukaiseen maahan pyhiinvaellukselle.
Tapahtumasta jäi hyvä mieli. Tuntui turvalliselta jatkaa huomenna matkaa. Samanlainen tunne valtasi mielen, kuin joskus menneisyydessäni, että jokin näkymätön pitää minua kädestä kiinni kulkiessani. Kaiken huipuksi, päästyämme huoneellemme, huomasimme ikkunasta että ulkona alkoi aivan sakeana sataa lunta. Valkoinen viitta peitti maiseman kuin muistutukseksi kaukaisesta kotimaasta. Kotimaan talvesta, josta olimme juuri äsken munkeille kertoneet.
Heti Astorgan jälkeen reitin luonne muuttui oleellisesti. Koko ajan noustiin ylöspäin. Loivaa, pitkää, puuduttavaa ylämäkeä. Maisema oli suhteellisen karua. Pääasiassa mentiin asfalttitien vartta. Loppupäivästä oltiin poissa tien varresta, aika vaikeakulkuisessa, matalassa pusikossa. Päivän kuluessa oli noustu 900 metristä 1100 metriin. Kahdenkymmenen kilometrin matkalla.
Majoituttiin Rabanal del Camino pienessä kivikylässä, korkealla, Hostal Cruz de Ferro nimiseen yksityiseen majataloon.
Päivän nousu-urakka oli vienyt mehut niin tehokkaasti, että ensi töiksi piti etsiä baari, jossa saisi korjattua nestetasapainoa.
No, toki sellainen löytyi. Kulman takaa.
Astuimme sisään, tilasimme oluet. Ravintoloitsija/omistaja leikkasi kyytipojaksi maittavat siivut tiskillä olleesta possun potkasta.
Siirryimme pöydän ääreen, jossa oli vihreä liina ja korttipakka.
Ei, ei siihen pöytään, ärähti omistaja. Arvasimme heti mistä oli kysymys ja ennen kuin olutlasit oli tyhjennetty. alkoi pöydän ääreen kokoontua kylän ukkoja korttipakan ympärille.
Majapaikan illallinen oli runsas. Pääruokana oli jokaiselle puolikas grillattua kanaa kaikkine lisukkeineen. Talon viini tarjoiltiin kauniista karahvista, eikä se loppunut kesken.
Illallisen jälkeen kiiruhdimme Arjan kanssa läheiseen kirkkoon, jossa oli alkamassa iltamessu.
Nykyisin rakennuksessa asuu Benediktiiniläis munkkeja, jotka myös toimittavat iltamessun joka ilta kello 19.00.
Kirkko on karuudessaan viehättävä. Tänä päivänäkin se on lähes alkuperäisessä kunnossa. Alttaripäädystä ovat rappaukset aikojen kuluessa tipahdelleet, mutta tunnelma on säilynyt. Tunnelmaa messuun luo myös munkkien käyttämä gregoriaaninen kaava. Siinä messu suoritetaan latinan kielellä, omalla monotonisella, mutta kuitenkin kauniilla nuotilla.
Messun päätyttyä munkit kehottivat pyhiinvaeltajia saapumaan alttarin eteen, toimittivat siunauksen sekä toivottivat onnellista vaellusta Pyhän Jaakobin katedraalille.
Meitä vaeltajia oli kymmenkunta. Messun jälkeen kirkon pihalla munkit jäivät vielä juttelemaan kanssamme kuulumisia itse kunkin kotimaasta, kirkollisesta elämästä sekä motiiveista lähteä tänne kaukaiseen maahan pyhiinvaellukselle.
Tapahtumasta jäi hyvä mieli. Tuntui turvalliselta jatkaa huomenna matkaa. Samanlainen tunne valtasi mielen, kuin joskus menneisyydessäni, että jokin näkymätön pitää minua kädestä kiinni kulkiessani. Kaiken huipuksi, päästyämme huoneellemme, huomasimme ikkunasta että ulkona alkoi aivan sakeana sataa lunta. Valkoinen viitta peitti maiseman kuin muistutukseksi kaukaisesta kotimaasta. Kotimaan talvesta, josta olimme juuri äsken munkeille kertoneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti