16.3. 2015 Vähän luksusta
Pidettiin vapaapäivä. Käveltiin ainoastaan 11 kilometriä. On se vapaapäivä sekin tuollaisten yli kahden kymmenen kilometrin urakointien jälkeen.
Aamu oli kylmä. Pakkasta oli -4 astetta, kun seitsemän maissa lähdettiin taipaleelle. Heti alkuun oli viimeiset unisuuden rippeet karistava nousu - 100 metriä kilometrin matkalla, eli 10%. Ja perään alamäki 12% pudotuksella.
Hikihän siinä tuli.
Meseta jatkui kuin meren aava, tie kiemurteli ikään kuin jonkinlainen railo jäällä.
Itero de La Vega' an oli vain 11 kilometriä. Päätimme yöpyä siellä yksityisessä Hogas alberquessa.
Ennen muita toimenpiteitä saimme täydennystä vieressä olevasta kaupasta, joka oli saman omistajan. Ei ollut varsinaisesti auki, koska oli sunnuntai, mutta asukkaille, si, si...
Talo oli ollut lämmittämättä ja sisällä oli viileää. Isäntä kutsui minut privaattipuolelle ja näytti miten lämmitys toimii. Alberquen olohuoneen alle oli rakennettu suuri tulisija, jonne isäntä laittoi tulen. Totesi vaan, että jos illemmalla tulee vilu niin käy vaan laittamassa lisää puita. Sellaisia metrin mittaisia halkoja oli peremmällä.
Lämmitystä odotellessa poikkesimme läheiseen baariin. Siellä pyysimme baarimestaria laittamaan meille kuumat rommit - tummaa rommia. Pappa kaatoi ja kaatoi ja kaatoi, lasit aivan täyteen. Viereen toiset lasit kuumaa vettä. Dineroita pyysi neljä - siis neljä euroa - yhteensä. Uskomatonta.
Jo lähti viluinen olo tiehensä, kun nuo lasilliset kipattiin.
Seuraavana aamuna oli vielä kylmempää. mittari näytti -7 astetta. Siinä oli jo kaikki mukana olevat asusteet tarpeen. Oikeata kerrospukeutumista. Onneksi pakkanen hellitti nopeasti heti kun aurinko nousi ja iltapäivällä oli taas shortsikeli.
Lepopäivän jälkeen olimme päättäneet kävellä tänään Carrion de Los Condes'iin. Edessä oli 35 kilometriä. Monen pysähdyksen taktiikalla päivä hujahti rattoisasti. Tuli taas kerran juteltua syntyjä syviä oikein huolella. Matti ja minä, omia tarinoitamme työajoiltamme, elämästä eläkkeellä, tuli siinä käytyä läpi aika perusteellisesti kotimaan politiikkakin. Helena ja Arja varmaan kävivät elämänsä läpi rivi riviltä. En tiedä, eivät meille pojille kertoneet. Emme me niin paljon toistemme elämästä etukäteen tienneet, vaikka useita vuosia tuttuja olimmekin olleet.
Carrion de Los Condes on keskisuuri kaupunki laajan maatalousympäristön keskellä. Aikojen kuluessa sekin on kuitenkin syntynyt Camino de Santiago reitin varteen palvelemaan pyhiinvaeltajien tarpeita. Tiettävästi vilkkaimpana aikana 1100-1200 luvuilla kaupungissa on ollut pelkästään sairaaloita 14 kappaletta. Edelleen kaupungissa on kaksi suurta luostaria, jotka nekin ovat palvellet vaeltajia, mutta nykyisin ovat keskittyneet opetustehtäviin. Molemmat kyllä majoittavat edelleen vaeltajia kirkollisina alberqueina. Eli majoituskapasiteettia kaupungista kyllä löytyy.
Jostain syystä meitä tänään houkutteli pitkän päivän päätteeksi enemmän yksityisyys, kuin asuminen suuressa joukossa. Näimme tien varrella mainoksen Casa Tia Paula- hostellista. Kaupunkiin tultuamme heitimme reppumme penkille keskusaukiolle. Arja ja Helena jäivät vahtiin ja me Matin kanssa lähdimme viitan opastamana etsimään Paula - tädin taloa. Kysyimme ensimmäisestä baarista ohjeita kun viitat loppuivat. No, kaikkihan Tia Paulan tiesivät.
Rio Carrion - joen toiselta puolelta talo löytyi. Oli suljettu, mutta ovessa numero johon soittaa. Soitin ja täti käski odottamaan 5 minuuttia. Hän tulee, ja tulikin Polo volkkarillaan. Näytti meille lukaalin.
Aivan luksusta.
Kaksi makuuhuonetta, olohuone, kaksi kylpyhuonetta, joista toisessa poreamme sekä täydellinen keittiö koneineen kaikkineen. Hinta yhteensä 90 euroa.
Otetaan tämä, todettiin Matin kanssa.
Täti otti meidät kyytiin ja ajettiin hakemaan tytöt ja reput keskustasta. Ja toi koko seurueen reppuineen pienellä Polo'lla talolle.
Oltiin tuolla ajelulla saatu vinkki hyvästä ruokakaupasta ja sinnehän me heti suunnistettiinkin. Ostettiin oikein juhla-ateriatarvikkeet smetanoineen ja muine herkkuineen. Pari pulloa kallista punaviiniä (0,89eur/pullo) sekä pullo Cava kuohujuomaa (1,25eur). Cavalla oli tarkoitus juhlistaa sitä, että 300 kilometriä oli tullut täyteen.
Asunnolla laitettiin heti pyykit pyykkikoneeseen, korkattiin Cava ja molemmat pariskunnat vuorollaan lillui porealtaassa. Tuntui ansaitulta, tuollainen ylellisyys. Onhan tuosta "pröystäilystä" oikea caminoelämä vähän loitolla, mutta täytyy muistaa, että me elämme nykyaikaa. Caminon voi jokainen vaeltaja kokea aivan niin kuin parhaaksi katsoo. Ei Caminon nykypäivänä tarvitse olla pelkkää kärsimystä, vaikka sellaisenkin näkemyksen omaavia tiellä kulkee.
Emme tunteneet omantunnon tuskia.
Kylpylähetkien jälkeen tytöt aloittivat illallisen valmistelun. Minä olin vielä kylpyhuoneessa parranajopuuhissa, kun....
Kuka sammutti valot?
Yht'äkkiä täysi pimeys. Vaahdot poskilla ryntäsin ulos kylpyhuoneesta, haparoin yöpöydältä otsalampun ja menin keittiöön. Muut siellä ihmettelivät, että mitä oli tapahtunut. Huomasin keittiön seinällä luukun, jonka takana arvasin olevan sulaketaulun. Kokeilin vipuja ja kas... valkeus tuli.
Pyykinpesukone, jää/pakastinkaappi, liesi. liesituuletin, mikroaaltouuni ja vielä televisio, kaikki yhtä aikaa päällä - oli vähän liikaa sulakkeille. Pienennettiin hiukan kulutusta, niin saatiin gourmet ateria valmiiksi.
Siinä aterioidessa tuli kyllä puheeksi espanjalainen sähkötekniikan taso noin yleensä. Jo lukuisat kerrat oltiin ihmetelty kaupunkien katujen varsilla, kuinka siellä saattaa kerrostaloissakin roikkua asuntoihin menevät sähköjohdot siinä ulkoseinustalla. Ei taitaisi suomalaiset rakennusohjesäännöt moista hyväksyä.
Mutta, mehän ollaan samaa EU:ta, eikö ollakin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti