Kuinka monta miljoonaa kiveä?

24.3. 2015  Rautaristille

Yöllä Arja näki unen. Unessa hän selvitti poisnukkuneen äitinsä papereita. Laittoi ne järjestykseen pöydälle, koska niihin piti lyödä leima. Sitten paperit mapitettiin ja laitettiin pois, ne oli loppuun käsitelty.
Todellisuudessa Arjalla oli ollut useiden kuukausien ajan suuri työ selvittää Kirsti- mummin jäämistöä. Mummi oli elänyt pula-ajan ja sota-ajan. Niiden henki oli, ettei mitään voinut heittää pois. Näitä kyllä vielä tarvitaan, sanoi hän usein. Kiusallinen tapa oli piilottaa tärkeämpiä ja vähemmän tärkeitä tavaroita. Muistisairauden takia ei hän sitten enää itsekään niitä löytänyt. Jäämistö pitikin tutkia erityisen tarkasti, kun ei voinut tietää mitä yllätyksiä mistäkin komerosta löytyi. Ja kyllä niitä löytyikin.
Ennen Caminolle lähtöämme tuo selvitystyö oli pääosin tehty. Sen puolesta oli hyvä lähteä.
Nyt piti selvittää henkinen jäämistö.
Sitä kai tuo uni tarkoitti.

Rabanal del Camino'sta on matkaa Rautaristille noin 7 kilometriä. Koko ajan ylämäkeä. Nousumetrejä tuolle välille tulee 300 metriä. Aika uuvuttava nousu siis.
Rankka kiipeäminen, raskas taakka selässä, valmistaa vaeltajaa sopivasti kohtaamaan tunnelman, joka ylhäällä aukeaa.
Näky saa mielen liikkumaan. Itse "monumentti"on oikeastaan aika vaatimaton. Pieni rautainen risti korkean, puisen tolpan päässä. Mutta se mahtava kasa kiviä sen juurella. Se on se juttu, joka ainakin meidän mielemme sai liikkumaan. Ei järkyttymään, vaan ajattelemaan niitä miljoonia pyhiinvaeltajia, jotka ennen meitä olivat siihen kasaan kivensä jättäneet.
Yli tuhat vuotta vanha tapa on, että vaeltaja kantaa kotoaan kiven joka symboloi taakkaa. Asiaa joka on painanut mieltä, asiaa, jonka haluaa selvittää, josta kenties haluaa päästä eroon.
Arjalla oli kivi, jonka he olivat aikoinaan äitinsä kanssa yhdessä rannalta löytäneet.
Onpa kaunis kivi, oli mummi sanonut.
Ja Arja oli laittanut vaivihkaa kiven talteen.
Nyt se kivi oli mukana. Ja sen Arja sijoitti pylvään juurelle. Kyynelten virta valui poskille.
Nyt se oli loppuun käsitelty. Hyväksytty. Mummin pois meno.
Pitkäksi aikaa jäimme seisomaan siihen pylvään juurelle. Olo oli jotenkin tyhjä. Muistelimme jälleen niitä kertomuksia, joita mummi oli kertonut omista "caminoistaan" sota-aikana. Silloin kun piti lähteä kokonaan pois omasta kodista. Toisella kerralla lopullisesti. Jalkaisin kohti tuntematonta, mukana vain se mitä hevosen rekeen tai kärryihin oli saatu mahtumaan. Lehmät seurasivat perässä. Yösijoja ei ollut. Metsä oli majapaikka, lehmät piti lypsää aamulla ennen matkan jatkamista. Useita satoja kilometrejä oli pakko kävellä. Ei ollut kysytty, että haluatko. Kaiken kukkuraksi jatkuvasti piti olla valmiina maastoutumaan ilmahyökkäyksien takia.
Mutta he selvisivät.
Ehjin nahoin koko perhe. Henkisiä vaurioita olemme voineet vain arvailla, me jälkipolvet. Tuskin olemme kyllin koskaan osanneet arvostaa tuota kilvoittelua.
Siinä muistellessamme, pieniltä tuntuivat meidän kilvoittelumme täällä Caminollamme noihin kokemuksiin rinnastettuna.
Vaikka oli sen nousu tänne ylös korkeuksiin aika haastavaa.

Upealta tuntui saada suorittaa tuo muistohetki näin vaikuttavassa paikassa. Ei siihen tarvittu mitään kullalla koristeltua temppeliä. Luonnon temppeli oli siinä, avarana. Kaikille avoinna.

Itsellänikin oli kivi. Omin mietteineni jätin sen sinne miljoonien kivien joukkoon.

Kuinka monta miljoonaa kiveä tuossa kasassa mahtaakaan olla? Kun ajattelee, että ensimmäisinä vuosisatoina kulkijoita on ollut miljoona vuodessa, joskus enemmänkin, niin on siinä kiviä. Jos nuo kaikki ihmisten murheet, vaikeudet ja menetykset koottaisiin yhteen kirjaan ei se kirja kyllä mihinkään kirjastoon mahtuisi.

Oman osuutensa tuohon luonnon temppelin tunnelmaan antoi ympäristö. Karu maisema korkealla vuorella, 1505 metriä korkealla. Lunta oli jonkin verran maassa. Pilvet roikkuivat matalalla, ei nyt ihan päätä hiponeet, mutta melkein.

Oli sellainen olo, että olimme lähellä heitä. Poisnukkuneita. Hän, joka meitä jokaisella elämämme askeleella ohjaa, oli myös lähellä.

Kivi jäi sinne. Sisäinen tunne oli huojentunut. Kaikki poisnukkuneet läheisemme olivat saaneet esirukouksemme.
Ikinä emme kuitenkaan heitä unohda. Kiitollisina tulemme muistamaan heitä tällä muistovaelluksellamme ja tulevilla vaelluksillamme, missä sitten ikinä kuljemmekin, niin kauan kuin meille päiviä suodaan.