Ollaanko me kuljettu jonkin anturin ohi?

20.3. 2015  17 päivää ja 391km vaellettu

Meseta'lla olo oli kuin merellä. Ei tosin keinuttanut, vaikka tuuli. Ja tuuli kovaa. Mutta kun katsoi horisonttiin niin huomasi kuinka pyöreän pallon päällä olimme.

Ylätasanko on keskimäärin 900 metriä merenpinnan yläpuolella, lähes koko Kastilian kattava alue. Loputtomalta tuntuva tie halkoo aluetta idästä länteen kohti Santiago De Compostelaa. On halkonut jo yli tuhat vuotta. Ja koko  tuon tuhannen vuoden ajan tiellä on ollut valtava merkitys niin sen varren asukkaille kuin sitä pitkin kulkeville.

Tuollaista loputonta tietä taivaltaessa tulee väkisinkin ajatelleeksi kaikkea sitä mitä tie on nähnyt, mitä kaikkea tiellä on tapahtunut.

Noin vuodesta 800 alkoi pyhiinvaeltaminen lisääntyä, kun tieto apostoli Jaakob'in hautaamisesta Santiagon katedraaliin levisi  ympäri Eurooppaa.

1000- luvun aikoihin tietä käyttivät roomaalaiset imperiumia rakentaessaan. Samoihin aikoihin oli käynnissä maurien, muslimien valloitusretki Espanjan mantereella. Sen eteneminen oli tyrehtynyt juuri tämän reitin korkeuksille. Kastilialaiset  kristityt pistivät kiivaasti vastaan ja siinä taistelussa El Cid joukkoineen oli ratkaisevassa asemassa.

Vuonna 1119 perustettiin Jerusalemissa Temppeliherrain Ritarikunta, tehtävänään suojella pyhiinvaeltajia matkalla Pyhään maahan. Nopeasti Ritarikunta laajeni myös Espanjan pyhiinvaellusreiteille. Erääksi Ritarikunnan tukikohdaksi perustettiin Mesetallekin  tukikohta, joka sai nimekseen Terradillos de Los Templarios. Kylä toimii nytkin yhtenä "keitaana" vaeltajille, ja siellä on nähtävillä useita Ritarikuntaan viittaavia pieniä yksityiskohtia. Ritarikunnan jäsenet olivat eräänlaisia munkkeja, jotka eivät kuitenkaan asuneet luostarissa, vaan muuten elivät hyvin vaatimatonta ja kurinalaista elämää. Olisikohan tuosta tullut suomenkieleen sana ritarillisuus. En tiedä, mutta voi olla. Sitä paitsi, on tuo yhteisö olemassa yhä tänä päivänä, Suomessakin.

Meille ritarien kylä oli tylympi. Olimme kävelleet jo 30 kilometriä ja saavuimme alberque Los Templarios'ille todetaksemme, että paikka oli täynnä. Kylässä ei muita paikkoja ollut avoinna, joten oli pakko jatkaa vielä 3km Moratinos'iin. Ne oli pitkiä kilometrejä. Useasti olimme aikaisemminkin kokeneet tunteen, että tuossahan se kylä on ihan lähellä. Kävellään tovi ja katsotaan, ei hemmetti, se kylähän vaan loittonee.

Joskus sitten taas kävi niin, että oli kävelty tunteja kohti taivaanrantaa,  niin  kylä tupsahti eteen kuin tyhjästä. Useamman kerran kylään tullessamme alkoivat kirkonkellot soittaa. Mistä ihmeestä ne tiesivät, että olemme tulossa. Olin lukenut, että tuollainen käytäntö on joskus ollut, että kun nähdään vaeltajia tulevan niin soitetaan kelloa. Mutta se oli silloin kun kylässä oli ihmisiä. Oli elämää, toisin kuin nykyään. Monesti kylän läpi saa  kulkea näkemättä ketään. Eli miten ne nyt voi soida, ne kellot. Ollaanko me kuljettu jonkin anturin ohi? Olisiko sellainen tekniikka jo hiipinyt tänne kyliin.

Espanjassakin on taloudellinen kehitys ollut viime vuosina niin heikkoa, että maaseutu on suuresti autioitunut. Nuoret ovat lähteneet kaupunkeihin opiskelujen ja työn perässä. Kyliin on jäänyt vain vanhuksia, jos niitäkään.

Kovia ne ovat työtä tekemään, jotka vielä vähänkin kykenevät. Ne, jotka eivät enää pysty, istuskelevat kotona radioita kuunnellen tai pieninä porukoina Plazoilla tai katuvierillä vilkkaasti päivänpolttavia juttuja papattaen. Mielellään he tarttuvat ohikulkijan tervehdyksiin, jos yhteistä kieltä löytyy. Muuten kulkija saa ystävällisen toivotuksen - Buen Camino.

Sahagun oli yllättävä poikkeus säännöstä. Kaupunki oli täynnä elämää. Oli hyvin pukeutuneita virkamiehiä, pankkiireja, useita ravintoloita henkilökuntineen. Santanderin seinästä mekin täydensimme käteisvarojamme.

Olimme juuri lähtemässä ulos kaupungista, ihmettelemässä Arco San Benito riemukaarta (1100-luvulta), kun viereemme tupsahti nuorehko nainen ja alkoi jutella. Kertoi olevansa nunna viereisestä Benediktiiniläis-luostarista. Ehdotti, että menisimme sisälle luostarin kappeliin ja sen yhteydessä olevaan museoon. Paikka ei ollut avoinna, mutta nunnalla oli avain.

Sisällä oli suuri joukko kookkaita pyhimysten patsaita, puusta taidokkaasti tehtyjä. Taideteokset ovat sellaisia joita ihmiset kantavat pääsiäisviikon kulkueissa. Pääsiäiseen ei ollut enää kuin pari viikkoa, joten luostariasukkaat olivat juuri kunnostaneet taideteoksia kulkueita varten.

Yksi Sahagunin kulkueen erikoisuuksista on Neitsyt Maria, joka on puettu pyhiinvaeltajan asuun. Nunna esitteli meille koneiston, jolla kannettaessa Marian kädet ja  jalat saadaan eläviksi, liikkumaan.

Rahaakaan nunna ei huolinut, valitteli vain, ettei hänellä ollut edes kahvia tarjota kulkijoille. Lämpimin tuntein lähdimme taivaltamaan eteen päin ja keskustelimme paikallisten ihmisten äärimmäisestä ystävällisyydestä, jolla täysin tuntemattomat kulkijat kaikkialta maailmasta otetaan vastaan.

Emme olleet laskeneet miten monesta maasta kotoisin olevia vaeltajia olimme jo kohdanneet, mutta monesta. Eniten toistaiseksi oli ehkä korealaisia. Kaukaisia maita olivat Brasilia ja Argentiina. Mutta eksoottisin toistaiseksi oli ehdottomasti pariskunta Zimbabwesta.

Kolmisen viikkoa ja melkein 400 kilometriä oli jo takana ja olimme koko ajan paremmin tottuneet caminoelämään. Aikaiseen heräämiseen, aamurutiineihin, ketään ei kertaakaan ollut tarvinnut odotella. Repussa tavarat löytyivät omilta paikoiltaan. Ehkä ei ihan aina.....

Mielikin alkoi pikku hiljaa asettua camino-moodiin. Siihen kuinka yksinkertaista elämä Caminolla oli. Kaikki se mitä tarvitset oli siinä repussa, ja siinäkin oli totisesti liikaa. Alkoi  vähitellen kyseenalaistaa kaikkea sitä mitä arkisessa elämässään itselleen haalii, suhtautua mammonaan kovin kriittisesti. Camino alkoi hiljalleen ottaa otteeseensa.

Mammutti- kokoinen rinkka (sininen kuvassa) oli alkanut ihmeellisesti painaa persuksen päälle. Arjankin reppu - molemmat mallia Lidl - hajoili tukirakenteistaan. Sen siitä saa kun ottaa kokemattomuuttaan aivan liikaa kannettavaa. Täytyy varmaan Leon'issa etsiä Decathlon-kauppa ja ostaa uudet reput.

Pikaisena ensiapuna katsoin viisaaksi lyhentää olkahihnoja tuuman verran. Tauon jälkeen heitin rinkan selkään ja ongelma oli poissa. No, ostetaan kuitenkin Arjalle uusi.

Liikkeelle päästyämme juttu jatkui kuitenkin varusteista.

Mitenkähän ne entisajan vaeltajat oikein rankoista vaelluksistaan selvisivät, sen ajan varusteilla.

Ei ollut Gore-Tex- kenkiä, ei tuollaisia toppauksin tuettuja rinkkoja, ei teknisiä sukkia, rintsikoita, merinovilloja, ei edes painettuja opaskirjoja, joilla suunnistaa.

Oli vain sarkavaatteet, remmisandaalit ja pitkä sauva, jonka koukussa vaeltajan "omaisuus" nahkaisessa pussukassa. Jos vaelluksella oli koko perhekunta, niin kuin usein oli, niin tavaroita oli kuljettamassa aasi, tai kenties hevonen.

Ihmisiä sairastui matkalla usein joukoittain. Siksi tarvittiin aivan uskomattomia määriä sairaaloita, sen aikaisilla olemattomilla lääkkeillä hoitamaan.

Ei kyllä kateeksi käynyt, ymmärrystä riitti. Oma vaellus tuntui luksukselta, kun vähänkin asettui tuon ajan ihmisten rooliin. Mitä tuosta, jos nyt reppu vähän persusta painaa.

Ei niillä entisajan ihmisillä ja majapaikoilla myöskään ollut mitään Raid'eja tai muita myrkkyjä, millä häätää syöpäläiset pois . Ei ollut hienoja Elekrolux'eja millä pestä majapaikan pyykit - eihän ollut edes sähköjäkään. On siinä ollut tekemistä "puhtaanapidolla", kun kirput purivat nukkujia ja luteet sekä torakat loisivat ruoka-apajilla öiseen aikaan. Mitenkähän ihmeessä ne on niistä selvinneet, kun kulkijoita oli paljon enemmän vielä kuin nykyään ja olot oli mitä oli.

Meitä oli useita kertoja varoiteltu menemästä Leon'issa nunnaluostarin alberqueen, siellä kuulemma on kirppuja. No, ei kirput nyt niin kamalia ole, eikä ne koskaan ennen ole edes minun vertani huolineet.

Ennakkosuunnitelman mukaisesti kuitenkin jäätiin yöksi 6 kilometriä ennen Leonia olevaan Arcahueja nimiseen kylään La Torre nimiseen yksityiseen alberqueen.