4.3. 2015 Liikkeelle
Olo oli varmaan kuin kevätlaitumelle pääsevillä hevosilla, kun hyvän aamiaisen jälkeen laittauduimme sateen kostuttamalle kadulle etsimään keltaisia nuolia.
Se pari korttelia piti paikkansa. Muutama kilometri pitkin hyvää pyörätietä kunnes vasemmalla näkyi suuri koulurakennus. Sieltä oli määrä saada ensimmäiset sellot credencial´iin. Oli kyllä vähän juhlavan oloinen, kai joku yliopistollinen oppilaitos. mutta isossa hallissa päivystänyt vahtimestari laittoi tottuneesti leimat ja toivotti Buen Caminot.
Kohta sitten pyörätie päättyi ja alkoi kapoisempi maalaispolku kohti kumpuilevaa loivasti ylöspäin kohoavaa vuorijonoa, jonka huipulta näkyi kauas tuulimyllyjen jono.
Polku sen kuin pieneni mitä ylemmäs päästiin. Tuulikin yltyi. Kaiken lisäksi alkoi sataa. Onneksi sattui kahvila kohdalle juuri kun vettä tuli oikein vaakatasossa. Onneksemme meidän hyvä myötätuuli jatkui edelleen. Eli oikeasti tuuli takaapäin, ja yltyi vaan mitä ylemmäs tultiin.
Pikkuhiljaa rämmittiin mutaisella polulla. Välillä nilkkoja myöten kurassa eräänlaista puroa pitkin. Väistellä ei voinut, koska molemmin puolin polkua oli piikkipensaita raapimassa.
Ei me sokerista oltu, ei kastuttu, eikä hermostuttu. Tiedettiinhän me, että Caminolla voi sataa, ja voi tuulla. Sellaiseen oli varauduttu. No prisa - hoettiin, eli ei kiirettä. Sitähän meillä ei todellakaan ollut. Eihän meillä ollut edes paluulippuja. Päivä kerrallaan kohti Santiagoa. Siihen menee minkä menee.
Yöpaikka löytyi
Suunnitelmissamme oli kävellä ensimmäisenä päivänä aina Puente la Reinaán saakka. Mutta siinä tuntikausia sateessa pitkää ylämäkeä rämpiessä aloimme kaikki olla kypsiä jo Uterga´n kohdalla.
Pääkadun varrella oli alberque Camino del Perdon. Yksityinen.
Kokeiltiin ovea. Auki oli .
Suinkaan ei ollut itsestään selvää, että oliko auki. Maaliskuu on Caminollakin vielä talviaikaa, joten läheskään kaikki alberquet eivät ole auki. Eikä meillä ollut mitään varmaa tietoa mitkä olivat.
Iloinen hospitalera, majatalon emäntä, otti ystävällisesti vastaan kahvila/ravintolansa tiskillä. Olimme jopa ensimmäisiä sille päivälle.
Passit tarkastettiin, credencialit leimattiin ja kymppi per nenä maksettiin. Saman tien sovittiin, että varataan illaksi, klo 19.00 Menu.
Meidät opastettiin yläkertaan, missä majoitustilat olivat. Ennen portaita otettiin kengät jalasta ja aseteltiin eteisessä olevalle telineelle. Viereisestä laatikosta sai sanomalehtipaperia kengän sisään laitettavaksi. Yläkerrassa oli yksi suurehko sali, missä oli kerrossängyt 16 hengelle. Otimme siitä keskeltä neljän paikan "looshin". Kunkin looshin välissä oli ohut vanerilevy. No, estihän se vähän näkyvyyttä, mutta ääntä ei toki tippaakaan.
Ai, että lämmin suihku osasi maistua makealle sellaisen sateessa rämpimisen jälkeen.
Pikku hiljaa alkoi tulla muitakin vaeltajia. Hieman se aluksi ujostutti, ehkä enemmän meidän porukan naisia. Oli tuollainen täysin vieraiden, vielä outoja kieliä puhuvien ihmisten kanssa yhdessä majoittuminen heille aivan uusi asia.
Hiukan helpotusta tilanteeseen saatiin menemällä alas baaritiskille ottamaan oluet illan ruokaa odotellessa. Oluen myötä alkoi itseoppimani espanjankielikin sujua pienen jännityksen kadottua. Pian hospitalera jo ylisti, kuinka on noin hyvin voinut oppia vain kolmessa kuukaudessa. Itselleni tuossa vaiheessa oli tärkeintä, että sain asiani esitettyä. Aivan sama miten verbit taipuisivat.
Illan Menu oli runsas ja raukaisi mukavasti. Iltaa jatkettiin yläkerran oleskelutilassa loikoillen ja toisten vaeltajien kanssa jutellen. Lontoon murre sopi kaikille, olipa kunkin äidinkieli sitten englanti, italia tai vaikka flaami. Oli joukossa yksi saksalainen vanhempi herrasmies.
Italialainen nuorimies esitteli kuinka huonoon kuntoon oli saanut jalkapohjansa jo vähän reilun sadan kilometrin matkalla. Olivat ne niin vereslihalla että luulimme jo kaverin kävelyjen olevan siinä. Oli ostanut apteekista Pamplonasta jotain muka ihmevoidetta jota illalla siveli jalkapohjiin ja laittoi sitten hautovan kääreen päälle.
Kymmenen maissa kömmittiin ensi kertaa makuupusseihin. Makuusali oli tullut lähes täyteen. Mieleen hiipi väkisin ajatus - osaakohan sitä nukkua? Meille miehille tuollainen kuudentoista hengen "tuvassa", yhdessä täysin vieraiden ihmisten kanssa kerrossängyissä nukkuminen oli toki tuttu juttu armeijan ajoilta. Silloin siihen oli pakko tottua. Ei ollut mitään sivarisysteemejä siihen aikaan kun me Matin kanssa tuvassa nukkumista opeteltiin. Toisin oli tietysti meidän " tyttöjen" kanssa. Heille tuollainen yhteismajoitus taisi olla ensikokemus molemmille.
Vähän ennen nukahtamista kuulin jonkun hiippailevan avaamaan ikkunoita. Salin molemmissa päissä oli suuret ikkunat jotka joku avasi. saattoihan siellä tuvassa jo silloin olla aikamoinen tuoksujen sekamelska koska inhimillisten tuoksujen joukkoon sekoittui kaikkien pattereille kuivumaan ripustettujen pestyjen tai ei-pestyjen asusteiden lemu.
Kahden kolmen aikoihin heräsin hirmuiseen vinkunaan ja klonksahteluun. Ulkona tuuli oli voimistunut. Taisi melkein myrskytä. Ja ne ikkunat oli edelleen auki. Sisälläkin tuuli ja alkoi olla aika kylmäkin. Onneksi joku muukin heräsi ja laittoi ikkunat kiinni. Ne jatkoivat uniaan jotka osasivat.
Italialainen nuorimies esitteli kuinka huonoon kuntoon oli saanut jalkapohjansa jo vähän reilun sadan kilometrin matkalla. Olivat ne niin vereslihalla että luulimme jo kaverin kävelyjen olevan siinä. Oli ostanut apteekista Pamplonasta jotain muka ihmevoidetta jota illalla siveli jalkapohjiin ja laittoi sitten hautovan kääreen päälle.
Kymmenen maissa kömmittiin ensi kertaa makuupusseihin. Makuusali oli tullut lähes täyteen. Mieleen hiipi väkisin ajatus - osaakohan sitä nukkua? Meille miehille tuollainen kuudentoista hengen "tuvassa", yhdessä täysin vieraiden ihmisten kanssa kerrossängyissä nukkuminen oli toki tuttu juttu armeijan ajoilta. Silloin siihen oli pakko tottua. Ei ollut mitään sivarisysteemejä siihen aikaan kun me Matin kanssa tuvassa nukkumista opeteltiin. Toisin oli tietysti meidän " tyttöjen" kanssa. Heille tuollainen yhteismajoitus taisi olla ensikokemus molemmille.
Vähän ennen nukahtamista kuulin jonkun hiippailevan avaamaan ikkunoita. Salin molemmissa päissä oli suuret ikkunat jotka joku avasi. saattoihan siellä tuvassa jo silloin olla aikamoinen tuoksujen sekamelska koska inhimillisten tuoksujen joukkoon sekoittui kaikkien pattereille kuivumaan ripustettujen pestyjen tai ei-pestyjen asusteiden lemu.
Kahden kolmen aikoihin heräsin hirmuiseen vinkunaan ja klonksahteluun. Ulkona tuuli oli voimistunut. Taisi melkein myrskytä. Ja ne ikkunat oli edelleen auki. Sisälläkin tuuli ja alkoi olla aika kylmäkin. Onneksi joku muukin heräsi ja laittoi ikkunat kiinni. Ne jatkoivat uniaan jotka osasivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti