Mitä, pitääkö siitä maksaakin?

13.3 2015 Historiallisia seutuja

Castilla y Leon on Espanjan suurin itsehallintoalue tai provinssi, kuten he itse tapaavat kutsua, vaikka provinssi oikeasti tarkoittaa vielä pienempää hallintoaluetta.

Heti Granonista lähdettyämme siirryimme Kastilia´n puolelle, jota nimitystä suomenkielessä käytetään. Maasto alkoi vähitellen kohota. Tuntui että koko ajan mentiin jonkinlaista ylämäkeä.

Pariin päivään emme juurikaan muita kulkijoita nähneet. Moottoritien varressa meitä tervehtivät rekkakuskit töräytellen torvillaan.

Iltapäivisin lämpötila kohosi jo niin korkealle ( 25-27 astetta), että oli sellainen t-paita keli. Housunlahkeet käärittiin ylös kun ei shortseja ollut. Helenalla ja Matilla sentään oli katkolahje housut. Käteviltä näyttivät.

Villafranca Montes de Oca, kylä uinui Oca-joen rannalla, kun aamutuimaan ohitimme sen. Kirkon kupeesta alkoi reitin suurin nousu siihen mennessä. Hikeä pukkasi, vaikka ilma oli vielä pakkasella. Ylhäältä, yli 1000 metrin korkeudelta avautui huikeat näkymät joka suuntaan. Pohjoisen puolella siinsivät  Picos de Europa vuorten lumiset huiput.

Muutama kilometri eteen päin oli polun varressa Espanjan sisällissodan muistomerkki, Monumento de los Caidos.

Espanjalla on hyvin sotaisa historia. Oikeastaan maa ollut jonkinlaisessa sotimisen tilassa koko olemassaolonsa ajan, historian alkupuolella lähinnä valloittajien taholta. 1900 luvun alkupuolella pääsi kenraali Francisco Francon hallinnassa valtakunnan sisäinen tilanne kehittymään niin pahaksi, että vuonna 1936 puhkesi sisällissota Francon hallinnon ja tasavaltalaisten välille. Pitkien ja katkerien taistelujen jälkeen tuo sota päättyi 1939. Sen aikana menetettiin noin 600 000 ihmisuhria ja noin miljoona pakeni maasta. Sisällissodan jälkeenkin Francon hallinto piti maata diktatuurisessa otteessa aina Francon kuolemaan saakka 1975.
Vielä senkin jälkeen maan poliittinen elämä on ollut erityisen epävakaata useampien itsehallintoalueiden itsenäistymispyrkimysten takia.
Eihän meidän pyhiinvaeltajien tarvitsisi välttämättä sotaisasta historiasta mitään tietää, eikä välittää. Voisimme ohittaa tuollaiset muistomerkit ajattelematta sen enempää. mutta toisaalta on meidän, ainakin minun mielestäni,  hyvä ymmärtää mitä aikojen kuluessa on maassa tapahtunut. Vaikka juuri näinä aikoina on rauhallista, ei räjähtele Baskien pommit, eikä ainakaan toistaiseksi maahan vyöryvistä afrikkalaisista ole ollut suurempaa harmia, niin eihän koskaan tiedä, mitä esimerkiksi parhaillaan käynnissä oleva catalonialaisten pyrkimys itsenäiseksi tulee aiheuttamaan.
On myös hyvä muistaa, että lukuisat vanhat espanjalaiset noissa maalaiskylissä ovat tuon sisällissodan ajan kokeneet ja se on aina taustalla milloin kylissä ihmisten kanssa käy juttusille.

Heti monumentin jälkeen oli jyrkkä pudotus Peroja-joenuomalle ja heti perään yhä vieläkin korkeammalle. Ikään kuin maastokin muistuttaisi meitä kulkijoita elämämme ylä- ja alamäistä. Sitähän se on meidän jokaisen henkilökohtaisessa elämässä kuin myös valtioiden tasolla.

Atapuerca´n jälkeen alkoi siihen asti haastavin reitin osa, jossa noustiin pitkää loiva ylämäkeä Alto- kukkulalle, jonka laella on Cruz de Matagrande risti. Kukkulan laelta avautui laajat näkymät länteen aina Burgos´iin saakka.

Atapuerca´n ympäristö on siitä erikoinen historiallisesti - oikeastaan esihistoriallisesti - että siltä seudulta on joitakin vuosia sitten löydetty luolasta tiettävästi vanhimmat esi-ihmisen jäänteet. Siis Euroopasta löydetty. Arkeologit ovat määritelleet jäännösten iäksi jopa noin 900 000 vuotta.

Minkähänlainen usko tuonkin ajan ihmisillä mahtoi olla. Olettaisi, että jonkinlaisia luontokappaleita palvottiin, kuuta , aurinkoa, tähtiä. Tähti onkin ollut ihmisten johdattajana varmaan kaikissa uskonnoissa. Tähti tähän Camino de Santiago vaellukseenkin oleellisesti liittyy ja usein vaellusta kutsutaan Tähtien tie nimellä.

Burgos´in suureen kaupunkiin voi tulla kahta eri reittiä, pohjoisempaa lentokentän reunustaa tai eteläisempää. Me valitsimme eteläisemmän. Mutta ei se varmaan yhtään parempi ollut, kulki pitkän matkaa harmaiden teollisuushallien seassa.

Olimme yöpyneet Cardenuela´ssa, noin 12km ennen kaupunkia, joten emme edes aikoneet jäädä Burgosiin yöksi. Periaate, jonka olimme sopineet yhdessä jo ennen Caminolle lähtöämme, että ohitamme suuret kaupungit päiväaikaan.

Meillä vaeltajilla on tuohon asiaan monta mielipidettä. Me emme kokeneet tarpeelliseksi syventyä kaupunkien hulinaan, emmekä liikaa niiden nähtävyyksiinkään, ainakaan tällä kertaa. Halusimme olla enemmän vaeltajia kuin kaupunkituristeja.

Näkemistä Burgosissa olisi toki ollut. Me tutustuimme ainoastaan siihen mitä oli Camino-reitin varrella. Kaupunki oli sisällissodan aikana tasavaltalaisten "pääkaupunki" ja se on monella tavalla siellä näkyvissä. Mutta vielä suurempi asema kaupungissa on El Cid nimisellä vapaustaistelijalla.

Kreivi Rodrigo Diaz de Vivar, El Campeador, myöhemmin El Cid, oli syntynyt 1040 ja asui Burgosissa Camino de Santiago reitin varrella. Hänet oli nimitetty silloisen kuninkaan Ferdinand I´n sotajoukkojen komentajaksi juuri silloin kun espanjalaiset aloittivat Re-conquista nimellä tunnetun operaation poistaa maahan tunkeutuneet maurit takaisin sinne mistä olivat tulleet.

Vaikka El Cid itse tuli surmatuksi taistelussa Valencian seudulla, tuli hänestä kansallissankari kuolemansa jälkeen, ja etenkin burgoslaisten sankari. Myöhemmin hänen ruumiinsa kuljetettiin takaisin Burgosiin ja hänen hautansa on siellä Santa Maria katedraalissa.

Kaupunkiin tultuamme löysimme nopeasti kivan kahvipaikan. Kuinka ollakaan, taas eräiden kaupungin katutyöntekijöiden vihjaamana. Olimme useista kirjoituksista lukeneet "caminoenkeleistä". Nyt niitä oli meidänkin kohdalle osunut jo useampia. Kyllä niitä on olemassa, oli todistettu.

Katukiviin upotetut kampasimpukka merkit opastivat meidät suoraan katedraalille. Olimme menossa  sisälle Espanjan toiseksi suurimpaan katedraaliin, kun ovella sanottiin, 7 euroa tai 3.50, jos on pyhiinvaeltajapassi.

Mitä, pitääkö siitä maksaakin?

Vähän meitä vierasti ajatus, että pyhiinvaeltajan pitää maksaa päästäkseen sisälle kirkkoon. Meille kirkko on aina ollut Herran Huone, jonne menemme hiljentymään ja antamaan itsemme Hänen puhuteltavaksi joko suoraan tai sanansaattajansa ( papin) välityksellä. Olkoonkin, että Burgosin katedraali on yksi suurimpia ja kauneimpia, on se kuitenkin vain yksi Herran Huone kaikkien muiden joukossa. Meillä on matkoillamme usein ollut tapana käydä kirkoissa, messussa tai muuten vaan. Mutta jotenkin olemme kokeneet, että emme ole tervetulleita kirkkoon, jonne pitää maksaa pääsymaksu. Seurakunnalle tai hyväntekeväisyyteen lahjoittaminen onkin sitten toinen juttu, esimerkiksi kolehdin muodossa.

Kadun toisella puolen oli pieni kappeli, johon tunsimme olevamme tervetulleita. Siellä vietimme hiljaisen hetkemme, sytytimme kynttilät ja saimme  leimat passeihimme.

Sitten jatkoimme eteen päin.