25. Vaelluspäivä. 22 km
Albergue tuli illalla lähes täyteen. 15 paikasta 11 sai nukkujansa. Nukkujista ylivoima oli saksalaisilla. Heitä oli seitsemän. Hieman jopa yllättää kulkijoiden suuri määrä näinkin aikaisin vuodesta.
Vähän meni huumorin puolelle keskustelu saksalaisen ” mummojoukon” kanssa, kun on tuo deuchlandin murre päässyt vuosien saatossa pahasti ruostumaan. Hyvin kuitenkin saatiin väittely nykyaikaisesta tekniikasta suoritettua.
Meistä on tullut hyvin vahvasti maps.me'n kannattajia ( lisättynä reittipiirroksella) , eikä meillä ole mitään tarvetta tietää kunkin etapin jälkeen paljonko metrilleen on kävelty ja paljonko askeleita on otettu tai kaloreja kulutettu.
Kulutettu on, se tiedetään ja sen mukaan syödään. Saksalaisille, täsmällisyyden huipuille kaikki " nippelitieto" näyttää olevan yli kaiken. Yhtä mieltä kuitenkin oltiin siitä, että on tämä tekniikka huimasti helpottanut liikkumista ja suunnistamista.
Nukkujissa oli myös kaksi noin kolmekymppistä saksalaista miestä. Heitä ei "mummojen" jutut lainkaan kiinnostaneet, mutta meidän kanssa heittäytyivät oikein railakkaaseen keskusteluun. Toinen heistä oli juuri palannut" Bundeswehr" joukoista Afganistanista ja kertoi kokemuksistaan Talibanien maassa.
Kovin olivat pojat juttuseuraa vailla pikkukylässä, kun kaikki me vaeltajat olemme näköjään tällaista iäkkäämpää porukkaa.
Yö majapaikassa sujui leppoisasti. Kuorsaajat olivat jääneet onneksi toiseksi yöksi Meridaan. Hyvin nukuttiin. Me kaksi herättiin ekana jo ennen kuutta. Se oli hyvä. Saimme rauhassa puhdistautua yhdenhengen toileteissa ja tehdä oman aamupalan ennen muita. Oltiin jo laittamassa reppuja selkään, ennen kuin ensimmäiset alkoivat heräillä.
Otsalampuillekin oli käyttöä, kun lähdettiin jo seitsemän aikaan pimeälle tielle. Ei satanut. Linnut, erityisesti monet mustarastaat pitivät konserttiaan. Nopeasti aamu valkeni. Maantie vaihtui mukavaksi metsätieksi. Metsä oli rautatammimetsää, joukossa myös jonkin verran korkkipuuta josta siellä täällä oli kuorittu korkki pois.
Vettä on viime päivinä tullut enemmän kuin direktiivit sallivat, joten polku oli välillä kuin yhtä puroa. Siinä sai vähän etsiskellä, mistä vesiesteen pääsee yli. No, päästiin kuitenkin ihan kuivin kengin.
Metsätie kulki läpi laidunmaiden. Hetkeksi saimme matkaseuraksi suuren lehmä/vasikka/härkälauman. Yhdessä edettiin, kunnes me livahdimme portista ja lauma jatkoi kulkuaan pitkin laidunta.
Yksi pidempi evästauko pidettiin San Juan ristin juurella. Mitään kahvipaikkoja ei etapilla ollut. Sen sijaan suuri nautinto oli pitkästä aikaa se, että tippaakaan ei satanut koko päivän aikana.
Jo kahdeltatoista oltiin perillä Alcuescarin luostarin ovella. Nuorehko päivystävä munkki otti vastaan ja pyysi odottamaan, hospitalero tulee kello yksi, sanoi.
Mentiin lähibaariin kahville ja yhdeltä sitten päästiin majoittumaan luostarin kammioon. Kelja sellainen hyvin vaatimaton huone luostarissa on nimeltään. Yleensä niissä asustaa luostarissa yksi munkki/nunna kussakin, mutta näin pyhiinvaeltajien tarpeisiin on laitettu kaksi henkeä yhteen. Me siis saimme oman keljan.
Luostarissa on illan aikana paljon ohjelmaa vieraille, mutta tätä kirjoitettaessa on sielläkin siesta. Siispä kirjoittelen lähibaarissa siestaa viettäen. Viime kerralla täällä ollessamme oli sunnuntai, eikä ollut esimerkiksi messua. Nyt saamme siihen osallistua ja myös opastettuun kierrokseen munkkien elämäntyön kohteeseen, Casa Misericordiassa. Se on koti noin 50 vammaiselle, jota munkit ylläpitävät.
Koitetaan huomenna jotenkin osata kuvailla ainutlaatuista kokemusta " luostarin puutarhassa".
Meistä on tullut hyvin vahvasti maps.me'n kannattajia ( lisättynä reittipiirroksella) , eikä meillä ole mitään tarvetta tietää kunkin etapin jälkeen paljonko metrilleen on kävelty ja paljonko askeleita on otettu tai kaloreja kulutettu.
Kulutettu on, se tiedetään ja sen mukaan syödään. Saksalaisille, täsmällisyyden huipuille kaikki " nippelitieto" näyttää olevan yli kaiken. Yhtä mieltä kuitenkin oltiin siitä, että on tämä tekniikka huimasti helpottanut liikkumista ja suunnistamista.
Nukkujissa oli myös kaksi noin kolmekymppistä saksalaista miestä. Heitä ei "mummojen" jutut lainkaan kiinnostaneet, mutta meidän kanssa heittäytyivät oikein railakkaaseen keskusteluun. Toinen heistä oli juuri palannut" Bundeswehr" joukoista Afganistanista ja kertoi kokemuksistaan Talibanien maassa.
Kovin olivat pojat juttuseuraa vailla pikkukylässä, kun kaikki me vaeltajat olemme näköjään tällaista iäkkäämpää porukkaa.
Yö majapaikassa sujui leppoisasti. Kuorsaajat olivat jääneet onneksi toiseksi yöksi Meridaan. Hyvin nukuttiin. Me kaksi herättiin ekana jo ennen kuutta. Se oli hyvä. Saimme rauhassa puhdistautua yhdenhengen toileteissa ja tehdä oman aamupalan ennen muita. Oltiin jo laittamassa reppuja selkään, ennen kuin ensimmäiset alkoivat heräillä.
Otsalampuillekin oli käyttöä, kun lähdettiin jo seitsemän aikaan pimeälle tielle. Ei satanut. Linnut, erityisesti monet mustarastaat pitivät konserttiaan. Nopeasti aamu valkeni. Maantie vaihtui mukavaksi metsätieksi. Metsä oli rautatammimetsää, joukossa myös jonkin verran korkkipuuta josta siellä täällä oli kuorittu korkki pois.
Vettä on viime päivinä tullut enemmän kuin direktiivit sallivat, joten polku oli välillä kuin yhtä puroa. Siinä sai vähän etsiskellä, mistä vesiesteen pääsee yli. No, päästiin kuitenkin ihan kuivin kengin.
Metsätie kulki läpi laidunmaiden. Hetkeksi saimme matkaseuraksi suuren lehmä/vasikka/härkälauman. Yhdessä edettiin, kunnes me livahdimme portista ja lauma jatkoi kulkuaan pitkin laidunta.
Yksi pidempi evästauko pidettiin San Juan ristin juurella. Mitään kahvipaikkoja ei etapilla ollut. Sen sijaan suuri nautinto oli pitkästä aikaa se, että tippaakaan ei satanut koko päivän aikana.
Jo kahdeltatoista oltiin perillä Alcuescarin luostarin ovella. Nuorehko päivystävä munkki otti vastaan ja pyysi odottamaan, hospitalero tulee kello yksi, sanoi.
Mentiin lähibaariin kahville ja yhdeltä sitten päästiin majoittumaan luostarin kammioon. Kelja sellainen hyvin vaatimaton huone luostarissa on nimeltään. Yleensä niissä asustaa luostarissa yksi munkki/nunna kussakin, mutta näin pyhiinvaeltajien tarpeisiin on laitettu kaksi henkeä yhteen. Me siis saimme oman keljan.
Luostarissa on illan aikana paljon ohjelmaa vieraille, mutta tätä kirjoitettaessa on sielläkin siesta. Siispä kirjoittelen lähibaarissa siestaa viettäen. Viime kerralla täällä ollessamme oli sunnuntai, eikä ollut esimerkiksi messua. Nyt saamme siihen osallistua ja myös opastettuun kierrokseen munkkien elämäntyön kohteeseen, Casa Misericordiassa. Se on koti noin 50 vammaiselle, jota munkit ylläpitävät.
Koitetaan huomenna jotenkin osata kuvailla ainutlaatuista kokemusta " luostarin puutarhassa".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti