39. Vaelluspäivä. 21 km
Eilen illalla koimme ristiriitaisia tunteita. Asuimme hotellissa. Eihän peregrinon, pyhiinvaeltajan pitäisi asua hotellissa. Ei niin, mutta kun muuta ei ollut. Pyhiinvaellus on myös sitä, että on elettävä hetkessä. Sen olemme oppineet. Olemme oppineet tulemaan toimeen kulloinkin saatavilla olevissa olosuhteissa. Kävellään, syödään, pestään pyykkiä ja pestään itsemme silloin kun siihen on tilaisuus. Ei sen ihmeellisempää.
Yhtä hyvin me voisimme ajella autolla ympäri Espanjaa ja asua viiden tähden hotelleissa, mutta se ei ole meidän juttu. Olemme asemoituneet tilanteeseen, caminoelämään, jossa eletään hetkessä. Ei tarvitse haikailla mitään muuta kuin sitä mitä kulloinkin ympärillä on. Se on helppoa. Kukaan ei voi tietää onko se hullua vai ei. Ainakin se on helppoa. Ja jos on uskominen kaikkia terveysintoilijoita niin liikunnallinen elämä ilman stressiä pitäisi olla terveellistä.
Usein olemme keskenämme pohtineet, kuinka hulluina meitä pidetään. Pitäkööt ketkä pitävät , me olemme tiemme valinneet. Ja sillä pysymme, koska olemme onnellisia tällä tiellä.
Ehkä tätä voi verrata siihen , että on viikkokausia merellä. En tiedä kun emme ole sitä kokeilleet. Mutta voisin kuvitella, että niillä jotka ovat omistautuneet purjehdukseen, kokevat samanlaisia tunteita. Laulussakin sanotaan: kaikki paitsi purjehdus on turhaa. Tuohon kun vaihtaa sanan Camino niin sama asia se on.
Ehkä tätä voi verrata siihen , että on viikkokausia merellä. En tiedä kun emme ole sitä kokeilleet. Mutta voisin kuvitella, että niillä jotka ovat omistautuneet purjehdukseen, kokevat samanlaisia tunteita. Laulussakin sanotaan: kaikki paitsi purjehdus on turhaa. Tuohon kun vaihtaa sanan Camino niin sama asia se on.
Se on aika jännää, miten tähän caminoelämään on nyt rutinoitunut , kun on niinkin monta viikkoa tien päällä ollut. On tottunut siihen, että aina ei kaikki ole niin kuin pitäisi olla. Ei osaa hermostua jos ei tule lämmintä vettä, tai ei vettä lainkaan. Kai sitä sitten huomenna taas tulee. Ja vastaavasti on suuri nautinto kun on aurinkoinen, lämmin päivä ja kun saa kahvit kesken päivän kävelyn - yllättäen.
Täällä jos missä osaa silloin antaa suuren kiitoksen luojallemme, jonka käsissä jokainen hetkemme tässä elämässä viimekädessä kuitenkin on. Voi vain sanoa vanhan laulun sanoin;
Saan olla niin paljosta kiitollinen.
Kunhan vain osoittaa muistaisin sen
Se lahjoista suurin on mun kohdallain
Kun tänne mä syntyä sain
En päivääkään vaihtaisi pois...........
Se siitä eilisestä. Sitten tähän päivään. Aamu valkeni kuulaana, mutta silti aika lämpimänä. Ei tarvinnut laittaa merinoja alle. Oman aamupalan jälkeen lähdettiin ensin valtatien laitaa vajaan kilometrin, sitten siirryttiin mukavalle peltotielle jota käveltiin noin neljä kilometriä.
Suuren talon pihan kautta siirryttiin isommalle, hiekkapintaiselle maalaistielle. Talon pihalla meitä tervehti kymmenkunta koiraa hännät heiluen. Maalaistietä oli nautinto kävellä. Aurinko paistoi ja näkymät olivat kauniita. Tilat olivat suuria, paljon lampaita ja lehmiä. Eteläisessä horisontissa häämötti korkea lumihuippuinen vuori. Erään suuren lammastilan portin pielessä istahdimme evästauolle. Siellä täällä oli tiellä joitakin vesilammikoita, mutta ei varsinaisia jokia. Ikäänkuin tällä seudulla olisi kaikkiaan satanut vähemmän kuin muualla, niin kuivan näköistä maasto on.
Tuota fantastista hiekkatietä riitti loppumattomalta tuntuvat yli 15 kilometriä kunnes viimein tultiin asfaltille. Juuri siinä ennen valtatietä oli sikatila, jossa tarhassa telmi emakkopossuja pikkupossuineen. Niitä olisi katsellut kauemminkin, mutta nälkä kurni jo vatsassa, niin piti kiirehtiä parin kilometrin päässä olevaan kylään.
Kylässä kävelimme pienen kierroksen kunnes tulimme takaisin heti alussa olevalle baarille. Siellä saimme syödäksemme ja sattumalta tapasimme miehen jolla on avain alberguelle.
Hän käveli kotiinsa ja neuvoi meille minne tulla syötyämme, suoraa tietä viimeinen talo oikealla, keltainen. Niillä ohjeilla kävelimme, ensin väärälle keltaiselle talolle. Siellä ei ollut ketään, sitten oikealle ja siitä miehen kanssa lähellä olevalle alberguelle.
Albergue on vanha koulu. Täällä on tasan kaksi petiä, ilman tyynyjä, vessa ja vesiposti, ei muuta. Nyt sitten on se päivä että ei ole lämmintä vettä, eikä lämmitystä. Mutta on näistä selvitty ennenkin tämän reissun aikana. Selvitään nytkin. Hiukan paremmin näillä mukavuuksilla nukkuu kun tämä ei maksa mitään. Vähän arveluttaa ajatus, että joku olisi lähtenyt tänään kävelemään Salamancasta ja tulisi nyt tänne, kun ei ole enää kuin lattiapaikkoja tarjolla, siis ilman patjaa. Toivottavasti ei.
Onneksi kylässä on myös pieni kauppa, josta saadaan tarpeet aamuksi ja evääksi.
Tällaista täällä tänään, huomenna seikkailu jatkuu.......,,
Saan olla niin paljosta kiitollinen.
Kunhan vain osoittaa muistaisin sen
Se lahjoista suurin on mun kohdallain
Kun tänne mä syntyä sain
En päivääkään vaihtaisi pois...........
Se siitä eilisestä. Sitten tähän päivään. Aamu valkeni kuulaana, mutta silti aika lämpimänä. Ei tarvinnut laittaa merinoja alle. Oman aamupalan jälkeen lähdettiin ensin valtatien laitaa vajaan kilometrin, sitten siirryttiin mukavalle peltotielle jota käveltiin noin neljä kilometriä.
Suuren talon pihan kautta siirryttiin isommalle, hiekkapintaiselle maalaistielle. Talon pihalla meitä tervehti kymmenkunta koiraa hännät heiluen. Maalaistietä oli nautinto kävellä. Aurinko paistoi ja näkymät olivat kauniita. Tilat olivat suuria, paljon lampaita ja lehmiä. Eteläisessä horisontissa häämötti korkea lumihuippuinen vuori. Erään suuren lammastilan portin pielessä istahdimme evästauolle. Siellä täällä oli tiellä joitakin vesilammikoita, mutta ei varsinaisia jokia. Ikäänkuin tällä seudulla olisi kaikkiaan satanut vähemmän kuin muualla, niin kuivan näköistä maasto on.
Tuota fantastista hiekkatietä riitti loppumattomalta tuntuvat yli 15 kilometriä kunnes viimein tultiin asfaltille. Juuri siinä ennen valtatietä oli sikatila, jossa tarhassa telmi emakkopossuja pikkupossuineen. Niitä olisi katsellut kauemminkin, mutta nälkä kurni jo vatsassa, niin piti kiirehtiä parin kilometrin päässä olevaan kylään.
Kylässä kävelimme pienen kierroksen kunnes tulimme takaisin heti alussa olevalle baarille. Siellä saimme syödäksemme ja sattumalta tapasimme miehen jolla on avain alberguelle.
Hän käveli kotiinsa ja neuvoi meille minne tulla syötyämme, suoraa tietä viimeinen talo oikealla, keltainen. Niillä ohjeilla kävelimme, ensin väärälle keltaiselle talolle. Siellä ei ollut ketään, sitten oikealle ja siitä miehen kanssa lähellä olevalle alberguelle.
Albergue on vanha koulu. Täällä on tasan kaksi petiä, ilman tyynyjä, vessa ja vesiposti, ei muuta. Nyt sitten on se päivä että ei ole lämmintä vettä, eikä lämmitystä. Mutta on näistä selvitty ennenkin tämän reissun aikana. Selvitään nytkin. Hiukan paremmin näillä mukavuuksilla nukkuu kun tämä ei maksa mitään. Vähän arveluttaa ajatus, että joku olisi lähtenyt tänään kävelemään Salamancasta ja tulisi nyt tänne, kun ei ole enää kuin lattiapaikkoja tarjolla, siis ilman patjaa. Toivottavasti ei.
Onneksi kylässä on myös pieni kauppa, josta saadaan tarpeet aamuksi ja evääksi.
Tällaista täällä tänään, huomenna seikkailu jatkuu.......,,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti