40. Päivä. O’Pedrouzo. - Santiago de Compostela. 20 km

Lämpimästä albergue Cruzeirosta piti lähteä kylmään, sateiseen aamuun. Matkaa oli tallattavana vielä pakolliset 20 kilometriä, ennen kuin pitkä urakka oli täynnä. Tunnelma oli kuitenkin niin korkealla, ettei sadekaan sitä kyennyt latistamaan. Jo seitemän aikaan tiellä oli kymmenittäin kulkijoita. Siihen aikaan on lähdettävä, jos aikoo klo 12.00 messuun ehtiä. Minulla ei siihen ollut aikomus, vasta iltamessuun. Otsalamppujono välkkyi kivasti porukan astellessa kohti määränpäätä. Huvitti erän talon pihalla haukkuva koira. On siinä koiralla urakka haukkua kaikki sadat ja tuhannet kulkijat päivästä toiseen. Ja varis säesti kovalla äänellä talon katolla.

Lähellä lentokenttää polku on vielä kovinkin maaseutumaista. Iso Santiagon kaupunki tuntuu vielä kaukaiselle.

Lavacolla on kertomusten mukaan saanut nimensä juuri tästä joesta, jossa entisaikojen pyhiinvaeltajat pesivät vaatteensa. Sana tulee verbistä lavar, eli pestä. Aika oli siis ennen Rexonaa sun muita perspirantteja. Saattaa tuossa olla perääkin.

Vasta Lavacollassa pääsin aamukahville. Aikaisemmat baarit olivat kiinni ilmeisesti vaan kun on sunnuntai. Siitä sai myös viimeisen tarvittavan leiman passiin.

Seuraava etappi olikin jo Monte Gozo patsaineen. Kuljin nytkin sitä reittiä keskustaan joka menee pyhiinvaeltajapatsaiden kautta. Se tuntuu mielekkäämmälle, on vähemmän katukävelyä.

 

Kellon ollessa sopivasti puolen päivän maissa, päätin kävellä suoraan Pyhiinvaeltajien toimistolle. Se ei ollutkaan niin helposti tehty tällä kertaa. Plaza Obradoirolla oli suuri juoksutapahtuma. Maali siinä keskellä aukiota. Yhden fiksun poliisin neuvomana löysin oikotien alas toimistolle.

Todistuksen käteen saatuani menin istumaan Pilgrim Office rakennuksen pieneen kappeliin. Istuin kauan ja kelasin läpi Caminoani hetki hetkeltä. Niin ala- kuin ylämäetkin, niihin puserretut hikipisarat. Muistelin tapaamiani kanssavaeltajia. Kohtaamiset olivat erilaisia kokemuksia. Kuitenkin tunsin eläneeni ennen kaikkea oman Caminoni. Ensimmäistä kertaa yksin. Se oli päällimmäisenä mielessä joka päivä ja joka hetki, kukaan ei ollut käskemässä. Tee sitä tee tätä. Itseni ja läheisteni puolesta sytytin kaksi elävää kynttilää.

Vaikka Caminoni oli oma Caminoni, elin joka ikinen päivä ja välillä yölläkin niissä asioissa joita kotona tapahtui. Siellä Arja, vaimoni, kävi läpi omaa Caminoansa. Eikä se ollut mikään helppo Camino. Talomme myymisen vaiheet olivat varsinaista ylä- ja alamäkeä. Kaiken sen kuusi viikkoa, jotka minä olin täällä etäällä se kaupan vääntäminen kesti. Ja tämän hetken tilanne on sellainen, että kun tulen tiistaiyönä kotiin niin kaupat lyödään kättä päälle samana päivänä.

Täältä käsin olen hetkittäin kävellyt kuin tulisilla hiilillä jännittäen mitä seuraavaksi tapahtuu. Sen kokeminen on opettanut ainakin sen, mistä nyt halusin kappelissa istuessani esittää ilmoille koko retkeni ajan mielessä pyörineen rukouksen...
Herra, anna minulle tyyneyttä suhtautua rauhallisesti niihin asioihin, joihin en voi itse vaikuttaa, ja anna rohkeutta tarttua niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa, sekä ymmärrystä erottaa ne toisistaan.

Tuohon rohkeutta juttuun on mielestäni juuri paikallaan liittää se San Agustin’in (espanjalainen lääkäri ja pappi joka eli 400- luvulla) sanomaksi tallennettu mietelause. Eli, maailma on kuin kirja, ne jotka eivät matkusta, lukevat siitä vain yhden sivun.

Muutama sivu on tuota kirjaa tälläkin reissulla tullut luettua. Rohkeasti olen ovia avannut, ihmisiä kohdannut ja kokemuksia saanut. Koskaan ei voi tietää mitä oven takana on , jos ei ovea avaa.

Istuin kappelissa kauan. Oikeastaan kävin läpi koko Caminon, päivä päivältä. Kertasin mielessäni kaikki ne tapaamani henkilöt. Henkilöt, kanssavaeltajat, monien kanssa koin upeita hetkiä, vaikka tahtoikin olla niin, että minulla oli niin paljon pidemmät etapit ja kovempi vauhti, että toiset tuppasivat jäämään jälkeen. Pisin yhteinen taival samaa tahtia oli se runsaan viikon rupeama Primitivolla niiden espanjalaisten mahtavien vaeltajien seurassa.

Tuon liikuttavan muistelutuokion jälkeen suunnistin Restaurante Roma’an, tuttuun ravintolaan jo perinteeksi muodostuneelle päätösaterialle. Totta kai minut tunnistettiin ja palvelu oli sen mukaista.

Levolle en malttanut, vaikka tunsin itseni todella väsyneeksi. Ja ramasihan se runsas, hyvä ateria. Silti halusin mennä Plaza Obradoirolle nauttimaan tunnelmasta. Sekin kuului jo perinteeseen.

Ilta puoli kahdeksalta vielä messu Katedraalissa. Sekin jo perinne, siellä tapasin vielä kerran kaikki Lumikit. Sitä on vaikea sanoin kuvata, miltä sellainen kohtaaminen tuntuu, se vain on niin liikuttava  tunne itse kullekin vaeltajalle, molemmin puolin. Siinä on jotain erikoista, kun tietää kunkin lähtevän täältä samanlaisen kokemuksen kokeneena ja tietää, että tuskin koskaan enää tavataan. Haikealta se tuntuu.

Messun sanoma oli tietysti se, kuinka laajalle ympäri maailman on Apostoli Jaakobin sanoma kiirinyt. Tänäänkin tänne Santiagoon tuli pyhiinvaeltajia kymmenistä maista. Enempää analysoimatta selvä sanoma on se minkä toimittava ”ministero” totesi lopuksi. Toivottavati teidän Caminonne jatkuu siellä kotona ja missä ikinä kuljettekin.

Minulle tuo hetki iltamessussa oli jotenkin liikuttava. Minun piti olla täällä Matin ja Helenan kanssa. Kuinka etuoikeutettu minä olen, tässä ja nyt. Ja kuinka mielelläni olisin tässä heidän kanssaan. Sydämestäni toivoin Matille terveyttä ja että ehkä voisimme toteuttaa Caminon yhdessä kolmannella yrittämällä.

Minun retkeni on nyt päätöksessään. Kävelyä tällä retkellä tuli yhteensä 957 kilometriä. Kävelin 39 päivää. Keskiarvoksi se tekee 24.5 km/päivä. Voin tässä todeta, että oikeastaan mitään vaivoja ei ollut, sellaista pientä köhää lukuun ottamatta. Enempää en tässä yksinkertaisesti osaa analysoida. Teen sen sitten kotona, kun olen hiukan toipunut.

Kiitos teille kaikille jotka olette olleet kanssani.  Palataan asiaan ......