Ylös vuorille käyn

30.9. 2016  Reittimuutoksia

Sanabrian turistitoimistossa meitä varoiteltiin, että seuraavat 70 kilometriä tulevat olemaan pääasiassa maantiellä kulkemista. Syy siihen olisi se, että seudulla on rakenteilla rautatielinja nopeakulkuisille AVE- junille.

Lisäksi reitti Sanabriasta eteen päin tulee olemaan koko ajan nousua yhä ylemmäs vuoristoon. Vielä, kaiken lisäksi säätäti televisiossa uhkaili vuoristoon jopa lumisateilla.

Kaiken varoiksi ostimme mukaan kunnon käsineet. Niitähän meillä ei mukana ollut.

Alkoihan se nousu. Kilometrikaupalla ylös päin. Aina vaan ylös päin. Polut eivät kuitenkaan kovin vaikeita olleet. Ja turistitoimiston pelottelu osoittautui aika ylimalkaiseksi. Kyllä muutamissa paikoissa polku oli suljettu suurten louhinta-alueiden takia. Mutta louhinta oli vasta tunnelien tekoa. Sitä varten ison tien varteen oli ehkä kymmenen kilometrin välein perustettu betoniasemia, joista kuorma-autot rahtasivat tunneleihin betonia kai yötä päivää.

Polut olivat lumoavan kauniita. Oli kuin jossain satukirjan sivuilla olisi kävellyt. Oltiin lähestymässä Galician maakuntaa, ja siellähän tunnetusti sataa eniten koko Espanjan alueella. Siitä syystä luonto oli vehreää. Oli puustoa, vaikka jo kilometrin korkeudella oltiin.

Vuorilla aurinko nousi upeasti sumuisten laaksojen ylle. Aurinko lämmitti ilman nopeasti. Ei tietoakaan mistään sateesta  - puhumattakaan lumi-sellaisesta.

Muutamin paikoin jouduttiin kulkemaan ison tien varressa, mutta tie oli hiljainen, koska pääasiallisesti liikenne oli siirtynyt ylempänä näkyvälle moottoritielle. Olipa matkalla yksi puolen kilometrin mittainen tunnelikin.

Vuoristossa on tuuliset olosuhteet hyödynnetty rakentamalla runsaasti tuulimyllyjä. Vaikka korkealla oltiinkin, olivat polut pääsääntöisesti vehreässä ympäristössä.

Pakko oli välillä pysähdellä vain ihailemaan luonnon kauneutta. Kuuntelemaan hiljaisuutta. Hengittelemään raikasta vuori-ilmaa.

Idyllisiä olivat ikuisia aikoja vuorien rinteillä seisoneet enemmän tai vähemmän rapistuneet rakennukset, jotka siellä täällä muodostivat kyläkokonaisuuksia.

Usein ajatukset pyrkivät kuvittelemaan, minkälaista elämä noiden seinien sisällä on joskus ollut.

Monta kertaa leikimme ajatuksella, minkälaista mahtaisi olla asua tuolla, noissa kylissä, noissa kivisissä asumuksissa. Totuus on se, että SE VENDE -kylttejä (myytävänä) noissa rakennuksissa näkee tuhka tiheään. Voisihan tuollaisen paikan ostaakin -  vaikka vain kesäpaikaksi. Niin, tai talvipaikkahan se meille olisi. Valehtelisin, jos väittäisin ettemme olisi moista juttua joskus pohtineet.

Puoli leikillään oli pientä markkinatutkimustakin harrastettu. Se oli osoittanut, että sellainen perus asuintalo, pienellä puutarhatontilla ja jossa on vesi ja sähköasiat kunnossa, maksaisi täällä maaseudulla pyöreät 50.000 euroa. Lisäksi täällä tulee vielä kaupantekokustannukset sekä verot. Ja ne tiettävästi ovat aika suuret.

Onneksi kohta tuli eteemme pieni kyltti erään talon seinässä. Juuri oikealla hetkellä se pudotti meidät takaisin maan pinnalle - siihen pyhiinvaeltajan maailmaan, jossa me olimme - tässä ja nyt.

Enempää en pyydä:

taivas pääni yllä

ja polku jalkojeni alla

Siinä se totuus oli. Emme me nyt muuta tarvitse. Meillä on nyt nuo molemmat ja on ollut jokaiselle illalle paikka mihin päämme kallistaa.

Nyt oli vaellustamme takana jo kaksi viikkoa. 260 kilometriä oli kävelty hyviksi koetuilla kengillämme.

Entäs se uusi salainen aseemme?

Ne tupla sukat. Ne olivat toimineet loistavasti. Itsestänikin oli tullut vannoutunut tupla sukkien kannattaja. Ei niin pienintäkään hiertymän poikasta ollut tullut. Ja jalat tuntuivat pitkänkin hikisen päivän jälkeen raikkailta ja kuivilta.

Totta kai ne sukat piti joka päivä pestä kävelyn jälkeen, mutta sehän on peregrinolle pikku juttu.

Ja, nailonsukat kuivuivat hetkessä avoimen ikkunan eteen ripustetulla narulla. Niin kuin Lubian'ilaisessa "alppimajatalossa", raikkaan vuoristotuulen puhallellessa iltapäivän auringossa.