Perillä Finisterrassa

19.10  2016  Onko siellä ketään

Olo oli yllättävän malttamaton koko lyhyenpuoleisella etapilla viimeisenä päivänä. Etapin maisemat, kauniit merenrannat ja taustalla siintävät vuoret lipuivat silmien ohi ikään kuin huomaamatta. Mieli odotti vain perille pääsyä.

Miljoonia erilaisia inhimillisiä tunteita on varmasti käyty läpi tässä paikassa satojen vuosien kuluessa.

Siellä se Finisterran niemi majakoineen häämöttää ensimmäisen kerran silmien edessä. Tästä eteen päin majakan henkinen säteily jo tuntuu. Se melkein vetää puoleensa ja kaikki ympärillä oleva jää toisarvoiseksi.

Vihdoin sitten saavuttiin perille kapean niemen kainaloon syntyneeseen kaupunkiin, jonka nimi on aikojen saatossa lyhentynyt muotoon - Fisterra.

Siis itse niemi, se pääpaikka majakoineen on Finisterra ja kaupunki on Fisterra.

Majoituimme keskustaan, Pension Cabo nimiseen majapaikkaan. On muuten aivan linja-autoaseman vieressä.

Salamannopeiden suihkujen ja pyykkien jälkeen singadimme kadun toisella puolella olevalle terassille hotkaisemaan hampurilaiset B-vitamiinipirtelöiden kanssa. Kyllä osasi siinä hetkessä huurteinen olla kohdallaan.

Pitkä iltapäivä oli vielä jäljellä, joten teimme pikapäätöksen, että lähdemme saman tien kävelemään ylös majakalle. Sää oli selkeä, sateeton ja tuuleton. Koskaan ei voi tietää, mitä tulee huomenna.

Se oli oikea päätös.

Ylös niemelle on noin tunnin kävely. Matkalla tuli monta kertaa mieleen, että maisema on täysin erilainen kuin minkälaisen mielikuvan oli netissä nähdyissä kuvissa saanut. Kuvittelin niemeä paljon suuremmaksi, kuin millaiseksi se osoittautui.

Siellä se sitten oli  -  0.00 kilometriä.

Pidemmälle ei päässyt.

No, jaa. muutamia kymmeniä metrejä kyllä. Majakan takana kalliolla oli suuri joukko vaeltajia. Kuka loikoilemassa kallion kielekkeillä. Kuka nautiskelemassa eväitään. Kuohujuomia korkkailtiin.

Meille riitti jälleen hiljentyminen omiin ajatuksiimme.

Tuolla ei yksinkertaisesti voi olla ajattelematta entisiä aikoja. Niitä aikoja, jolloin ei tiedetty.....

Onko siellä ketään........

Vasta vuonna 1492 ihmisille selvisi, että tuon meren takana on elämää.

Ennen sitä niemelle saapuvat pyhiinvaeltajat uskoivat, että maailma loppuu tähän. Takuu varmasti heidän tunnelmansa on ollut toisenlainen kuin meidän, jotka tänään tuonne kaukaisuuteen katselemme.

Meille tänne Euroopan laidalle tuleminen on vain symbolinen päätepiste.

Symbolinen.

Samalla tavalla symbolinen meille on myös oman Caminomme päätepiste, tässä ja nyt.

Ei meidän Caminomme tähän pääty. Tämä on vain yhden etapin päätepiste.

Meidän Caminomme jatkuu. Tulee uusia etappeja. Olemme onnistuneet siirtymään Caminomaailmaan. Se on pysyvä olotila. Vaikka fyysisesti täältä tulemmekin pois, jatkuu meidän Caminomme sisällämme. Fyysisesti tulemme välillä kotiin. Kotiin sulattelemaan tämän reissun ja valmistelemaan itsemme uudelle etapille. Ja sen jälkeen taas uudelle.

Tässä ja nyt, tuntuu, että tulemme kävelemään Caminoita niin kauan kuin vain jalka vähänkin nousee.

Olemme onnellisia siitä, että olemme vielä sellaisessa kunnossa, vaikka ikää jo onkin, että hyvin tunnemme voivamme suunnitella uusia retkiä uusille reiteille. Maailmaan, jonne tunnemme kuuluvamme. Olemme vielä riittävän terveitä tähän touhuun.

Onhan niitä kremppoja elämän varrella ollut, kummallakin. Leikkauspöytäkin on tuttu, kummallekin. Mutta ne on onneksi olleet pikkujuttuja - ainakin  toistaiseksi.

Uskomme siihen, että tämä löytämämme liikkuva elämäntapa voi edes pieneltä osaltaan auttaa pysymään toimintakykyisenä vielä vuosia. Ainakin usko on kova.

Melkoisen tovin siellä kalliolla noita syntyjä syviä pohdiskelimme.

Lähistöllä ollut eräänlainen koko maailman olotilaa koskeva manifesti sai sitten ajatukset siirtymään laajempiin sfääreihin.....

Vallitkoon Rauha maan päällä.

Niin hurskaalta toiveajattelulta kuin tuollainen tolppa tuntuikin, niin antoi se ainakin meille pienen uskon siihen, että tuo toive vielä joskus voisi toteutuakin.

Jos se olisi siitä kiinni, mitä tämä Caminoyhteisö asioista ajattelee, niin toive toteutuisi heti huomenna. Täydellinen yhteenkuuluvaisuuden henki on yksi suurista, johtavista teemoista kaikkialta maailmasta tänne Caminoille saapuvien ihmisten kesken. Siitä on sotiminen ja riitely kaukana.

Ikivanha perinne pyhiinvaeltajilla kautta aikain on ollut se, että poltetaan vaelluksella käytetyt vaatteet. Huvittavaa siinä tietysti on se, että millä vaatteilla ne entisaikain ihmiset sitten kotiinsa kävelivät. Eihän ennen aikaan ollut junia ja busseja, lentokoneista puhumattakaan. Silloin mentiin kotiin takaisin kävellen.

No, joka tapauksessa, sen verran mekin perinteitä symbolisesti kunnioitimme, että jätimme pieneen kivenkoloon muistoksi yhden paidan, jonka selässä oli teksti - Suomalaisella sisulla.

Polttamaan emme tohtineet sitä ruveta. Olimme äskettäin lukeneet jostain, että täällä niemellä olivat jotkut vaeltajat saaneet oikein kunnon maastopalon aikaiseksi tulella leikkiessään.

Sydän täynnä suuria tunteita vähitellen lähdimme talsimaan alas kaupunkiin. Siinä iltapäivän lämmössä mietiskelimme tätä Caminomme ajankohtaa. Tuntui upealta tulla tänne Maailman Ääriin juuri tämän Caminomme päätteeksi. Näin saimme tälle retkelle oivallisen kohokohdan.

Ensimmäisellä kerralla oli täydellisen suurta lopettaa Camino Santiagoon. Olimmehan silloin saaneet kokea vielä huipentumana pääsiäisen tapahtumat. Ehkä sillä kerralla ei olisi osannut enää niin suuresti sisäistää tätä jatkokävelyä ja saapumista tänne.

Toki Santiagoon saapuminen oli tälläkin kertaa hieno kokemus. Mutta tämä Finisterraan tulo oli omanlaisensa huipentuma.

Mitä tällä etapilla tuli toisten kanssa juteltua, niin jäi sellainen vaikutelma, että suurin osa tänne saakka vaeltavista oli vähintäänkin toisella caminollansa.

Tyytyväisenä päivän kokemuksiin, niin kuin yhtälailla koko reissuun, hakeuduimme illaksi kivaan ravintolaan nauttimaan kunnon illallisen.........

Ja...... sehän oli tietysti Pulpoa, Galician rannikkoseudun suurinta herkkua.