5.10. 2016 Laaksosta laaksoon
Aamulla juhlat oli juhlittu. Stage-lava oli purettu pois. Kylä jäi uinumaan usvaverhon alle, kun me vakain askelin kiipesimme kohti korkeuksia.
Muutama seuraava päivä oli toisen toistoa, jos reitin pinnanmuotoja ajatellaan.
Aamulla kiivettiin useita tunteja kilometrikaupalla ylös vuorelle. Joitakin tunteja ylhäällä ja sitten saman verran taas alas laaksoon. Laaksoihin siellä useimmiten kylät ovat syntyneet.
Ensimmäisessä laaksossa oli kylä nimeltä Eiras.
Kuten olen kertonut, on varmaan jokaisessa Espanjan kaupungissa caminonystävien yhdistys. Yhdistys koittaa parhaansa mukaan palvella vaeltajia eteen tulevissa asioissa.
Tällainen yhdistys on myös tuossa pikkuruisessa kylässä nimeltä Eiras. Ja tällä vaatimattomalla pystybaarilla tämä yhdistys koittaa auttaa ohikulkevia peregrinoja.
Kivisen kadun toisella puolella, kiviaidan päällä oli sitten paikallisen yhdistyksen "agentti" vahtimassa, että ropo lippaaseen laitettiin.
Vuorillakin voi kohdata kaikenlaista. Erikoinen kohtaaminen tapahtui, kun saavuimme Albergueria nimiseen kylään. Talorykelmän keskellä on baari. Ulkoa päin ihan tavallinen baari.
Rincon de Peregrino on baarin nimi.
Sisällä baarissa meidät kohtasi uskomaton näky. Baarin seinät on sisustettu tuhansilla, jos ei kymmenillä tuhansilla kampasimpukan kuorilla. Taustalla soi tunnelmallisesti Frank Sinatran kappale My Way.
Simpukankuoriin ovat vaeltajat kautta vuosien kirjoittaneet nimiänsä päiväyksineen sekä pieniä muistovärssyjä. My Way on, kuinka ollakaan, ollut yksi niistä kappaleista, jotka ovat olleet meille rakkaita jo nuoruusvuosista saakka.
Sinne se jäi. Tuhansien muiden joukkoon, meidänkin muistomme. Kysyimme isännältä kahvia ja Santiago-kakkua maiskutellessamme, että onko hän koskaan laskenut kuinka monta simpukankuorta seinillä mahtaa olla. Mies pyöritti päätään, ja sanoi:
Mulla on muutakin tekemistä.
Oli miten oli. Paljon niitä joka tapauksessa on.
Päivät vuorilla jatkuivat.
Mä vuorille käyn...... musikaalin Sound of Music säveliä hyräiltiin moneen otteeseen ihaillessa niiden kauneutta.
Nousut olivat joskus raskaita, mutta ylhäällä aina palkinnoksi saatiin lepoa silmälle ja mielelle.
Xunqueira de Ambia nimisessä kaupungissa se sitten tapahtui. Siis mikä?
Me saimme oman "caminoperheen".
Olimme kaupungin keskustassa, baarissa jälleen kerran täydentämässä B-vitamiinivarantoja.
Baariin tuli muitakin vaeltajia ja tuossa tuokiossa huomasimme istuvamme kaikki suuren, pyöreän pöydän äärellä. Ja juttu luisti kuin vanhoilta tutuilta.
Porukalla päätettiin, että illalla tullaan samaan baariin kello 20.00 aikaan illalliselle.
Niin sitten tehtiin.
Illallisen keskustelut kohosivat aika koviin juttuihin. Aiheina käsiteltiin YK: olemassaoloa. Oopperoita Sidney:n oopperatalossa, kuin myös EU- komission saamattomuutta - tai paremminkin sen kultapossukerhon saamisia. Eikä takuulla jäänyt keskustelematta se, että tuleeko joulukuussa Trumpista presidentti - vai ei.
Epäilemättä aihepiiri valaistuu, kun muistamme, että illallispöydän äärellä istuivat:
Keski-ikäinen pariskunta Karin ja Wayne Australiasta, Sidneystä. Kaksi herrasmiestä Luxemburgista, Mick sekä Prat. Lisäksi pöydän äärellä oli Cristel Saksasta ja me.
Meidän Caminoperhe. Ilmiselvä puheenjohtaja oli luxemburgilainen Mick, jolla tuntui riittävän tarinoita vaikka toiseksikin illaksi. Hauska huumorikin miehellä kukoisti. Hyvin paljon samanlainen kuin meillä.
Caminoperheen muodostuminen johti sitten siihen, että koko sakki tilasi huoneet seuraavaksi yöksi Ourense'sta, Altina - hotellista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti