Niin kivinen on tie.

30.9. 2015 Toinen vaelluspäivä.

Alberquessa olimme kuin kotonamme. Niinhän oli käsketty.
Nukuttiin hyvin. Herättiin aikaisin. Huonekaverina meillä oli nuori nainen Saksasta. Lisäksi yöpyjänä oli norjalainen mies, jonka kanssa saimme aamiaisella pitkän juttutuokion aikaiseksi. Mistäpäs muusta kuin urheilusta.

Päivän etappina oli 19 kilometrin taival koko ajan loivasti nousevaa, kivasti kumpuilevaa maastoa.
Päivä alkoi muutaman kilometrin tylsähköllä teollisuusalueen läpi tallustelulla. Siitä kun päästiin niin johan muuttui maisemat. Polku kulki miellyttävän kauniissa oliivi-, appelsiini- ja tammipuiden ympäröimässä luonnon puutarhassa.
Heti tällä etapilla huomasimme, kuinka tärkeää oli kantaa mukana jonkinlaista evästä. Koko päivän matkalla ei ollut minkäänlaista kylää kahviloineen, ei veden täydennys mahdollisuutta. Ei juuri edes asutustakaan. Saimme oppia avaamaan ja sulkemaan lukuisia portteja. Koko alue oli yhtä laajaa laidunaluetta. Siksi portit oli pidettävä kiinni, etteivät eläimet karkaisi niille tarkoitetuilta laitumilta. Eivätkä myöskään sekoittuisi toisiin laumoihin, joilla saattoi usein olla eri omistajat.

Eväinä meillä oli aamupalalla valmistetut kinkku/juusto-"bocadillot",sekä hedelmät. Niiden lisäksi olimme havainneet hyviksi välipaloiksi kuivatut viikunat (higo, espanjaksi), taatelit ( datil ), sekä suolapähkinät. Taukoja pidimme  noin tunnin välein, useimmiten oliivipuiden alla. Päivästä kehittyi lähes yhtä kuuma kuin edellisestäkin. Mutta nyt oli sentään varjopaikkoja tarjolla. Saksalainen Hanna  kulki kutakuinkin samaa tahtia meidän kanssa. Myös norjalaisen näimme pariin otteeseen.

Tuli kyllä otettua väärät kengät. Se kävi meille nopeasti selväksi. Pitäisi olla tukevammat pohjat.

Niin kivikkoiseksi maasto kävi paikka paikoin, että terävät kivet tuntuivat tulevan kengänpohjista läpi.

No, ei ollut kenkäkauppaa maisemissa, niin ei kun eteen päin.

Muutama kilometri ennen määränpäätä, Castilblanco de los Arroyos'ia oli polun oikealla puolella taas vuohia laitumella oliivipuiden joukossa. Puiden runkojen ympärille oli laitettu lammasaitaverkkoa suojaksi, etteivät eläimet järsisi runkoja pilalle. Yhden puun verkkoon oli jäänyt yksi vuohi kiinni sarvistaan. Meitä kävi kovin sääliksi moista luojan luomaa, mutta emme kuitenkaan tohtineet kiivetä aitaukseen vapauttamaan vuohta, vaikka se huusi ja vaikersi kovalla äänellä. Muu lauma oli kauempana portin luona odottamassa ilmeisesti lypsylle pääsyä.

Samalla hetkellä kun tulimme portin luo tuli maasturilla pari miestä avaamaan porttia

ja päästämään lauman kipittämään kohti kauempana olevaa tallia. Menin miesten luo ja kerroin tilanteen. Juoksujalkaa toinen miehistä kiiruhti vapauttamaan vaikertajan.

Olipa taas hyvä mieli. Toisena päivänä peräkkäin saimme toimia "pelastavana enkelinä".

Perille päästyämme majoituimme paikallisen seurakunnan ylläpitämään alberqueen, jossa meidät otti vastaan hospitalero joka oli vapaaehtoistyössä oleva saksalainen.

Näissä kirkollisissa alberqueissa on hyvin tavallista, että niissä on vapaaehtoisia Caminon ystäviä palvelemassa vaeltajia. Aivan tavallista on myös, että heitä tulee muualtakin kuin Espanjasta.

Toinen yleinen piirre kirkollisissa majapaikoissa on se, että maksu on donativo, eli maksat sen minkä katsot oikeaksi ja kohtuulliseksi kyseisen majapaikan tason ja oman omantunnon mukaan.

Jonkinlainen hiljainen sääntö on, että 5 euroa olisi minimi, ja kuulemma 7 euroa tänä päivänä sellainen kohtuullinen maksu keskiverto yösijasta.

Meidän mielestämme tämä paikka oli juuri tuota keskitasoa. Makuusali oli hyvä, pesutilat kohtuulliset, vesi lämmintä, mutta keittiö tosi pieni. Onneksi keittiöstä pääsi suoraan ulkoterassille, jossa saattoi noilla keleillä aterioida ulkona.