Luostarin puutarhassa

11.10 2015  Kolmastoista vaelluspäivä, 265km takana

Tulimme Aljucen nimiseen kaupunkiin lauantaina puolen päivän aikoihin. Ensi töiksi, ennen alberquen etsimistä, etsimme kaupan ja ostimme ison kassillisen ruokatarvikkeita, jotta ehdimme varmasti ennen kaupan sulkemisaikaa. Kaupassa oli samaan aikaan myös kaksi espanjalaista pariskuntaa.

Illalla pääsimme sitten oikein aitiopaikalta seuraamaan, millä tavalla aito espanjalaiset laittavat tapas-mallisen illallisen. Aivan aluksi yksi heistä loihti paistinpannulla kookkaan periespanjalaisen perunamunakkaan, Tortilla'n
Kun se oli valmis, niin suurelle pöydälle laitettiin ainakin neljä suurta lautasta, joille sijoiteltiin mitä moninaisimpia säilykepurkeista kasattuja lihoja, kaloja, makkaroita, vihanneksia ja muuta. Leivät juustot, kinkut ja chorizot olivat paperialustoilla. Siitä neljä henkeä lappoi omilla haarukoillaan vuoronperään purtavaa sisuksiinsa sen kuin kerkesivät. Makupalat huuhdottiin alas, totta kai, punaviinillä.

Sunnuntain ateriasta ei tällä kertaa tarvinnut huolestua. Alcuescar nimisessä kaupungissa on suuri luostari. Majoituimme sinne. Oli liikuttava kokemus päästä yöpymään pienen pienessä munkkikammiossa. Huoneessa oli vain kaksi sänkyä, pesulavuaari ja pienoinen luukku ikkunana.
Kilvoittelijan kammio, oikeasti.

Piha-alueella oli kaunis rauhallinen " luostarin puutarha " patsaineen, suihkulähteineen, patioineen.

Viereisessä rakennuksessa on Casa de la Misericordia järjestöön kuuluva vammaisten hoitolaitos, jota luostarin munkit ylläpitävät. Laitoksessa on viitisen kymmentä eri-ikäistä vammaista hoidettavana.

Luostarimajoitukseen kuului myös yhteinen illallinen. Yleensä munkit osallistuvat illalliseen pyhiinvaeltajien kanssa, paitsi sunnuntaina.

Ja nyt sattui olemaan sunnuntai.

Samasta syystä ei ollut myöskään messua luostarin kappelissa. Munkitkin lepäävät sunnuntaisin.

Pääsimme kuitenkin viettämään oman hiljaisen hetkemme kappeliin.

Luostarirakennus on ulkoa päin ihan nykyaikaisen näköinen, mutta sen sisällä on piilossa
1000-luvulla rakennettu kivinen rakennus - tuo kappeli.
Istahtaminen kappelin penkille sai mielen hämmentymään. Tunne siitä, että tuhannen vuoden ajan nuo seinät ovat kuulleet munkkien rukouksia, tuntui kuuluvan seiniltä. Kappelin kauneus oli jotain sanoin kuvaamatonta. Kauan ei tarvinnut siinä mietteissään istua, kun jo suuri rauha valtasi sisimmän.

Yhteisen illallisen jälkeen, meitä oli kymmenkunta, siirryimme luostarin ylimmässä kerroksessa sijaitsevan alberquen oleskelutiloihin viettämään mukavan keskusteluhetken alberquen asioita hoitavan hospitaleron kanssa.
Hän oli vapaaehtoistyössä, kuten kirkollisissa paikoissa pääsääntöisesti aina on.
Madridista kotoisin ollut keski-ikäinen kaveri kertoili minkälaista vapaaehtoistyö on.

Hospitaleros Voluntarios on oikein järjestö. Siihen otetaan jäseneksi henkilöitä ikään, sukupuoleen ja kansallisuuteen katsomatta. Sovelias tehtävään tulee olla. Soveltuvuus osoitetaan ensiksikin suorittamalla ainakin yksi Camino vaellus. Toiseksi pitää osallistua ja läpäistä viikonlopun kestävä kurssi. Kurssi luonnollisesti vaatii jo jonkinlaisen espanjankielen taitamisen. Kurssin suorittamisen jälkeen sitten vaan odotetaan tehtäväksiantoa johonkin kirkolliseen tai joskus kunnalliseen alberqueen. Kukin työrupeama kestää 15 päivää kerrallaan. Tehtäviin kuuluu majoittujien vastaanotto, opastaminen ja valvominen. Lisäksi useimmiten siivoaminen ja joissakin paikoissa aamiaisen laatiminen sekä tarvikkeiden hankkiminen sitä varten. Luonnollisesti vapaaehtoinen saa ilmaiseksi majoittua kyseisessä paikassa. Usein kuulemma tehdään niin, että jos henkilö tulee täysin uudelle paikkakunnalle, voi hän halutessaan viettää paikassa esimerkiksi viikon tutustuen oloihin etukäteen.
Vapaaehtoisjärjestössä on nykyään satoja jäseniä ympäri maailmaa. Monissa maissa on omat alaosastonsa, jotka huolehtivat säännöllisesti jonkin tietyn alberquen ylläpidosta. Juuri tänä vuonna järjestöllä oli Santiagossa suuret 25 vuotis juhlat, joihin osallistui suuri joukko jäseniä kaikkialta maailmasta.

Keskustelu eteni rattoisasti. Oli mielenkiintoista kuulla moisesta toiminnasta. Oman mausteensa juttuihin lisäsi se, että kaveri kertoili, minkälaisen porukan kanssa hän oli usean työrupeaman aikana joutunut tekemisiin.
Kirkollisissa paikoissahan maksu on useimmiten donativo, eli maksat minkä katsot sopivaksi. Niin oli muuten täälläkin.
No, harkintakyky näyttää kuulemma olevan kohtuullisen venyvää laatua. Usein tapaa kulkijoita, joille viitosenkin maksaminen on raskasta. Mutta raskasta ei tunnut olevan käyttää useampiakin viitosia kylän kuppilassa ja tulla sitten illan tunteina örisemään ja häiritsemään toisten vaeltajien yötä.
Ikävää käyttäytymistä, tuumasimme kuin yhdestä suusta. Valitettavan yleistä, oli kaverin näkemys.

Yksi hospitaleron tehtävistä oli pian edessä. Kello 22.00 alkaa hiljaisuus ja valot sammutetaan. Mielenkiintoinen juttutuokio piti päättää ja painua omaan kammioomme rauhallisille unille.