Viiniä ja oliiveja

6.10 2015 Viikko vaellettu

Zafra on, kuten nimestäkin voi päätellä, muslimiaikana perustettu kaupunki. Kaupungissa on edelleen paljon rakennuksia muistuttamassa tuosta ajasta, sulassa sovussa nykyajan kanssa.

Zafran alberque, kuvassa, on loistelias. Tunnelma sisällä on juuri niin harras kuin talon ulkonäöstä voi päätellä. Astuessamme sisään sisällä soi tunnelmallinen musiikki, saimme kaikessa rauhassa asettua aloillemme. Kylpeä mahtavan kylpyhuoneen suuressa ammeessa. Laittaa ateriamme hyvin varustetussa keittiössä.
Illalla hospitalero kertoi, että kaupungissa asuu suomalainen Seppo, joka yleensä auttelee alberquen asukkaita ja tiesi meistä, mutta olimme olleet juuri kauppareissulla kun Seppo oli käynyt.
Kaupungin itämaisen tunnelman täydensi lämmin, samettinen ilta. Siitä nautimme istuskellen kadun toisella puolella olevalla terassilla  -  paitahihasillaan tarkeni.

Samettinen ilta ennusteli sitä, että aamulla saimme lähteä - sateeseen.
Onneksemme sade loppui tunnin käveltyämme. Niillä hetkillä olimme pällistelemässä possuja mutalammikon vierellä, kun luoksemme kurvasi autollaan mies, kynä ja lehtiö kädessään.
Saisiko hetken haastatella. Paikalliseen lehteen sanoi kirjoittavansa.
No, juttutuokio sopi toki meille.
Kyllä meitä huvitti, että näistä haastattelutuokioista taitaa tulla meille perinne. Olihan keväällä Logronon liepeillä sattunut samanlainen episodi, kun TV ryhmä tuli haastattelemaan.

Päivän reitti oli helppo, vaihteleva, eikä päiväkään ollut niin tukalan kuuma kuin aikaisemmat.

Reitin varrelle oli tullut yhä lisääntyvässä määrin viiniviljelmiä oliivitarhojen lisäksi. Itse asiassa koko päivän kuljimme viljelysten keskellä.

Viinisato oli kypsymässä korjuukuntoon ja oliiveja jo korjattiin. Miehet levittivät suuren verkon puun alle ja tikkaille nousten pudottelivat oliivit verkolle.

Oliivipuut saattavat tuottaa satoa jopa yli sadan vuoden ajan. Joukossa oli hyvinkin vanhoja puita.

Mekin saimme maistiaiset pellolla puuhailevalta viljelijältä.

Aikaisin iltapäivällä olimme kirjautumassa sisään Tierra de Barros alberquella Villafranca de los Barros kaupungissa. Yht'äkkiä saliin tuli valkopartainen, ja -hiuksinen mies.

Täällähän puhutaan suomea!!! mies sanoi.

No, niin puhutaan, vastasimme.

Mies oli Jon, amerikansuomalainen, joka asuu nykyisin Kanadassa, lähellä Vancouveria. Siellä Malcolm- nimisellä saarella sijaitsee suomalaisyhteisö, Sointula. Yhteisössä on nykyään kuulemma noin 500 asukasta, ihmisiä joilla on sukujuuret Suomessa. 1900 - luvun alkuvuosina Suomessa elettiin pula-aikaa. Silloin suomalaisia lähti suurin joukoin rapakon tuolle puolen. Tiettävästi jopa noin 600.000  oli se määrä ja Jon'in äiti oli yksi heistä.

Yllättävän hyvin Jon'illa sujui suomen kieli, vaikkei hän koskaan ollut Suomessa asunut, vain muutaman kerran käynyt. Hän on syntynyt Yhdysvaltain puolella, elättänyt itsensä ja perheensä merimiehenä, rekkakuskina ja muilla sekatöillä. Kaiken lisäksi hän oli ollut Yhdysvaltalaisena osallistumassa Vietnamin sotaan. Eläkepäivilleen hän oli asettunut Kanadan puolelle Sointulaan. Mies oli kaikin puolin monitaitoinen ja hauska seuramies.

Arjalla oli viimeisten päivien aikana alkanut vaivata oikean jalan jalkapöydän seutuvilla. Ei pahasti, mutta kiusallisesti. Jon hieroi jalkaa, toistakin. Siinä samalla hän katseli Arjan kämmeniä ja osasi hämmästyttävällä tavalla kertoa toisen kämmenestä asioita. Käsittämättömän oikeaksi osoittautuivat hänen tulkintansa ihmisestä, jonka hän vain muutama tunti aikaisemmin oli ensi kerran kohdannut.

Illemmalla Arja ja Hanna laativat meille neljälle ikimuistoisen menu'n, eivätkä tarinat Suomesta meinanneet loppua lainkaan sinä iltana.