Olipa hurja nousu.

1.10. 2015  Evästä mukaan

Aamulla hospitalero varoitteli kaikkia lähtijöitä. Muistakaa ottaa tarpeeksi vettä mukaan. Evästäkin pitää olla. Siellä ei ole mitään paikkaa, mistä saisi täydennystä. Matkaa seuraavaan kaupunkiin on 30 kilometriä ja päivästä tulee kuuma.
Alkumatka käveltiin rauhallisen maalaistien laitaa, noin 15 kilometriä. Sitten poistuttiin tieltä suuresta portista sisään Sierra Norte kansallispuiston alueelle. Puiston läpi kulkevaa hiekkatietä oli sitten koko loppumatkan.

Ensimmäiseksi ihmettelimme puistossa olevia puita. Mitä niille oikein on tapahtunut. Rungosta oli kaarna kokonaan poissa. Lähempi tarkastelu paljasti totuuden. " Kaarna" olikin korkkia.

No, johan nyt. Tähän ikään ehtineet, emmekä olleet tienneet mistä se korkki ennen vanhaan ongenkorkkeihin oli tullut. Ja korkillahan ne viinipullot aikaisemmin suljettiin. Niin, no, korkillapa hyvinkin suljetaan vieläkin. Mutta nykyisin kuulemma niin viinipullonkorkit, kuin ongenkohotkin ovat jotain synteettistä materiaalia. Ainoastaan pääasiassa kunnon kuohujuomapulloissa samoin kuin aidoissa shampanja/cava pulloissa on aito luonnon korkki. Ja tuo aito luomukorkki on kuulemma tosi kallista.

Korkkipuista tuo pintaosa kerätään varovasti ja huolellisesti noin kymmenen vuoden välein. Eli se kyllä kasvaa uudelleen.

Tuon kansallispuiston pääasiallinen tulolähde, jolla puistoa ylläpidetään on juuri korkki tuotanto.

Oli puistossa toki muutakin puustoa, Pinja- mäntyjä, lehtikuusia ja alavimmilla paikoilla joitain lehtipuita. Siellä täällä oli  tekolammikoita, joiden lähettyvillä käyskenteli kauriita.

Puiden siimeksessä pidimme aika ajoin pausseja istuskellen reppujen sadesuojien päällä. Ei siksi, että maa olisi ollut märkä tai likainen, vaan siksi, että kaikkialla mihin istahdit oli muurahaisia.

Mitä pidemmälle päivä ehti, sitä hikisemmäksi vaeltaminen kävi. Tie tosin oli mukavaa kävellä, kumpuilevaa ja kaunista. Mieliala pysyi korkealla. Vettä yritimme muistaa siemailla silloin tällöin.

Silti olo alkoi olla nuutunut.

Silloin muistui mieleen tärkeä juttu. Suolapähkinät.

Oman kehoni aineenvaihdunta on aina ollut sellainen, että hikoilen helposti ja runsaasti. Olen oppinut hallitsemaan sen. Siksi en ole yleensä ottaen kärsinyt siitä. Päin vastoin. Minun on aina ollut helpompi juosta kuumissa olosuhteissa verrattuna useimpiin muihin juoksijoihin. Sen olen saanut lukuisilla maratoneilla kokea, joskus jopa yli 30 asteen lämpötiloissa.

Mutta se vaatii osaamista.

Pitää osata tankata, osata juoda ja pitää osata käyttää riittävästi suolaa.

Vaikka suola pääsääntöisesti on ihmiselle haitallista, on sitä kehossa kuitenkin oltava. Jos vain juo ja juo, niin kehon suolatasapaino häiriintyy - veri ikään kuin laimenee. Ja niin ei saa tapahtua. Se voi olla hengenvaarallista.
Pahimmillaan noissa lämpötiloissa voi uhata lämpöhalvaus. Täytyy muistaa, että on vasta kolmas kävelypäivä ja varsinkin meille pohjoisen ihmisille kuumiin oloihin tottuminen ei ole vielä tapahtunut.
Lämpöhalvauksen lievintä astetta ovat krampit pohkeissa. Itse olen niitä ehkäistäkseni, juoksijana, ottanut vuosikausia aamuisin magnesium pillerin - siis myös Caminolla.
Tuona päivänä päätimme, että myös Arja alkaa ottaa sellaisen aamulla ennen liikkeelle lähtöä.

Niinpä, suolapähkinöitä huuleen ja ei kun eteen päin. Kunnes....

Aivan päivän lopussa, kun oli jo 29km kävelty, näytti yht'äkkiä, että nousee seinä eteen. Tulimme  ihan hervottoman näköisen nousun juurelle.
Eihän tuota voi päästä ylös, Arja totesi. Punertava hiekkainen rinne hehkui auringon paisteessa.
Ylös oli kavuttu useasta kohdasta. Mitään selvää polkua ei ollut. Ylöspäin piti kiivetä askel askeleelta aina välillä pensasmaisista puista tukea ottaen.
Olisi pitänyt ottaa kuitenkin ne sauvat, tuskailtiin.
Niitä nyt ei ollut, pakko tästä on ylös muuten päästä. Itse olin vielä hyvissä voimissa. Arjalla teki tiukkaa.
Pari askelta kerrallaan. Sitten piti hetki puuskuttaa.
Puolisen tuntia sitä sadan metrin rinnettä kiivettiin. Lopulta ylös päästiin. Sieltä avautuikin sitten upeat näkymät yli luonnonpuiston Sevillaan saakka. Ja edessä näkyi Almaden de la Plata kaupunki johon laskeuduttiin lähes yhtä jyrkkää  rinnettä alas.

Olipa hurja nousu, tuumattiin yhdessä henkeä vetäen ylhäällä.
Majapaikkaan päästyämme tuli itselleni ihmeellinen tarve saada kahvia. Teki ihan hirveästi mieli vahvaa kahvia. En oikein keksinyt syytä siihen, mutta painelin suoraan kylän baariin ja kittasin kaksi kupillista espressoa ja kummasti heräsin henkiin.